Niin tervehdys vain tasapuolisesti kaikille ja heti alkuun, että tämä mitä kirjoitan, taitaa olla enemmänkin itseäni varten mietintöä eikä varsinaisesti kommentoitavaksi suunnattua. Sana on totta kai vapaa, mutta koska tarinani on hieman “tällainen” niin toivon ettei kukaan ota nokkiinsa ja ajattele, että jaahas siellä taas joku muka-juoppo kirjoittaa ja pohtii syntyjä syviä. Tiedän itse miten rasittavaa on, että ihminen jolla ei todellakaan ole mitään ongelmaa (Tietäen ns. kulissien takuisenkin maailman), tekee jonain outona itsekritiikkinä tai liki jonain hienona juttuna itsestään jutuissa päihdeongelmaisen. Toisilla huomionhakua ja toisilla sitten jotain itsesättimistä tai mitä liekään taustamotiivina. Eri asia tietenkin aina, jos todella kokee itse asian jollain lailla ongelmalliseksi niin totta kai asia on silloin ongelmallinen eikä sitä pidä alkaa kiistämään kenenkään muun. Eihän valtaosa juomisesta näy päälle, mutta noin kärjistettynä esimerkkinä jos terve ihminen juo vaikkapa pari lasia viiniä kuukaudessa yhtenä iltana ja hehkuttaa olevansa niin kova juomari jolla on ongelma, niin ei se ole oikein sellaista jota jaksaa kuunnella. Etenkin jos ihminen ei koskaan ole juonut liikaa. Noh, se oli vähän turha pohjustus, mutta liekö joku puolustelu itselleni miksi oikeutan itselleni tämän julkisen pohdinnan, en tiedä…
Kuitenkin: Teininä viinaa meni oikein tunteella usean vuoden. Joka viikko pari päivää vähintään ja niin kosteita vuosia jokunen, että meni yläasteellakin yksi vuosi uusiksi. Seuraava sitten vähän kuivemmin… Sen jälkeen kuitenkin kun elämänkuviot muuttuivat, muutti pois kotokylästä ja opiskelu sekä työt veivät kaiken ajan niin oikeastaan kun muut avasivat korkin, minä laitoin sen kiinni. Se vain ei ollut silloin enää ajankohtaista ja oli niin paljon muutakin tekemistä, ei mitään radikaalia tarinaa miksi sen olisi lopettanut. Terveys ok, tai ei mitään viinaan liittyvää ja asiat sikäli ok. Ilmeisesti nuori ikä suojeli kuitenkin sisuksia, tosin pari kaveria kyllä sai jo yläasteella haimatulehduksia ym. eli sikäli kyllä kaatomäärät olivat porukalla melkoisia. Jako oikeastaan tapahtui siten, että kun yläaste loppui ja muut kuviot kutsuivat tai olisivat kutsuneet, niin jengi jakautui ylös tai alas. Eli tuli “tavalliset” ja sitten tuli ne joista harva on enää hengissäkään, aikaa tuo reilu 15 vuotta noista ajoista, siinä ehtii näemmä tuhota itseään paljon ja monenlaisilla mömmöillä mitä montaa surullista tarinaa katseli.
Elämä oli oikeastaan aika tasaista tuohon 2000-luvun puoleen väliin asti, jolloin elämässä tapahtui kaikkea kurjaa ja korkki aukesi taas hetkeksi. Mitään ongelmia se ei sikäli aiheuttanut silloinkaan mutta taas ne päivä pari menivät joka viikko ja ihan ojien kautta kotiin, en ole koskaan osannut juoda sitä yhtä tai vain kohtuudella. Silloin kun vedetään niin vedetään kunnolla, tosin aina sillä rajalla että epämääräisiin paikkoihin ei sammuta eikä putkia enää juoda. Vain iltaisin siis, ei aloittaen aamusta. Ihme kyllä vaikka n. 1-3 jurria per vuosi ottanut monta vuotta ja yhtä iltaa kerrallaan niin toleranssi ei ollut pudonnut mihinkään. Samat megalastit upposivat jälleen, että pääsi “siihen tilaan mitä etsi”.
No, taas tuli elämänmuutoksia ja kiireet veivät hyvän juoma-ajan. Pari aivan kuivaa vuotta ja taas tuli eteen pieni elämänmuutosvuosi joka sai tarttumaan pulloon n. kerran viikossa. Linjalla iltapäivän alkupuolelta seuraavaan aamuyöhön. (Tällöin tosin eräs krooninen vatsavaiva alkoi ilmoitella itsestään joka ollut varmaan syntymästään saakka ja ketutus ajatuksesta, että itsellä tulehtuisi haima jostain yhden päivän kovasta rännistä. Kerran epäiltiin olisiko ollut haimasta johtuvaa ja vaikka tuo epäily kesti kokeiden odotteluineen vain n. viikon päivät niin muistaa sen ketutuksen ettei olisi enää omissa käsissä tuo osa elämää jos nyt olisi tuollainen tullut ja vielä itse aiheuttanut…). → Oli sitten kuitenkin vain harmitonta katarria ja samalla tutkittiin kaikki muukin, priimaa edelleen. Mutta jälleen päätin, että tämä kausi oli tässä. Henkinen puoli ollut aina vähän sellainen, että kovat tapahtumat ja työ kuormittaneet, joten jos viinalla jonkin terveysongelman olisi juonut itselleen ja vielä “vähällä” (omasta mielestään), niin pää olisi aika rikki…
Taas kului muutama vuosi ettei juonut pisaraakaan. En oikein tiedä miksi, se vain jäi pois mutta vähän alkoi miettiä kuitenkin onko se itselle sopivaa ja miksi joisi kun kuitenkin on niin paljon selvin päin elämästään ollut muutenkin? Kuukausi sitten kuitenkin tuli taas hetki, että ihan hetken mielijohteesta haki lastin ja tinttasi pois. Ilta oli mukava vaikka eteiseen nukahdinkin kotio lopulta (Lasken eteisen “sopivaksi” paikaksi nukahtaa, jos se ei häiritse ketään). Pari viikkoa sitten toinen kerta ja taas sama juttu… Tähän väliin itse asiassa osui noiden kroonisten terveysjuttujen laaja kontrollitarkastus ja kaikki oli kunnossa. Silti palasi se pieni pelko taas kun maha närästää koko ajan, että perhana jos siellä nyt sitten joku arvo koholla… No, ei ollut. (En ole siis ihmisiä jotka ajattelevat, että kaikki on hyvin jos arvoissa ei ole häikkää, tietämys lääketieteestä on valitettavasti sukurasitteet ym. huomioiden melkoiset, mutta tällä hetkellä tiedän ettei syytä ole miettiä sen enempää kun kaikki ok).
Nyt ensimmäisen kerran varmaan koko ikänäni aloin oikeasti tänään miettiä, että taidan kuitenkin olla riippuvainen alkoholista kun sen makuun pääsee tai ainakin siihen on jokin henkinen koukku. Havahduin, että olen miettinyt kohta koko kaksi viikkoa että “antaa nyt hetken mennä siitä kun taas otti viimeksi noin kauheat kumarat, ettei vatsa ärry pahemmin”, mutta silti heräsin huomaamaan, että olen joka siunaaman päivä edellisestä ottamisesta lähtien miettinyt ja suunnilleen laskenut päiviä koska viitsin ottaa seuraavaksi. (Olisin jo ottanut, oletan, mutta nuo henkiset terveyden miettimiset…). No, nyt päätin sitten maanantaina, että tänään taas. Hain jo keskiviikkona salkun bisseä ja likööripullon, eilen kävin ihan huomaamatta vielä toisen kerran kun ajattelin (näin tein aina teininä, kai se sieltä jostain kumpusi… Haaveesta tai ajatuksesta saada takaisin jotain ensimmäisiä jurreja ja niiden huoletonta fiilistä), että täytyyhän sitä nyt yksi vinkkupullo olla tietenkin, ikäänkuin viini jo maistui suussa hetken ja ajatus että kohta kohta…
Nyt olen töissä, viinat odottavat kotona ja olen tajunnut katselevani kelloa koko ajan koska pääsee ottamaan… Ajatukset risteilevät, että onko tässä jotain pakkomielteistä kuitenkin… Ei vain tunnu siltä tavalliselta viikonlopun odottamiselta vaan ns. juuri se tunne… (Jonka varmaan moni täällä tietää). Ihan näkee vain putken ja ensimmäisen pullon, sekä kylmät tölkit. Ja sitten ei oikeastaan mitään muuta… vain sen että on kotona ja juo viinaa kun emäntäkin lähtee kotopuoleensa. Ehkä joku kaveri tulee käymään, jos joku “aina valmis” ei ole juonut niin putkea taas, että otat kämppään sisään ja mongertaa hetken jotain sekavaa, sammuen samantien. Valitettavasti tätä tasoa ovat useat “hyvät vanhat frendit…”. Vuosia välissä, ei oikeastaan mitään syytä miksi ei ole juonut, mutta ei mitään syitä miksi EI joisi… Silti silti. Jotenkin 33 vuotta elämää nyt iski ykskaks vasten lärviä, että kylvettiinkö joku siemen kuitenkin jo aikanaan…Joka nyt kantaa tuottoisaa hedelmää.
No, tämä tästä…
), vaikka jokainen toki itse päättää mitä tekee. Ehkä jotain altistuksia voi toki ollakin… Mistä näitä tietää. Lisäksi kun elämää narratiivisesti pohtien tein havaintoja jotka jo kirjoitinkin, että jotenkin aina tuppaa jokin vaikeampi elämäntilanne saamaan pulloon tarttumisen aikaiseksi, vaikka en sikäli olekaan ihminen joka etsimällä etsisi syitä päästä juomaan ja oikeuttaisi sen itselleen tai muille.