Terve kaikille tasapuolisesti. Olen ollut jossain vaiheessa hyvin aktiivinen tällä palstalla ja tänne kirjoittelu on kuulunut omaan toipumisprosessiin vahvasti. Kuitenkin jossain vaiheessa kirjoitteluni jäi, jonka jälkeen se loppui kokonaan ja sen myötä myös tämän palstan seuraaminen. Unohdin jopa käyttäjätunnukseni ja salasanani. Äsken selailin kauan sitten kirjoittelemiani viestejä, ja huomasin että viimeisimmästä on aikaa peräti yli 1.5 vuotta. Muutaman kerran on käynyt mielessä tämä palsta mutta se on jäänyt ajatuksen tasolle. Nyt kuitenkin päätin tarttua härkää sarvista ja palata kuvioihin, tai ainakin kirjoittaa jotakin.
Aloitetaan tärkeimmästä eli raittiudesta, joka on pysynyt ja selvänä keikutaan hyvän matkaa neljättä vuotta. Korkki sulkeutui 25-vuotiaana, nyt ikää kertynyt 29v. Muuten valitettavasti en pysty vointiani mainostamaan kovin hyväksi, ja itseasiassa on aika karua myöntää itselleni, että lukuunottamatta alun muutamien kuukausien helvettiä, tuntuu, että tämä elämä on käynyt hetki hetkeltä vaikeammaksi. Toki hyviä jaksoja on mahtunut mukaan monta, mutta lopulta löydän itseni aina pohjalta suunnattoman ahdistuksen, ulkopuolisuuden, pelkojen ja häpeän kanssa. Nämä olivat seuralaisia jo alussa, mutta silloin niiden selättämiseksi riitti usko siitä, että ne kuuluvat asiaan ja menevät ohi itseään hoitamalla. Tänäpäivänä ongelmana on tuon uskon puuttuminen ja pelko siitä, ettei tämä elämä lopulta kanna, ja että tämä päättyy kurjalla tavalla ennen aikojaan. Tuon luottamuksen haluaisin jostakin takaisin, ja siksi myös kirjoitan tänne uudestaan. Ajattelin tässä hieman jäsennellä omaa prosessiani ja pohtia sitä, miten ajatusmaailmani on muuttunut raitistuttuani, ja sitä mitkä ovat ne syvimmät asiat jotka itselleni tuottavat tuskaa kerta toisensa jälkeen.
Kirjoittelin tänne ensimmäistä kertaa joskus v.2011 jolloin taistelin vakavan päihdeongelman kanssa. Ote elämän syrjästä oli kadonnut, ja join käytännössä päivittäin. Juominen oli saanut myös itsetuhoisia piirteitä ja itsetuhoisen käytöksen seurauksena loukkaannuinkin vakavasti. Sairaalassa maatessa koin olotilan jota kutsutaan varmaankin siksi kuuluisaksi pohjaksi ja pääsin hoitoon. Aluksi mietin itsemurhaa päivittäin mutta muutamassa kuukaudessa alkoi aurinko vihdoin paistamaan. Olin tosissani ja onnistunut luomaan itselleni hyvän tukiverkoston AA/NA:n avulla. Tästä alkoi myös ns. Raittiushumala, jonka koen jälkeenpäin ajateltuna itselleni ehkä välttämättömäksi riippuvuuden selättämiseksi, mutta jonka päätyttyä sain pudota vaaleanpunaiselta pilveltä takaisin todellisuuteen. Ja tätä todellisuutta on vaikea hyväksyä tänä päivänäkään. Koen todellisen taistelun itseasiassa alkaneen vasta ensimmäisen vuoden jälkeen ja kun nyt katselen esim. kirjoituksiani, joita olen kirjoitellut puolen vuoden kohdalla, herää lievä myötähäpeä siitä miten mustavalkoinen ajatusmaailmani on ollut myös toipumisen suhteen jaellessani täällä ihmisille kuolemantuomioita jos eivät omaksu AA ohjelmaa 100%, tai “tukiessani” ihmisiä jotka vielä kamppailivat aktiivisen riippuvuuden kanssa. 
Tosiasiassa taustalla on ollut vain pelko ja huoli omasta selviytymisestä, jonka vuoksi on mielessäni täytynyt rakentaa ja omaksua 100% toimiva ja pettämätön rakennelma päihderiippuvuutta/muitankin ongelmia vastaan. Ja jos joku ei tuohon rakennelmaan mahtunut niin puolustusmekanismit heräsivät heti. Ja yleisimmät näistä olivat “oman halun puute” ja “ei ole vain löytänyt pohjaansa” + “kuolet tuohon” ymym kommentit. Nykyään ymmärrän, ettei tämän elämän nurjia ilmiöitä ja psykologisia ongelmia, jollaisena pohjimmiltaan alkoholisminkin tänäpäivänä näen voi tyhjentävästi selittää jollain tietyllä mallilla eikä myöskään ratkaisu niihin löydy nappia painamalla - mistään. Ei AA:sta, ei Na:sta, ei parisuhteesta, ei uskonnosta, ei ulkoisten asioiden korjaantumisesta. Jollekin ihmisille edellämainituista saattaa tulla toki täsmälääke kyseisiin ongelmiin, joka on tietysti kyseisen yksilön kannalta hyvä asia. Jokainen tehköön juuri sitä mikä toimii omalla kohdalla. Itse en ole vain kyennyt sitä reseptiä vielä löytämään. Reseptiä siihen, miten päästä yli suunnattomasta turvattomuudesta, kontrollin tarpeesta, hylätyksi tulemisen pelosta, häpeästä ja kuolemanpelosta. Nuo viisi kohtaa muodostavat sellaisen labyrintin jonka ulospääsyä en ole vielä löytänyt. Välillä olen luullut sen löytäneeni, mutta olen joutunut tähän mennessä toteamaan luuloni vääräksi. Nuo pelot ovat tässä raittiina ollessa saaneet monenlaisia muotoja eristäytymisestä ruumiillisiin oireisiin ja vakavan sairauden palosta paniikkioireisiin. Uskon kuitenkin, että nuo ovat siellä pohjana, estämässä minua elämästä täyttä elämää nykyhetkessä.
Oman raittiina pysymiseni kulmakivenä ovat olleet ryhmät ja vajaa vuosi sitten alkanut psykoterapia. Kuitenkin varsinkin ryhmiin on muodustunut hyvin vaihteleva viha/rakkaussuhde. Rakkaussuhde siksi, että sopivassa ilmapiirissa, oikeiden ihmisten kanssa, rehellisesti elämästä puhuessa on pelkoni aina hellittänyt ja olen kokenut kuuluvani johonkin ja että elämä kantaaa. Vihasuhde siksi, että silmäni on auennut myös AA:n/Na:n huonoille puolille. Häiriintyneille ihmisille, joiden kanssa en haluaisi olla tekemisissä, mutta ryhmien kautta koen olevani siihen pakotettu, väärille uskomuksille, jotka saattavat jopa mielestäni pahentaa olemassa olevia ongelmia, fundamentalismille ja rajulle konfrontaatiolle (koskee vain joitakin ryhmiä) ja ajatusmaailmalle että ohjelma on 100 prosenttinen ja huonot olot ja vaikeudet johtuvat aina vain siitä että on tehnyt jotain väärin, jättänyt tekemättä tai ns.luonteenheikkouksista, joka jo sanana luo mielestäni moralistisen sävyn päihdeongelman ylle. AA:n “Big book” oli jossakin vaiheessa itselleni raamattu, jolla hakkasin itsekin ihmisiä päähän ja joka sisälsi totuudenmukaisen vastauksen jokaiseen kysymykseen. Nykyään ajattelen, että se on ihmisen kirjoittama siinä missä muutkin kirjat, ja vieläpä hyvinkin häiriintyneen sellaisen. Myös NA:n ajatus addiktiosairaudesta joka tekee kaikista päihdeongelmaisista samanlaisia ja muista ihmisistä ns.normaaleja on herättänyt viime aikoina voimakkaista vihareaktiota. Koen ajoittain suurta syyllisyyttä siitä, etten pysty enkä halua omaksua ns. NA/AA elämäntapaa, jossa vapaa-aikakin vietetään toipuvien kanssa, vaan että näen sen ennemmin siltana takaisin normaaliin, omannäköiseen elämään, mitä se kenellekkin sitten tarkoittaa. Tuota siltaa en ole vain pystynyt omien pelkojeni ja itseluottamuksen puutteen takia ylittämään. Kuluneen vuoden aikana myös juomahimot ovat vaivanneet enemmän kuin koskaan, olen ne onnistunut kuitenkin selättämään.
Jonakin päivänä toivoisin löytäväni tien omannäköiseen elämään, jossa voisin hyväksyä itseni ja menneet vain asioina ilman, että ajatushyrrä pyörii päässä jatkuvalla syötöllä. Elämään, jossa ahdistus ja pelot eivät veisi suurinta osaa ajasta. Toivoisin myös löytäväni jotakin hengellisyyttä/henkisyyttä, joka auttaisi uskomaan, että elämä kantaa, eikä tulevaisuudessa ole välttämättä odotettavissa sitä pahinta mahdollista vaihtoehtoa. Henkisyyttä, jota en ole vielä löytänyt, vaikka jossakin välissä on väkisinkin yritetty työskentelemällä mekaanisesti toipumisohjelmaa. Ja sosiaalisen elämän joka tyydyttää yhteenkuuluvuuden tarpeet. Elämään, jota eletään, eikä vain vuorotellen pohdiskella ja suoriteta.
Psykoterapiasta on ollut suuri apu, ja ensimmäinen vaikutus, jonka olen huomannut on mustavalkoajattelun lievittyminen. Sen tajuaminen, ettei ole oikeaa ja väärää tapaa on helpottanut oloa mutta ajoittain myös lisännyt pelkoja, koska olen ymmärtänyt että vastaus löytyy loppujen lopuksi jostakin sisältä, eikö kukaan muu voi tarjota valmista pakettia, joka opiskellaan kuin joku tutkinto. Ehkä tämä on vain paljon pidempi prosessi kuin olen alunperin omassa päässäni kuvitellut, ja että vaikeista olotiloista tosiaan vapautuu vain elämällä ne läpi. Kaipaisin myös lisää rohkeutta laajentaa elämääni huomattavasti nykyisten kuvioiden ulkopuolelle, mutta se tuntuu vaikealta ja esim. Naisjuttuja ei ole ollut itselläni aikoihin niin minkäänlaisia 
Se, miksi joku jaksaa ne läpielää selvinpäin joku toinen ei, on mysteeri johon ei minulta vastausta löydy. Ja sen takia tämä onkin aika pelottavaa välillä, koska moni ei jaksa. En ole itsekkään meinannut aina jaksaa, ja välillä ajatus itsensä päihdyttämisestä on tuntunut jopa ihan järkevältä vaihtoehdolta. Sen takia yritän tänäpäivänä tukea muita ihmisiä kertomalla omia kokemuksiani, ja olemalla ystävällinen, enkä niin, että kertoisin miten jonkun pitäisi tätä elämää elää, kun en vielä osaa elää omaakaan elämääni. Toivotan voimia kaikille viinan kanssa taisteleville. Muista en tiedä, mutta itselläni taistelu on ainakin pitkä 
AKP
