Olen pohtinut syömisongelmiani. Omasta puolesta voin sanoa että lapsuudessa koin jääväni paitsi. Aina. Jäin paitsi kun isäni jätti meidät ollessani sylivauva. Jäin paitsi äidin joutuessa palaamaan työelämään ollessani ½-vuotias. Jäin paitsi kun äiti perusti uuden perheen ja isäpuoleni inhosi minua. Jäin paitsi kun isäpuolen varakas suku hukutti sisarpuoleni lahjoihin koska olivat tämän “kummeja/mummeja/setiä/tätejä/jne…”. Parhaiten mieleen on jostain kumman syystä jääneet pienet vaaleanpunaiset tennarit jotka sisko sai. Jäin myös paitsi jouluna - lapsille on tärkeää kokea että “saan yhtä paljon lahjoja kuin toinen” ym. vaikkei se joulun tarkoitus olekaan. Pahinta on että jäin paitsi tunnepuolella, jäin toiseksi. Ja aloin sen vuoksi oireilla (käyttäytyä ns. huonosti) jolloin olin isäpuolen - ja myös äidin - silmissä vieläkin vastenmielisempi ja vaativampi.
Uskon että oma suhteeni ruokaan ja syömiseen juontaa täältä. Sitten kun jossain vaiheessa oli omaa rahaa käytin sen herkkuihin. Ne eivät kieltäytyneet, ne olivat minulle olemassa ja lohduttivat. Söin - enkä jäänyt paitsi. Silloin kun laihdutan on yksi tunne koko ajan läsnä, se on paitsi jäämisen tunne - se, että minua riistetään. Vaikka aikuismaisella tasolla tajuan, että teen sen kaiken itseni takia. Silti tuntuu kuin minua riistettäisiin - joku ulkopuolinen auktoriteetti kieltää minulta sen mitä kipeimmin tarvitsen. Oikeasti taidan tarvita ja kaivata estotonta pääsyä syliin, äidin syliin ja isän syliin - isäpuolen syliin. Lapsuudesta muistan kirvelevän ja kipeän tunteen siitä, etten kelvannut isälleni enkä myöskään isäpuolelle (joka oli elämässäni 3v saakka) - olin siis viallinen. Voiko lapsi tehdä muuta johtopäätöstä tällaisesta? Tietyn lisän toi isäpuolen suuri ja voimakas suku, jolla oli mahtia ja rahaa - mutta josta minä jäin paitsi sen kaikessa merkityksessä. Jälkeenpäin olen miettinyt - olisiko ollut liikaa muistaa myös sitä pientä tyttöä, jonka isä jätti ja joka joutuu kaikessa hiljaisuudessa ja yksinäisenä sopeutumaan muutoksiin? Olinko todella niin vastenmielinen?
Viimiseen kysymykseesi, olisivatko he voineet muistaa myös sinua, ei voi vastata kuin yhdellä tavalla: jos olisivat elämästä jotain ymmärtäneet, sinun ei tarvitsisi edes kysyä!
Sinua on kohdeltu väärin ja tottakai se jättää jälkensä. Meillä kaikilla syömishäiriöisillä on omat syymme syödä tai olla syömättä liikaa tai liian vähän. Sinulla päättelyketju on varsin selkeä, syy-seuraussuhteineen.
Ei voi kuin toivottaa voimia loppuelämäksi! Tiedän että tämä ei auta mitään, mutta kerron kuitenkin: Itselläni oli tapana, ikävöidessäni tiettyä henkilöä, muuttaa itseni aivan pieneksi, semmoseksi barbi-nuken kokoseksi ja mennä ihan huomaamattomasti hänen syliinsä, pää munan päällä kuin tyynyllä makoilemaan. Tämä mielikuva nyt tietysti on seksuaalissävytteinen, koska hän oli ex-rakastaja josta välimatka minut erotti.
Mä olen just eronnut ex-bulimikko joka toivoo, että pystyisi jatkamaan normaalia elämään myös yksin asuessaan. Pitää tuohon Minean kirjoitukseen kommentoida sen verran, että mulla on vähän samantapainen ajatus liikkunut päässä silloin kun on vaikeaa. Kuvittelen itseni peukalon kokoiseksi ja käperryn eksän sydämeen. Tiedän muutenkin, että siellä on aina paikka mulle.
Kyllä harmittaa lukea Vieraan elämästä ja perheestä. Itse olin hyvin yksinäinen lapsi ja tunsin myös, että olin huonompi kuin siskoni. Vieläkin on melkein jatkuvasti sellainen tunne, että olen kaikin tavoin vastenmielinen.
Vaikka miten yritän sitä peittää, se ei katoa minnekään.
M olen oppinut syömään säännöllisesti, toivotaan, että se pitää mut oikeilla raiteilla. En jaksaisi, en mitenkään, taas hukkua siihen paskaan.
täytän 40, oksennan lähes päivittäin ja tapa syödä liikaa on tiukassa. Sairastuin anoreksiaan 13, tuota laihuusjuttua kesti parikymppiseksi muuttuen yhä enemmän bulimian suuntaan. Myöhemmin siihen alkoholi rinnalle lohdukkeeksi ja turrukkeeksi.
No, toisaalta asiat ovat menneet parempaankin. Iän myötä antaa itselleen armoa ja toisaalta tulee myös niitä “minun ei tarvitse” - oloja yhä enemmän. Muunkinlainen pakonomainen toiminta on ollut minulle tuttua, näpistely ja nettihuutokaupat. HYvä elämä on kuitenkin aika pientä ja shoppaaminen/tavara/syöminen/tissuttelu samentaa ja hämärtää tajuntaa ja itseymmärrystä.
Meillä lapsuudenkodissa ruuasta tuli yleislääke, siihen saattoi aina turvata kun aikuiset (tai “aikuiset”) liehuivat miten milloinkin ja olivat enimmäkseen tavoittamattomissa. Itse en ole lasta tehnyt, tuntuu liian vahvasti siltä kuitenkin etten voisi olla tartuttamatta häneen jotain näistä sotkuistani enkä kestä sitä ajatusta. Hetkellisesti anorektikkona pääsin leijumaan ruuan yläpuolelle ja siitä irti (kun tuleekin nälästä tulee riippuvaiseksi), mutta nykyään tuntuu aika vaikealta että voisin enää ns lopettaa syömisen, kun tuo alkokin on aika vahvasti kuviossa mukana. Normaalipainoinen olen ollut nää parikyt vuotta, mut en taatusti olisi jos en oksentaisi
Syömishäiriöisyys tuntuu istuvat todella tiukassa ainakin kun siihen sotkeutuu muita koukkuja. Hampaat joutuvat koville, pari on jouduttu poistamaan ja yritän olla tietoinen noiden loppujen voinnista. Itsekin olen käynyt terapiaa ja pohtinut vaikka miten päin, mutta jotenkin toisaalta antanut jo periksi: olen tälläinen, olen luultavasti aina oksentava vaikka nykyään parisuhde hyvässä mielessä rajoittaa ruokakoukkua ja muutenkin olen pystynyt unohtamaan täysin suklaa-jäde-pulla-mässyt, jotka joskus olivat täysin arkipäivää, päivittäistä tukkimista. Toinen vakiosuosikki on ollut ammoisista ajoista spagettikattilallinen (tai muuta pastaa/nuudelia) ja joku mehevä sörsseli siihen päälle.
BED:iin paras neuvo ainakin (pätee varmaan bulimiaan/anoreksiaankin) LOPETA DIEETIT. syö kaikkea, jopa herkkuja jos vain jotenkin pystyt maltillisesti, älä kiellä mitään. Koita syödä 5x päivässä, edes vähän. Itseäni aikoinaan ärsytti nämä neuvot, mutta ainoat mitkä jotenkuten on toiminu, enkä mä vielkään oo täysin terve. Mutta laihduttaessa tapahtuu aina retkahdus, ei kukaan voi laihduttaa loppuelämää, tärkempi olisi ehkä syödä tarpeeksi usein, hyvää mutta suht tervettä ruokaa, välillä voi niitä hamppareitakin vetää ja sitten joku kiva liikunta, ei pakkomielteisesti, mut vaikka ihan alottais jonku kivan harrastuksen nii ei tarvis painoa stressailla
Täällä kans syömishäiriöinen. Addiktoidun helposti eri asioihin. Käytän syömistä eskapismina ja tunteiden hallintakeinona. Oon sairastanut bulimiaa. Tällä hetkellä en enää oksentele. Tai vaan harvemmin. Mut lohtusyön ja ahmin liian usein. Ruoalla ja syömisellä on mulle sairaanloinen merkitys. Se on lohtu ja pako pahasta olosta.
Tunnistin itseni paljosta mitä Vieras kirjoitti. En mäkään ikinä lapsena tuntenut itseäni kyllin hyväksi. Jo ihan pienenä alle kouluikäisenä “tiesin” että äiti tykkää mun siskosta enemmän kun musta. Kirjotin siitä päiväkirjaanikin heti kun opin kirjottaa. Olin ruma, senkin tiesin jo 6vuotiaana. Olin kelpaamaton ja huono. Siitä se sit alko et yritin olla jotain mitä ajattelin että muut haluisi että oon. Tän alotin kyl vasta yläasteella. Sitä ennen olin niin ujo ja pakenin vaan kirjojen maailman, samalla kun mussutin juustonaksuja tai muuta hyvää. Tätä tein mielummin kuin oisin ollu kavereiden kanssa. Eikä mulla niitä paljoa ala-asteella ollutkaan. Aina oon aatellut et mun pitää olla erilainen ku mitä oon. En kelpaa sellaisena kun olen. Ja lopulta olen kokonaan kadottanut itseni, enää en tiedä kuka oon tai minkälainen olen. Olen niin pitkään ollut masentunut ja ahdistunut että en enää tiiä mikä on minua itseä ja mikä sairautta. Ei kuuden vuoden terapiakaan tähän ole auttanut. Eikä myöskään äidin kuolema viisi vuotta sitten helpottanut asioita.
Joskus toivon että voisin rakastaa itseäni ja nähdä maailman sellasena paikkana josta saisin tyydytystä että en tarvitsisi hakea siitä ruoasta tai alkoholista ym. addiktoivasta.
Mä olen ahmija. Välillä asia on hallinnassa, välillä ei. Tunnepuolella on jotain suuresti pielessä, kertoohan se jo paljon että tulen väkivaltaisesta alkoholistiperheestä. Olin aina jotenkin tiellä ja opin pian keskittymään yksin hiljaa leikkeihini poissa jaloista ja olemaan keskenäni vaikka perheeseen kuului 3 vuotta vanhempi isosisko.
Addiktoiduin alkoholiin ja syömiseen hetkessä. Alkoholista on helpompi päästä eroon, syömisestä ja ahmimisesta vaikeampi koska syömistä ei voi lopettaa. Tunnen itseni herkästi hylätyksi ja yksinäiseksi seurassakin.
Ahmin ollessani yksin ja silloin saattaa mennä vaikka kolmenkin päivän ruuat kerralla… Ollessani jonkun seurassa ja syödessäni seurassa syön tosi nopeesti ruuan, mutten syö liikaa, syön normaalin kokoisen annoksen mutten yleensä ota lisää.
En tiedä tekikö osittain mulle yksi lääke ahmimishäiriön koska sen aikana saatoin vetää viikon ruuat yhden illan aikana ja kun kaikki oli syöty, söin sokeria suoraan pussista ruokalusikalla kun mitään muuta ei ollut siihen ruuanhimoon. Jotain siitä lääkkeestä on ikäänkuin jäänyt päälle.
