Syömishäiriöt

[Chas]

Mä ne usko että syömishäiriöstä voi koskaan täysin parantua, tai ainakin mä olen itse 20 v. tarkkaillut painoani ja laskenut kaloreita sen jälkeen kun 14-vuotiaana ekan kerran anoreksiaoireilu alkoi.

En koskaan ole ollut ylipainoinen, mutta kyllä mulla vaan joka kerran masennuksen pahentuessa ja stressin kasvaessa alkaa myös syömisoireilu, toisin sanoen laihtuminen.

Mä en ihannoi myöskään mitään catwalk-malleja tai mitään sellaista, ainoastaan koen että mun pitäis olla laihempi.

Tajusin just tossa keväällä stressin ollessa pahimmillaan, että 34 v. painoin vähemmän (50 kg) kun 17 vuotiaana kun miehen kanssa tavattiin. Vaikka en siis ole enää sen ensimmäisen kerran jälkeen jolloin painoin lopulta 39 kg laihtunut enää niihin mittoihin.

Mutta jotenkin tää on pysynyt hallinnassa kyllä tän 20 v. Mutta ei kulu päivääkään, etten toivoisi olevani laihempi ja laskisi kaloreita.

[spykoosi]

-miten pitkään olet sairastanut syömishäiriötä?

• Suunnilleen 6 vuotta.

-koska se puhkesi?

• Olin 13-vuotias, juuri aloittanut yläasteen.

-miten se ilmenee/ilmeni?

• Tukioppilaiden järjestämässä ryhmässä yksi luokkalainen poika sanoi lihavaksi; “No mikä yllätys se on että syöt jouluna, kun oot noin läski.”. Siitä kaikki lähti, rupesin ahmimaan ja oksentamaan ja vihasin kroppaani. Muutaman vuoden sairastin bulimiaa, ja sen jälkeen anoreksiaa, jota sairastan vieläkin. Paino on vaihdellut 54 kilosta 37 kiloon.

-tiedätkö syytä/syitä syömishäiriöösi?

• Varmaan laukaiseva tekijä huonon itsetunnon lisäksi oli toisten kommentit painosta. Yksi kavereistakin tökki vatsaani ja muistutteli vatsamakkaroista. Tosin olen aina ollut itsekriittinen ja yrittänyt olla täydellinen, sekin on vaikuttanut. Laihuus on ollut pitkään ihanne, ja uskon olevani laihana onnellinen.

-mitä kaikkia ongelmia se on sinulle aiheuttanut?

• Sosiaaliset suhteet kärsivät, enää kavereita on pari, joita näen harvoin. Eristäydyn kokonaan muusta maailmasta. Fyysisiä ongelmia on paljon; paleltaa koko ajan, rytmihäiriöitä, voimattomuutta, sormien ja varpaiden sinerrystä, hiustenlähtöä, luiden haurastumista, ihon kuivuutta, unettomuutta, kehon kuivuutta nesteenpoistajien takia, veriarvot huonot (natrium ja kalium etenkin), pyörtyilyä ym.

Psyykkisiä ongelmia tietysti syömishäiriöön kuuluu. Pahimpina jatkuva pakkomielle kuluttaa kaloreita, itseviha, masentuneisuus ja sellaista.

-oletko toipunut syömishäiriöstä ja jos olet, niin miten?

• En vielä, yrittänyt kyllä olen. En tiedä paranenko koskaan täysin, uskon anoreksian kulkevan mukana vielä vuosia.

[spykoosi]

Herättelen aihetta uudelleen taas henkiin, tietääkö kukaan johtuuko sormien sinertävä väri vain anoreksiasta, vai onkohan sydämessä tai kilpirauhasessa vikaa? Kilpirauhasarvot oli vähän huonot viimeeksi, mutta mitään lääkitystä ei aloitettu eikä asiaa kummemmin käsitelty. Annettiin vaan seuraava labra-aika maaliskuulle…

[penelufus]

Kyllä on syömishäiriö aika kovasti taas otteeseensa napannut.
Tähän aiheeseen ei ole hetkeen vastattu mutta jospa tämän saisi henkiin taas?

[Anonymous]

Olen käynyt läpi erilaisia syömishäiriöitä noin 5-7 vuotta. Se alkoi jonkinasteisena BEDinä ehkä niihin aikoihin kun muutin pois kotoa. Koulun aloitettuani aloin omaksumaan useita ortoreksisia piirteitä (ironisesti koulu oli sosiaali- ja terveysalan oppilaitos). Tuota jaksoa ei kestänyt kovin kauaa; vähitellen lopetin liikkumisen ylipäätään ja aloitin ahmimisen sekä sitä seuraavan oksentamisen. Jossain vaiheessa aloin nälkiinnyttämään itseäni, kunnes olin menettänyt merkittävän osan lihasmassastani. Lopetin anoreksiajakson säikähdettyäni rintakipua joka aiheutui johdonmukaisesti kevyen kävelyn seurauksena.

Sittemmin palasin takaisin bulimiaan, jota kesti koulun loppumiseen asti. Työnhaun kanssa tuskaillessani harjoitin vielä vähän bulimiaa mutta sitä ei kestänyt kauaa. Noin kuukausi sitten aloin jälleen nälkiinnyttämään itseäni. Lopetin kun minulle konkretisoitui miten paljon vähä-energisyys verottaa psyykkisiä voimavaroja ja sitä kautta sosiaalista elämää (minkä kanssa minulla on tarpeeksi ongelmia ilman energiavajaustakin).

Syömiseni lienee pohjimmiltaan stressin lievittämistä oraalisella mielihyvällä (jolla taistelen alakuloisuutta vastaan). Oksentamiseen liittynee huonoa itsetuntoa ja lihomisen pelkoa kehonkuvien vääristymisineen, jolle anoreksia on kaiketi looginen jatke.

Päädyin tänne kirjoittamaan koska en löytänyt paikkaa yksinäisille ihmisille ja toivon että edes jonkinlaisella purkamisella voisin lieventää reaktiota viimeaikaisempiin vastoinkäymisiin.

[Anonymous]

Onpas kuollut ketju. Noh, se mikä menee nettiin, pysyy netissä.

Laihuuden ihannoinnista: En ole varma mutta muiden puheiden pohjalta voi olla että on olemassa kahdenlaisia anorektikkoja; laihuutta ihannoivia ja niitä joiden oma vartalonkuva on vääristynyt. Ensimmäiset pitävät laihuutta kauniina ja odottavat sitä kaikilta kun taas toisella ryhmällä on kaksoistandardi siinä mitä he odottavat itseltään ja toisilta.

Itsekurista ja “omasta valinnasta”: Olen samaa mieltä Winstonin kanssa; jos ei tahtoaan kykene suuntaamaan niin on virheellistä puhua itsekurista (esim. anorektikon kontrolli). Samalla tavalla muukin “valinnoista” puhuminen on täyttä höpöhöpö-moralisointia jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Toki tällä on funktionsa sosiaalisena paineena mutta kaikki eläimet tekevät pohjimmiltaan tasan sen mikä niistä TUNTUU oikealta tai parhaalta.

[Narkkitehti]

Mä tartteisin kanssa jonkun syömishäiriön. Pitäisi olla jotain 50 päivää syömättä että saisi nuo ylimääräiset 13 kiloa läskiä sulateltua. Maanantai olisi aina hyvää aikaa “yäk, en syö” -projektille. Loppuviikon voisi sitten syöpötellä ja juopotella normaalisti 2000 kcal edestä päivittäin. Ei tartteisi kuin tarpeeksi onton puupään kerran viikossa vuoden ajaksi!

[haluanvainrauhaa]

Oma syömishäiriöni on todella monimutkainen. Ollessani 14-15 vuotias aloin laihduttamaan (olin 15 kiloa ylipainoinen pahimmillaan). Liityin “pro ana” chat ryhmään, kaipasin sosiaalisia suhteita, ja tuntui että siinä ryhmässä minua ymmärrettiin, vaikka asia oli todella toisin.

Sen kaltaiset chat ryhmät olivat suurin syy bulimiani puhkemiseen, kerran kovan laihduttamiskierteen jälkeen ahmin, ryhmässä kaikki kehottivat oksentamaan jottei “kalorit imeytyisi”

Sen ensimmäisen kerran kun oksensin kaikki meni alamäkeen, ensin oksensin ruokani kerran viikossa mutta vuoden jälkeen 6-8 kertaa päivässä.

Näin rankka oksentelu jatkui reilut kolme vuotta ja tässä sitä ollaan. Syömishäiriöni takia olen joutunut sairaalaan 5 kertaa ja koska minulla ei ole vain bulimia VAIN MYÖS anoreksia. Tämä johti siihen että olin pahimmillaan 15 kiloa alipainoinen, ja sain tästä syystä melkein täyden sydänpysähdyksen.

Muitakin terveysongelmia toki on, sain refluksitaudin mistä joudun kärsimään loppuelämäni, sain niin pahan ruokatorvi repeämän (jos haava olisi ollut 2cm leveämpi olisin saattanut kuolla sisäiseen verenvuotoon ennenkuin olisin edes kerennyt sairaalaan)

Nykypäivänä oksenteluni on vähentynyt, noin monen huonon kokemuksen jälkeen tein sen päätöksen että haluan elää enkä kuolla. Oksentelen edelleen vähintään 4 kertaa viikossa, mutta pahimmasta olen päässyt yli.

Muistakaa kaikki syömishäiriöiset että parantuminen on mahdollista ja että apua kannattaa heti hankkia jos tuntuu että syömiskuviot ovat häiriöityneet.

Voimia teille kaikille

[Pia]

Kopsasin nämä kysymykset aloittajan viestistä koska ne on hyviä kysymyksiä ja auttoi mua pohtimaan mun omaa käytöstä ruuan kanssa.

-miten pitkään olet sairastanut syömishäiriötä?

Aloin ahmia jo lapsena mutta se on aina ollut ajoittaista. En ahmi joka päivä mutta vähintään muutamana päivänä viikossa vedän älyttömän ähkyn päälle. Muistan että mulla oli samaa jo peruskoulussa jota mm vanhemmat piti yllä ostamalla mulle herkkuja älyttömästi.

-koska se puhkesi?

Tähän vastasinkin jo ehkä edellä… eli ollu kausiluontosena jo yli 25 vuotta.

-miten se ilmenee/ilmeni?
Tykkään olla yksin ja syödä. Teen sitä kotona ja joskus ravintolassa… esim. ravintoloiden buffetit on mun salainen pahe. Saatan syödä jossain Pizza Raxissa ihan älyttömiä määriä joita ei jaksais syödä normaali raskasta työtä tekevä mieskään. Syön usein myös kotona iltasin telkkaria katsoessa. Sillon menee etenkin pizzaa, suklaata, sipsejä, voileipää jne.

-tiedätkö syytä/syitä syömishäiriöösi?
Luulisin että mä opin sillon pentuna lääkitsemään sillä jotain… esim. jos mua v…tutti ja ahdisti vanhempieni käytös niin herkkuihin pääsi ikään kuin “pakoon” sitä… herkuttelu lohduttaa.

-mitä kaikkia ongelmia se on sinulle aiheuttanut?

Syyllisyyden tunnetta ja huonouden tunnetta… lisäksi ylipainoo on joskus enemmän joskus vähemmän. En oo tosin ikinä ollu sairaalloisen lihava, mutta aina ns. “rehevä” ja isokokoinen.

-oletko toipunut syömishäiriöstä ja jos olet, niin miten?
yritän ajottain kontrolloida syömistä laskemalla kaloreita jne… mutta sitten välillä repsahdan. Mulla on kuitenkin pulmia myös alkoholin kanssa, ja juopotellessa ruoka ei tule samalla lailla mieleen… ennenku ehkä krapulassa, ja sitten mennään taas.

[Targett]

Tehdäänpäs addiktikulttuuriteko ja kirjoitetaan tähän ketjuun jotain, kun asia tuntuu olevan edelleen pinnalla vaikka ikä alkaa jo kolmosella. Kyllä mieskin voi kärsiä syömishäiriöstä.

-miten pitkään olet sairastanut syömishäiriötä?

Hiljattain tajusin etten vieläkään ole siitä päässyt kokonaan eroon. Noin 12 vuotta on tullut sairastettua. Bulimia on selätetty, mutta se on vaihtunut aaltoilevaan ortoreksiaan. Toisinaan ruokavalio on hyvin niukka ja sairaalloisen terveyspainotteinen, toisinaan vapaampi. Kaloreita en onneksi enää varsinaisesti laske (tosin suurpiirteisesti silloin tällöin), mutta pelkään epäterveellistä ruokaa edelleen.

-koska se puhkesi?

Oireilu alkoi esiteini-iässä noin 12-13 -vuotiaana isovanhempani todetessa minun olevan hyvin syötetty. Varsinainen laihdutuspakko eli käytännössä syömälakko (ja siitä aiheutunut bulimia) alkoi 19-vuotiaana.

-miten se ilmenee/ilmeni?

Lopetin syömisen. Olin kyllästynyt itseeni noin 10 kiloa ylipainoisena, eli käytännössä en ollut mitenkään valtavan lihava. Monet luokkakaverit ja muut ystävät olivat paljon paremman näköisiä ja kokoisia ja sain päähäni ajatuksen, etten tämän näköisenä pärjää esimerkiksi deittailumarkkinoilla. Tein suunnitelman, jossa käytännössä join vain kahvia ja teetä yhden kesän ajan ja söin hyvin harvakseltaan ja silloinkin lähinnä salaattia. Neljässä kuukaudessa tipahti se noin 10 kiloa ja olin aivan helvetin ylpeä itsestäni. Seuraavan vuoden aikana paino tippui lisää noin 15 kiloa, aina alipainon rajoille eli noin 62-64 kiloon. Hoikimmillaan käytiin alle 60 kilossa.

-tiedätkö syytä/syitä syömishäiriöösi?

Tuossa edellä taisin ne kuvatakin. Ulkonäköpaineet, isovanhempien sanat, heikko itsetunto.

-mitä kaikkia ongelmia se on sinulle aiheuttanut?

Elämän pyörimisen ruuan ympärillä. Aina on mielessä mitä voi syödä ja mitä ei voi syödä. Kontrollointi lienee aiheuttanut osaltaan myöhemmin puhjenneen päihderiippuvuuden. Kun parikymppisenä aloin pajautella säännöllisesti ja iski mässyt, astui bulimia mukaan kuvioon. Tätä kurimusta jatkui noin 3-4 vuotta, kunnes pääsin siitä hiljalleen eroon. Kun alkoholismi oli pahimmillaan 24-29 -vuotiaana, en laskenut siitä aiheutuneita kaloreita, mutta jätin syömättä, jotta voisin juoda. Koko ongelman voisi niputtaa totalitaariseen käytökseen itseään kohtaan, jolloin asetetaan selvät rajat sille, mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Jos tekee jotain kiellettyä, täytyy vastapainoksi olla tietty aika syömättä.

-oletko toipunut syömishäiriöstä ja jos olet, niin miten?

En täysin. Luulen, että nykyisin syömishäiriöni on vain yksinkertaisesti muuttanut jälleen muotoaan. Urheilen säännöllisesti ja vaikken laske kaloreita, arvioin suurpiirteisesti ettei kaloreita vain tule liikaa yhden päivän aikana. Yritän pitää huolta kaikista mahdollisista ravintoarvoista, joten käytännössä tarkoitusperäni ovat tänä päivänä huomattavasti järkevämmät kuin ennen. Iltaisin mätän surutta ruokaa, kunhan se ei ole prosessoitua tai muuten vain epäterveellistä. Bulimiasta pääsin onnekseni eroon todennäköisesti kyllästymällä - aivan tarkkaa prosessia en edes muista. Väitän kuitenkin, ettei sisäelinosasto olisi moista höykytystä kestänytkään enää kovin kauaa.

Voimia kaikille syömishäiriöstä kärsiville. Ei tämä mukavaa ole, mutta tästäkin voi parantua.

[Anonymous]

Sairastuin lopettamalla syömisen 13- vuotiaana. Kai yritin laihduttaa, jotta luokan poika huomaisi minut. Anoreksiani eteneminen saatiin pysäytettyä, mutta jäin pienikokoiseksi. Bulimia alkoi satunnaisena oksentamisena teini-iässä, mutta räjähti käsiin 20- vuotiaana, kun taistelin irti huumeista. Bulimia-anoreksia tulivat tilalle. Pääsin hoitoon bulimian takia ja saavutin remission. Se kesti vuosia. Sairastuin masennukseen, aloin oksentaa ja ahmia. En päässyt ajoissa hoitoon ja oireilinkin 2017-2020 loppuun. Tuli refluksitauti, krooninen esofagiitti, uupumus jne hampaat ja ikenet tohjona.

Miksi sitten sairastuin? En ole varma, mutta seksuaalinen hyväksikäyttö, läskiksi haukkuminen (ei ollut totta) isovanhempien toimesta, lapsuuden traumat jne ilmeisesti vaikutti tähän. Laihuus on ollut pakkomielle tuolta esiteinistä asti. En edes tiedä miksi.

Työkykyä ei ole, koska olen jatkuvasti väsynyt ja masentunut. Olen käyttänyt Bupropionia satunnaisesti, mutta tulen siitä agressiiviseksi ja se ei auta ahdistukseen. Muitakin masislääkkeitä olen kokeillut, mutta haitat ovat olleet liian pahat. Huomasin järkytyksekseni, että olen taas alipainoinen (BMI 17,6). Sain onneksi nostettua painon tuolta 55 kg hiukan ylemmäs. Olen todella pitkä.

Tällä hetkellä koen näyttäväni pahalta. Kaikki lihakset on lähteny, selkää kolottaa, vituttaa. Pitäisi päästä takaisin 60kg. Siinä ei ole niin kauhea vointi fyysisesti ainankaan. Nyt sattuu istuminenkin. Sairaus, eli oksentaminen on niin tuhoisaa ja raskasta, että kroppa ei enää kestä. Syömättömyys ei ole toiveenani, mutta refluksitauti pakottaa pieniin annoksiin ja kaikkea ei voi todellakaan enää syödä, koska ruoka nousee muuten ylös itsestään.

Tilanteeni on sikäli nyt mielenkiintoinen, että syön ruokaa 5-6 kertaa päivässä. En oksentele, vaikka satunnaisia mokia tulee vielä. En harrasta liikuntaa juurikaan. Silti paino ei nouse. Kiinnostukseni ruokaa kohtaan ei vain ole kohdallaan. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Bupropionilla sain sentään hetkeksi kiinnostuksen heräämään omaa hyvinvointia kohtaan, mutta haitat oli suuret. Hoitoon on vaikea päästä ja apua ei oikeen saa. Liekö olen jo niin “kroonistunut” että ajattelevat turhaksi tapaukseksi?

[Pikku-Hilja]

Ikävä kyllä aika on muuttunut entistä ulkonäkökeskeisemmäksi ja pro ana on taas in.