Syömishäiriöt

Tori
1

Tämä aihe kuuluisi kai paremmin tuonne Torin puolelle, mutta koska kukaan ei kai pahemmin Torin juttuja lue, saati sinne kirjoittele, niin avaan nyt Saunaan ketjun tästä, itselleni hyvin läheisestä, aiheesta.

Kokemuksenne ja ajatuksenne syömishäiriöistä siis kiinnostavat, ensisijaisesti toki itse syömishäiriöisten jutut, mutta kyllä kaikki muutkin saavat kommentoida, jos jotakin sanottavaa aiheesta keksivät :slight_smile: . Sillä ei ole mitään väliä, millaisesta syömishäiriöstä on kyse kenenkin kohdalla; saa olla anoreksiaa, bulimiaa, BED:iä, ortoreksiaa tai vaikka ihan sekasikiötä.

-miten pitkään olet sairastanut syömishäiriötä?
-koska se puhkesi?
-miten se ilmenee/ilmeni?
-tiedätkö syytä/syitä syömishäiriöösi?
-mitä kaikkia ongelmia se on sinulle aiheuttanut?
-oletko toipunut syömishäiriöstä ja jos olet, niin miten?

Tuollaisia kysymyksiä keksin äkkiseltään, mutta sana on vapaa, kunhan se edes jotenkin sivuaisi aihetta.

Itse olen sairastanut jonkinlaista syömishäiriötä oikeastaan koko ikäni, eli ainakin 30 vuotta. Olin jo pienenä lapsena todella nirso, vähäruokainen ja usein myös alipainoinen, vaikka kotonani oli kyllä aina tarjolla hyvää ja monipuolista kotiruokaa, herkkujakin ja vanhempani yrittivät aivan kaikkensa saadakseen mut syömään paremmin, ts. tarjosivat kaikkea mahdollista syötävää, mitä ikinä keksivät ja mitä suinkin kaupoista sai. Kotonani mua ei koskaan pakotettu syömään, vaikka toki siihen kovasti suostuteltiinkin. Jos en syönyt, niin sitten sain olla syömättä, ja vanhempani odottivat, että mulle tulisi nälkä tai muuten himoitsisin jotakin syötävää(mulla oli joitakin harvoja ruokia, joista pidin ja joita suostuin syömään), mutta päiväkodissa mua usein istutettiin siinä pöydän ääressä niin pitkään, että olin syönyt, vaikka muut lapset olivat syöneet jo aikoja sitten ja päässeet leikkeihinsä. Tuo tapa ei ainakaan ollut kovin kannustava, vaan se lähinnä lisäsi kammoani ruokailutilanteita kohtaan :frowning: :imp: , varsinkin kun päiväkodissa harvemmin oli ruokana mitään sellaista, mikä olisi kaltaiselleni nirsoilijalle kelvannut. Neuvolassa ja kouluterveydenhuollossa jaksettiin aina muistutella alipainostani ja udella mun ruokailutottumuksiani. Neuvolakäynneistä en itse pahemmin mitään muista, vaan vanhempani ovat niistä kertoneet, mutta koulun terveydenhoitajista ja lääkäreistä mulla on jo ihan omiakin muistikuvia ja koin jo hyvin nuorena tuon “kyttäämisen” ahdistavana, vaikka tarkoitusperät siinä kaiketi olivat ihan hyvät. Myös lasten psykologilla ja psykiatrilla, joilla kävin siis myös ihan muista syistä, tähän asiaan kiinnitettiin huomiota. En tietenkään lapsena ajatellut olevani jotenkin syömishäiriöinen. Ajattelin vain, että mua ei huvita syödä, mulle ei yksinkertaisesti maita ja moni ruoka oli mielestäni pahanmakuista tai muuten jotenkin vastenmielistä. Varhaismurrosiässä(n.11-12 -vuotiaana) aloin tiedostaa todella, että mulla on selkeää syömishäiriökäyttäytymistä ja tuolloin myös bulimiaoireet astuivat kuvaan mukaan.

Syömishäiriöni on aina ollut enimmäkseen anoreksiapainotteinen ja noissa “hullunpapereissanikin” lukee, että mulla on anorexia nervosa. Välillä mulla on ollut enemmän bulimiatyyppistä oireilua ja nykyisinkin, vaikka yleensä syön äärimmäisen vähän, mulle tulee niitä “kohtauksia”, että saatan vetää suklaata, jäätelöä, erilaisia makeita leipomuksia, pizzaa, sipsejä, lihapiirakoita ym. roskaruokaa, ja toki myös ihan kunnon ruokaa, mutta valtavan annoksen. Joskus oksennan ne, mutta nykyisin pyrin välttämään moista, koska a) oksentaminen ei ole mielestäni erityisen mukavaa :mrgreen: ja b) mua vituttaa noin yleensä ruoan hukkaan heittäminen ja mässyjensä oksentaminen on mun mielestäni pitkälti sama, kuin se, että heittäisin täysin syötäväksi kelpaavaa ruokaa jääkaapista/kaapista suoraan roskikseen/biojäteastiaan :neutral_face: . Joka tapauksessa ahmimisesta seuraa aina hirvittävä katumus ja katumusharjoituksina sitten paastoan monta päivää ja yritän kulutella syömiäni kaloreita pois kaikin mahdollisin tavoin. Ahmimaan repsahtaminen tuo hetkellisen, ihanan kontrollinmenetyksen tunteen ja onhan se makuhermoille ja nälkäiselle vatsalle mannaa, kun saa kerrankin kunnolla vetää esim. makeita herkkuja, mutta lähes välittömästi herkkujen mässytyksen loputtua iskee sekä fyysisesti, että psyykkisesti huono olo :frowning: . Joskus olen myös mässyttänyt täysin piittaamatta siitä, lihonko vai en, mutta tuohon on aina vaikuttanut jokin lääkitys; lähinnä jotkin neuroleptit ja mirtazapiini. Lopetin tietenkin noiden lääkkeiden käytön, kun tajusin, että alan todella lihoa. Toki niissä oli muitakin ikäviä sivuoireita, joiden vuoksi en tahtonut niitä enää pidempään syödä.

Sairaalahoidossa olen ollut anoreksian vuoksi pari kertaa(siis ihan psykiatrisella osastolla), mutta eivätpä ne siellä oikein muuta osanneet tehdä, kuin tuputtaa ruokaa ja tarkkailla painoani ja syömisiäni, mikä nyt ei ole lainkaan oikea tapa hoitaa syömishäiriöitä. Kyllähän mä itsekin tiedän, että syön väärin ja liian vähän(ravitsemusterapeuteilla olen myös käynyt), syyt siihen ovat jossakin syvemmällä. Yrittivät ne toki jotakin terapoinnintynkääkin siinä sivussa, mutta olin niin vittuuntunut koko touhuun, ettei siitä juuri apua ollut :angry: :unamused: . Lisäksi olen useamman kerran ollut ns. tavallisessa sairaalassa sen vuoksi, että pumppuni on uhannut sanoa sopimuksen irti, johtuen rankasta syömättömyydestä yhdistettynä rankkaan fyysiseen rasitukseen, mitä se sitten milloinkin on ollut, joko rankkaa liikuntaa tai rankkaa “bailaamista”. Mistään varsinaisesti syömishäiriöihin erikoistuneista yksiköistä mulla ei ole kokemuksia. Toisaalta niistä voisi olla hyötyäkin, mutta olen myös kuullut juttuja siitä, kuinka ne toimivat oikein anorektikkojen korkeakouluina, eli potilaat opettavat toisilleen kaikki parhaat laihdutuskikat ja kilpailevat siitä, kuka on laihin, ja lopulta niistä tullaan ulos sairaampina, kuin oltiin sisään mennessä. Tiedä sitten, kuinka paljolti nuo tarinat pitävät paikkaansa :confused: .

Alipaino ja kaiken aikaa vallitseva aliravitsemustila ja yleensä se äärimmäisen epämääräinen syöminen on aiheuttanut mulle mm. rytmihäiriöitä(välillä pahojakin), alhaisen verenpaineen ja verensokerin, jotka pistävät huimaamaan kovasti ja johtavat väliin pyörtymiseenkin, kuukautisten loppumisen(mikä on oikeastaan ihan hyvä asia :sunglasses: ), lisäksi palelen todella herkästi, jos on vähänkään viileämpää, sormia ja varpaita pistelee, kun veri ei kierrä kunnolla, iho kuivuu niin, että sitä saa olla kaiken aikaa rasvaamassa, tukkani menee välillä niin huonoon kuntoon, etten voi liikkua julkisilla paikoilla ilman jotakin päähinettä, vatsavaivoja riittää lähes joka päivälle ja joka lähtöön :angry: , mulla on paha anemia ja jonkinasteista osteoporoosia. Myös univaikeuteni ja ahdistukseni johtuvat osittain anoreksiastani. Lähes aina on sellainen yleisesti heikko olo, mutta siihen olen jo tottunut.

Tällaista tällä kertaa. Kirjoittelen mahdollisesti vielä lisää, mikäli mieleeni tulee jotakin mielestäni mainitsemisen arvoista.

Lisää tekstiä tulee: Syytä/syitä syömishäiriööni en tiedä, vaikka olen niitä monesti pohtinutkin. Mulla kun on ollut tämä vaiva aina, se ei siis ole “puhjennut” jossakin tietyssä vaiheessa/tilanteessa. Ehkä vika sitten on lapsuuden olosuhteissa, mutta en mitenkään keksi, mikä niissä olisi mulle tällaista aiheuttanut, sillä mulla on ollut aina todella hyvät kotiolot kaikinpuolin. Tietenkin munkin vanhempani ovat virheitä tehneet, eihän kukaan ole täydellinen vanhempi tai yleensäkään täydellinen ihminen, mutta en ainakaan muista, että olisin lapsuuden kodissani traumatisoitunut jotenkin erityisesti jostakin. Ehkä mulla on jokin synnynnäinen vika aivoissani, joka aiheutta tällaista, mutta toisaalta mun on vaikea uskoa mihinkään yksinkertaisesti neurologiseen selitykseen, koska syömiskäyttäytymiseni liittyy kuitenkin paljon tunne-elämääni, eli esim. ahdistus, stressi, masennus jne. pahentavat oireitani.

Syömishäiriöni rajoittaa myös paljon sosiaalisissa tilanteissa olemista, eli en voi esim. vain mennä johonkin kyläpaikkaan, jossa joutuisin mahdollisesti pullakahvi- tai jopa ihan ruokapöytään. Mikään ravintolassa syöminen nyt ei tulisi kuuloonkaan, kuppiloissa käyn vain kaljalla tai kahvilla. Läheisimmät ihmiset tietävät vaivani, joten heidän kanssaan tuo ei tuota ongelmia. He ymmärtävät, jos sanon, että nyt en tule syömään ja antavat mun olla. Tietenkin he ovat pirun huolissaan musta, mutta tajuavat sen, että ruoan tuputtaminen ei todellakaan ole mikään ratkaisu, vaan se ainoastaan pahentaa ongelmaa.

Ja vielä edittiä: Olen melko toivoton oman syömishäiriöni kanssa, sillä tätä on tosiaan jatkunut jonkinlaisena koko ikäni :frowning: . Toisaalta toivoisin kovasti helpotusta tähän, sillä onhan tämä yhtä helvettiä, mutta sitten toisaalta olen kasvanut sairauteeni niin kiinni, että pelkään menettäväni identiteettini kokonaan, mikäli jollakin kumman ilveellä onnistuisin paranemaan :unamused: :confused: . Pahinta tässä häiriössä eivät suinkaan ole ne fyysiset jutut, jotka nekin tuottavat jo aivan tarpeeksi kärsimystä, tai se, että näytän aika kammottavalta, suorastaan ruumiilta, kunnon nälkäkuurin jälkeen, vaan pahinta ovat ne helvetilliset, ikuisesti jatkuvat ajatuskelat lihomisen pelon, kuoleman, syömisen kontrolloimisen ja siihen liittyvien pakko-oireiden parissa.

Toivotan hurjasti voimia kaikille syömishäiriöisille <3. Tämä on tauti, jota en voisi kenellekään toivoa :frowning: .

2

En kiireessä ehtinyt ihan koko tekstiä kahlata mutta tsemppaan kaikkia syömishäiriöisiä, sillä seurustelin aikoinaan bulimikon kanssa ja sain huomata että se on monimutkainen ja vaikea sairaus. Välillä oli todella raskasta…

3

Mulla oli pieni syömishäiriö jonka aloitin joskus ala- ja yläasteen välissä. Tiukka dieetti oli tietoinen päätös, jonka tarkoitus oli muuttaa minut ihmisenä kokonaan ja sitä kautta elämäni. Ja ennenkaikkea laittaa lähipiirini tajuamaan miten törkeästi he minua kohtelivat. Mutta tämä oli asia jonka tajusin vasta vähän myöhemin.

Kun olin lapsi (en muista koskaan olleeni PIENI lapsi) isälläni oli tapana laittaa minut ja isosiskoni vaa’alle ja vertailla painoamme. Hän halusi kerta toisensa jälkeen nauraa paskaisesti sille että minä, pikkusisko, painoin enemmän kuin isosiskoni. Isä ilmoitti suuriäänisesti vieraille ihmisille miten minä olin lihonut, ja painoin enemmän kuin isosiskoni. Pikkusisko sai jostain syystä aivan erilaista kohtelua, eikä häntä koskaan pakotettu syömään. Hän olikin laiha “kuin tikku” ja usein ihasteltiin sitä miten äidin kämmenet ulottuvat hänen vyötärönsä ympäri. Vaateostoksilla äiti voivotteli myymälöissä törmäämilleen tutuille miten hänen pitää ostaa minulle monta numeroa isommat housut ja sitten lyhentää niitä. Äiti teki itse myös vaatteita ja ruumiini pääsi säännöllisesti mittanauhalla mitattavaksi. Isä keksi minulle lempinimen jota voisi verrata nimeen “Paksu- Bertta”. Äiti esitteli usein vanhoja vaatteitaan joista kävi ilmi miten laiha hän itse oli nuoruudessaan ollut.

Isäni ja äitini ovat kumpikin nähneet nälkää lapsena. Keripukki oli tuttu. Siitä muistutettiin joka jumalan aterialla. Lapsille tehtiin selväksi että meidän pitää olla kiitollisia siitä että meillä on ruokaa. Olen aina ollut tietoinen että myös kolmannen maailman nälänhätä on jollakin mielikuvituksellisella perusteella minun syytäni. Lautanen pitää syödä tyhjäksi. Annoskoot olivat tolkuttoman suuria, mutta jättää ei saanut. Etiopian nälänhätälapsi olisi siitä loukkaantunut. Jotenkin se (vanhempieni logiikalla), että minä jouduin ahmimaan ylisuuria annoksia vähensi minulle langetettua syyllisyystaakkaa maailman nälänhätäongelmasta. Se kai auttoi sitä Kalkutan katulasta jotenkin? Minä taas tunsin itseni entistä ahneemmaksi ja syyllisemmäksi kolmannen maailman nälänhätään mitä enemmän söin. Joskus oksensin ruokailuvälinelaatikkoon hakiessani ruokailuvälineitä koska en olisi jaksanut syödä, mutta kun pakko. Äiti saattoi lojua loukkaantuneena koko päivän sängynpohjalla jos hänen tekemänsä ruoka ei kelvannut. Myös harvinainen ehdotus ravintolaan syömään menosta oli äidille suuri loukkaus, koska hän ajatteli ettei hänen lihakeittonsa kelpaa. Ja taas marttyroitiin sängynpohjalla kiittämättömien lasten uhrina, jotka eivät yhtään arvostaneet äidin kyyneleillä ja sydänverellä maustettua makaronilaatikkoa.

Jo syli- iässä muistan sen miten minun piti istua varovasti hauraan äitiparkani sylissä ettei äiti vain hajoa läskin lapsensa alle. Jo neuvolakäynnit olivat nöyryyttäviä koska piti ottaa vaatteet pois ja näyttää miten lihava olen. Yhdessä äidin kanssa neuvolantäti voivotteli minun kuullen painokäyrääni, mittasi ja punnitsi, arvioi ja tarkasteli. Läskiä ruumistani.

Yläastelle mennessä päätin muuttaa itseni ja elämäni kokonaan. Laihduin, ja nautin siitä kun päätä särki, pyörrytti, vatsa kramppasi nälästä. Oli ihanaa piiskata itseään Etiopian nälänhätälasten takia. Olin sen ansainnut, koska olin tällainen ruma läski, paksu ahne lottovoittajalapsi täältä pohjolasta. Tahallaan tänne syntynyt, ihan ahneuksissani. En voinut mitään perisynnilleni, eli sille että olin päässyt näin onnelliseen asemaan että olin saanut syntyä lottovoittosuomeen notkuvien pöytien ääreen. Notkuvien pöytien jotka nälänhädän kokeneet vanhempani ja heidän Pyhä Sukupolvensa olivat minulle kattaneet. Mutta pystyin rankaisemaan itseäni siitä nälällä, ja se tuntui oikealta.

Koulu ja vanhemmat kiinnittivät laihtumiseeni huomiota ja pohtivat että tytöllä on varmaan joku (fyysinen) sairaus. Minut lähetettiin verikokeisiin ja todettiin että lievää anemiaa havaittavissa. Pääsin eroon ruualla pelleilystäni muuttamalla jo nuorena pois kotoa. Otin etäisyyttä jatkuvaan henkiseen väkivaltaan, ja pääni täytti toiset ajatukset. Koska en saanut anoreksialleni toivottua vastakaikua, siltä meni tarkoitus. Voin siis sanoa että vanhempieni tyhmyys aiheutti minulle syömishäiriön. Mutta vanhempieni tyhmyys myös pelasti minut syömishäiriön pahenemiselta.

4

Mulla on jonkin asteinen BED, ihan itse diagnosoitu. Nykyään jo jollakin lailla hallinnassa.

Kaipa jo lapsena rupesin turvautumaan ruokaan, kun olin yksin. Ja minä olin yksin paljon. Äiti on aina harrastanut melko…noh, erikoisia ruokia, joista en tykännyt, joten lapsosena koulun jälkeen kotona oli helppo turvautua leipään ja kaakaoon. Ala-asteella olin sen verran liikkuvainen, että silloin painoa ei vielä kertynyt, vaikka syöminen ihan perseellään olikin. Koulussa söin tietty normaalin lounaan (meillä oli pieni koulu ja hyvä keittäjä), mutta illat elin sillä leivällä.

Ala-asteen lopulla ja yläasteella oli sitten harrastuksena pölliminen… Kaveri myikin hankkimiaan tuotteita, mutta minä nyysin vain omaan käyttööni…karkkia tietenkin. Yläasteella rupesin tekemään itse itselleni ruokaa kotona. Ja se oli aina sitä samaa. Makaroonia ja tomaattikastiketta. Sitä ja leipää ja karkkia meni iltaisin… Myös yläasteella liikuin suht paljon, kylillä käyntiin kun ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin jalat tai fillari ja välimatkaa kaikkialle oli monta kilsaa.

No, yläasteen jälkeen alkoi sit ryyppääminenkin, silloin vielä suht satunnaisesti, mutta äärimmäisen kännihakuisesti aina kuitenkin. Siitä ajasta en muista oikein mitään. Aloitin amiksen, lopetin sen kun minut uhattiin tappaa yläasteen aikaisen kiusaajani toimesta, sain hermoromahduksen, olin aivan kuilussa silloin. En muista miten join ja söin niinä aikoina, en muista mitään.

No, siitä meni vajaat pari vuotta, tapasin mieheni. Vielä pysyin suht hoikkana ja laihduinkin vielä silloin alussa, onnellisena… Rupesin heti viettämään paljon aikaa täällä, missä nytkin asumme, miehen kotipaikassa. Äiti häneltä on kuollut jo hänen ollessaan lapsi ja isä oli muuttanut pois. Mies oli sen ekan kesän työharjoittelussa ja vain yöt kotona. Olin todella yksinäinen. Ei ollut minkäänlaista yhteydenpitovälinettä keneenkään. Ei ollut lemmikkejäkään…tai no, ihan alussa oli kissa ja hieho, mutta ne annettiin eräälle tilalle, kissa hävisi ja hieho teurastettiin, kun koko tila meni juoppojen omistajien takia vasaran alle…no menin sivuraiteille taas.

Silloin alkoi varsinainen lohtusyöminen. Ja se oli sitä samaa. Makaroonia ja tomaattikastiketta. Tein sitä aina kerralla satsin kokonaisesta makaroonipussista ja purkillisesta tomaattimurskaa. Ja söin kaiken putkeen. Joskus saattoi pikkuinen annos jäädäkin. Voi hyvänen aika, miten söin… Ja aina välillä join. Rahaa ei silloin liikoja ollut, joka päivä laskin tupakoita, laskin minuutteja seuraavaan, toivoin, että mies toisi lisää…makarooni oli halpaa.

Niistä vuosista on jo aikaa. Monta vuotta enemmänkin join yksinäisyyteeni. Ekasta juomisen lopetuksesta tulee tammikuussa kolme vuotta, sinä aikana olen yrittänyt saada syömisiäni järjestykseen. Pasta mulle edelleen maistuu, mut ei tuo perusmakarooni, enkä tomaattikastikettakaan ole tarvinnut…

Sokerihullu en ole, mutta vaalea leipä, pasta ja ynnämuu sisällötön hiilaripaska on sellaista, että sen kanssa en pysty hillitsemään itseäni. Pullasta en välitä. Olen onnistunut nyt viime vuosina kohtuullistamaan syömistäni, en enää koskaan ota toista annosta ruokaa heti perään ja herkkuja syön vain viikonloppuisin. Jos joskus viikolla otankin kahvin kanssa jotain makeaa, otan sitä vain yhden palan. Laihtunut en ole juurikaan, joten jotain teen väärin edelleen, mutta toisaalta, en ole lihonutkaan, joten tällä mennään. Viime aikoina on masentanut niin vitusti, että en ole jaksanut yhtään keskittyä syömisiini…

Inhottavaa, haluaisin todella oppia nauttimaan liikkumisesta, mutta kaiken rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että olen onnellisimmillani, kun syön. Liikunnasta tulee inhottava olo. Ja se vituttaa!!! :imp:

^Fernetti, siä käytät mahtavia kielikuvia ja muutenkin kirjoitat todella kiinnostavasti. Oletko harkinnut kirjan kirjoittamista? Siun kokemuksissa kuulostais olevan paljon, mistä ammentaa.

5
  • :blush:
6

…

7

Kiitos kaunis. :slight_smile: Olen kyllä harkinnut jonkin kirjoituskurssin käymistä tms. ja mietin aina välillä voisiko kirjoittamisesta olla enemmänkin hyötyä. Kirjoitan jokatapauksessa aina johonkin koska sanat ja lauseet pitää maailman kirkkaana. En vois elää ilman kirjoittamista. Kaikki tapahtumat pitää analysoida kirjallisesti. :sunglasses: Ilman kirjoittamista maailma olisi kaaosta eikä siitä saisi mitään selvää. Kun joku asia on epäselvä, se kannattaa laittaa sanalliseen muotoon niin yhtäkkiä siitä saakin selvää. Kirjoittaminen on kuin infrapunakamera keskiyöllä.

Tykkään myös muiden kirjoittajien tuotoksien lukemisesta. Paitsi että keskittymiskyky on vähän heikko.

8

Jotain vikaa itselläkin, aamulla onnistuu lääkkeiden otto vain ku puuduttaa kurkun tosi kylmällä vissyllä, ennen viittä tulee oksennus söi mitä tahansa. Pistoshoitoinen diabeetikko niin ei oikein hyvä elää iltapäivään kahvissa kahella lusikallisella sokeria, tilanne pahenemaan päin ja sitten ku sokerit laskee niin kylmää tuoremehua. Sitten naks ja menee vaikka pienet kivet, helikkobakteeri ainut vika mitä löytyy mutta kolme hurjaa antibioottikuuria ei ole nujertanut ja joudun viikoksi antibiootti tippaan niin kuulemma lähtee. Nyt edessä kummanki yläviisurin pois leikkaus niin taitaa viikko mennä soseutetulla hernesopalla ja pillillä syöden. Saan kuulemma glykooli piikkejä ettei taju lähde, tilanne vaan muuttumassa henkiseksi eli pelkästään katsominen ruokaan oksettaa. Lääkärit ei ota tosissaan ku elopainoa on se sata ja ollut jo kymmenen vuotta.

9

Mä olen törmännyt tuohon samaan ilmiöön, kuin Fernettikin, eli joidenkin ihmisten mielestä mun syömiseni/syömättömyyteni ovat jollakin kummallisella tapaa suoraan sidoksissa siihen, että esim. Afrikassa nähdään nälkää ja nälänhätäongelmat kaiketi korjaantuisivat sillä, että ryhtyisin mättämään kilokaupalla ruokaa napaani :open_mouth: :unamused: . Vanhempieni puolelta en onneksi moista, tyystin käsittämätöntä syyllistämistä joutunut kokemaan, mutta esim. päiväkodin työntekijöiden, ala-asteen opettajien ja joidenkin ihan random-tyyppien tahoilta olen saanut sitä kuulla. Kyllä, voisin uhrautua ja alkaa ahtaa itseeni useita lautasellisia spagettibolognesea tai nakkeja&muussia, jos se todella pelastaisi nälkäänäkevät lapset, mutta miksipä vaivautua, kun tiedän, ettei asia todellakaan mene noin :unamused: . En tiedä, mikä moisessa syyllistämisessä ja nälkämaan ihmisten sotkemisessa syömishäiriööni on takana; jokin epätoivoinen ja jo alkuunsa tuhoontuomittu yritys saada mut syömään paremmin, vaiko sitten silkka vittuilu ja sadismi :confused: :angry: .

10

Joo se varmaan auttaa kauheasti sitä Pohjois- Korean nälkäänäkevää että suomalainen lapsi joko syötetään syyllistämistarkoituksessa ylipainoiseksi (lihavahan on aina syyllinen ainakin ahneuden syntiin), ja että lapsesta tehdään jälleen kerran Kristus joka kantaa aikuisen mailman syyllisyyden harteillaan. Tai että suomalainen lapsi näännyttää itsensä nälkään. Nälkiintynyt korealaislapsi kiittää?

Mä luulen että tällä länsimaisella perussyyllisyydellä mm. kehitysmaiden ongelmiin on paljonkin tekemistä länsimaissa esiintyvien syömisongelmien kanssa. Se vaan on niin ettei länsimainen lapsi EHKÄ ole se jonka pitäisi kantaa syyllisyys ja seuraukset pitkällä aikavälillä maailmanpolitiikassa tapahtuneiden sattumusten aiheuttamista seurauksista.

Omalla kohdallani syömishäiriöni suurin järjettömyys taitaa olla se että en ole koskaan ollut ylipainoinen enkä alipainoinen. Olen aina ollut painoindeksien normaalin sisäpuolella. Omassa mielessäni, ympäristöni luomien mielikuvien ja kohtelun perusteella olin lapsena vähintäänkin obesity- luokkaa. Oman pääni sisällä olin myös yläasteiässä, kun painoindeksi lähenteli alipainoa (muttei koskaan sitä alittanut) koko ajan aina ylipainoinen. Minulla oli läskiä liikaa siellä ja täällä, ruumiini eri mutkissa.

Mielestäni suomalaisten (ehkä kaikkien länsimaiden) suhde ruokaan ja syömiseen on täysin perversoitunut.

11

Tunnustan ja tunnistan. Winstonin teksti kuulosti niin tutulta, samastuin niin paljon että oikein kammottaa. ja vähän masentaa, sitä ajatusta monesti pyöritän päässäni että "parantuuko tämmöisestä pikkuvaivasta ikinä.

Luultavasti koko ikäni oon “sairastanut”. KOSKA syytä en keksi, miksi sen ruuan kanssa pitää pelleillä. Myös sukulaiset on kertoneet mun hyvin pienenä puhuneeni jo että oon läskijne. Puhkesi…en tiedä mutta Oireileilemaan aloin ns. vakavasti siinä…10-11v iässä. sairaalaan ja nenäletku jne.
Syitä en tosiaan osaa sanoa…tai keksin kyllä paljonkin syitä. Perheestä löytyy aina vikaa ja meidän keskinäisistä suhteista, ympäristö-ongelmista, kavereista opettajista,valmentajista heidän kommenteista jne. mutta jos olisin vahvempi ihminen. tai niin -en herkkä niin tuskin syömishäiriö kellekkään noin, noistakaan yhtäkkiä vaan puhkeaa.
Tän hetkisiä ongelmia. tietty sosiaalisia, oikein ärsyttää kun ei oikein missään kenenkään luona mitään kehtaa tai viitsi syödä tai olla syömättä. hankalaa aina. Rytmihäiriöitä. Kuukatistomuutta. Väsymystä, unettomuutta voimattomuutta. Varmaan sitä masennusta myös. Verenkierto-ongelmat todella vittumaisia ja tähän aikaan vuodesta jäätävä kylmyys ulkona varsinkin. en kestä. Mahavaivat. Veriarvot heittelee. semmosta. En kä mä usko että parantuisin. parempi varmaan on vaan hyväksyä.Koitan tosin KÄYTTÄYTYÄ mahd. normaalisti noiden syömisten kanssa. koitan edes jotain joka päivä syödä. Lääkärin papereissa en oo enää sairas. Vaikka oon kyllä alipainoinen. Ite sanoisin että sairastan anoreksiaa bulimialla. Tai nykyään ehkä enemmönkin bedillä. kun vältän sitä laattailua aika viimiseen asti.

MUSTA tuntuu. että kaikki melkeinpä. tämmöiset addiktioherkät ihmiset syö jollain tavalla kummallisesti. (voi myös olla johtuu siitä että mun lähipiiri koostuu lähinnä narkkareista. ja, että oon itse hirveen herkkä tarkkailemaan muiden ihmisten syömätapoja.)
Kertokaa lisää muutkin. tai mitä mieltä ootte mun tuosta^ kommentista/ajatuksesta

12

Aloitin oksentelun teini-iässä. En tiedä, mikä oli syy… Tuskin yhtä syytä on vaan useita vaikuttavia tekijöitä, jotka saivat minut toimimaan niin kuin toimin. Aina olen ollut kova ressaamaan kaikesta ja tuntui, etten hallitse mitään, enkä “ollut kuin muut” :question: : olin sairaalloisen ujo, itsetunto olematon, masentunut, jännitin hirveästi toisia ihmisiä ja uusia tilanteita, en uskonut (enkä usko vieläkään), että mulle olisi samat asiat mahdollisia kuin muille (“muut”= :confused: ???), josjonkinsortin pakko-oiretta on piisannut. Uskon itse, että ainakin minuun vaikuttivat (en tietenkään väitä, että ne yksistään aiheuttivat syömishäiriöni) itseperkeleestä olevat naistenlehdet, joita ei saisi myydä alle 18-vuotiaille :mrgreen: : tarve kontrolloida jotain suuntautui omaan kroppaan, ei johonkin järkevään…vaikka ny jonkinasteiseen elämänhallintaan, tavoitteisiin… Uskoin olevani lihava ja ostelin 10-12-vuotiaana jotain kirottuja selluliittigeelejä ja -hankauskintaita, lisäksi käytin sangen tarpeellista hampaidenvalkaisutahnaa ja kaikenmoista kehoni symbolista kahlintakeinoa :imp: . Samoihin aikoihin kuin oksentaminen alkoi dokaaminen. Kännissä sitten lopulta tunsin olevani kuin muut, ehyt ja rento ja mitä lie, ainakin sen ohikiitävän nousuhumalan ajan, vaikken edelleenkään ollut: ihan kaikki eivät vetäneet lärviä 15-16-vuotiaana jokajumalanhumalan viikonloppu ja viettäneet hassunhauskoja viikonloppuja puistonpenkillä oksentaen minttusuklaataruskaakossuavodkaalonkeroaomppuviiniämustaherukkaaomiakiljuja. Ketkä muut…? Ne, jotka teki normaaleita asioita, o l i normaaleita ja minä rukka niin kade. Syöminen oli pakoa, pakkotoimintaa (tätähän myös lääkkeiden kanssa jossain vaiheessa, eli limittyivät kyllä minulla lääkeiippuvuus ja toiminnallinen riippuvuus, jos syömishäiriö sellainen on :confused: ). Inhosin ja häpesin itseäni jo kauppaan mennessäni, koska tiesin, että taas on pian pää vessanpöntössä, yök :angry: . Mielenkiintoinen toi Winstonin kommentti, että tunsit helpotusta kontrollinmenetyksestä oksentaessa, mul vissiin toisinpäin: ahmiessa meni kontrolli, joka palasi oksentaessa, tai no, ainakin tunne siitä :confused: . Tuntui, että olen voimaton ympäröivään kaaokseen, omaan elämään ja voin hallita sitä, jotain, vain jollain mystisellä keinolla ruoan avulla. Häiriössä oli eri vaiheita: opiskeluaikoina kun sama hillitön itse-epäilys iski uudestaan ja uudestaan haasteen edessä, turvauduin ahmimiseen, sen sijaan, että olisin vain aloittanut vaikeaan tenttiin valmistautumisen…sijaistoiminnaksi kai sellaista nimitetään, jos se nyt mitään lisätietoa antaa. Siis nimi. Turvattomuudentunne monen asian taustalla mulla on, niin ahmimisen, juomisen, lääkeriippuvuuden kuin tupakoinninkin (nykyisin enimmäkseen nikotiinipurkka). Vaikka turvattomammaksihan elämä muuttui riippuvuuden takia :confused: . (T. Jälkiviisas :imp: )

Mitä ongelmia tuli: aikaa ja rahaa kului pirusti, vatsavaivoja tutkittiin (en tietenkään kehdannut kertoa oksentamisesta mitään), ääni muuttui käheäksi ja välillä oli vaikea puhua. Tunsin lisää häpeää: vaikeimpina kausina en kehdannut yhdestä kaupasta ostaa kaikkea, mitä ahmin. Inhosin itseäni enemmän, kun katsoin oksentamisen jäljiltä turvonneita kasvojani peilistä. Tunsin (ja tunnen, vaikkei enää ole syömishäiriötä -ainoastaan, jos lääkkeiden kanssa menee överiksi, saatan joskus harvoin ahmia niin, että alkaa ällöttää täyteyden tunne, mutta koetan odotella, että se menee ohi, sietää toimintani tulokset…) häpeää myös hillittömyydestäni. Joskus onnistuin hallitsemaan syömistäni syömällä mielestäni “oikein”, ilmaantui, herrayksintietäämistä, omituisia sääntöjä: ruokalassa sallittua oli pari perunaa, kasvissalaatit sitruunakastikkeella (ei missään nimessä öljypohjaista), ruisleipä ilman levitettä, ehkä jopa lihapulla, mutta ei kastike :unamused: .

Miten paranin…minähin siis paranin syömishäiriöstä, vaikken minä(kään) sitä olisi uskonut. Aloin tuntea jotain armoa itseäni kohtaan, ja lopulta lihoin parinkymmentä vuotta kestäneen syömishäiriön- jossa siis oli myös taukoja!- jälkeen niin, että olin vihdoin lieväsi ylipainoinen, vissiin ekaa kertaa elämässä. En jaksanut siitä välittää, koska olin toipilas muista syistä, ja ajattelin, että tämä on joka tapauksessa paljon paljon parempi kuin itsetuhoisuus… Ai niin, nyt muistankin, että olin jo aikaisemmin alkanut suunnittelemaan etukäteen oksentamisen: ajattelin, että jos on pakko, niin sitten on pakko, mutta vasta illalla, yhden kerran… Hoidosta en ole juurikaan apua syömishäiriöön saanut, mutta eipä siihen kovin paljon puututtukaan, koska en esim. sairaalahoidossa ollessani ollut alipainoinen, tai silloin bulimia ei ollut vaivoistani pahin. Toivuin vähitellen. Siis eka päätin, että oksennan kerran päivässä, vasta illalla. Sitten myöhemmin jokin armollisuuspuuska iski, ett jos mä ny herkuttelen ja pystyn vielä nauttimaan siitä, niin mitä siitä sitten. Miksen saisi :confused: ?.. Nykyisin paino on painoindeksin mukaan normaali. Ja saan uudestaan ja uudestaan kuulla olevani alipainoinen, mistä en järin pidä. Vaan eipähän ne huomauttelijat tiedä mun menneisyyttä. Ja ovat itse usein ylipainoisia -useammin naisia kuin miehiä. Uskovat varmaan, että jos on hoikka, on onnellinen. Eiks oo yllättävää: ei ole onnen tae, jos painoindeksi vaihtelee 19 ja 20 välillä :unamused: .

Mäkin uskon, että ainakin mun kohdal samasta hillittömyydestä kyse näis kaikis: ennen siinä, että dokasin aina liikaa; siinä, että tupakointi oli ketjupolttamista (nykyisin usein herään aamul niksupurkka suus, tai hiuksis tai liinavaatteis, prkl :imp: ), siinä, että ennen kun korkkasin lääkepurkin, yhden- kolmen kuukauden pilsut saattoivat mennä päiväskahdes. Joo ja sekin, mikä hyvää, eli liikunta, meni yli; mut parempi sekin, kuin noi muut. Juominen, ahmimis-oksentamihelvetti (ja sitä se pahimmillaan oli: aamul kuppi kahvia, yks leipäpala, ehkä rasvaton jugurtti; useaksi tunniksi treenaan salille, sitten kauppakierrokset, oksentaminen, verensokerin heittelyistä tai jostain kylmä hiki otsalla, pakkosyödäjotain ettei pökrää ja sama samba uusiks, kunnes kaaduin totaaliuupuneena sänkyyn)- ei enää!!! Miten sis paraninkaan… Se tapahtui vähitellen… Tajusin myös, että haluan elää, vaikka luuserina eläisinkin :unamused: . Se, mikä on mulle voitto, normikansanosalle ei ole minkään sortin saavutus, mutta mitä siitä? Mä en elä niitten elämää, vaan tätä. Voi parantua, voi toipua. Syömishäiriön ja juomisen kohdal se ei tapahtunut mul taistelemalla, vaan pikkuhiljaa välien pidentymisel juomises, bulimias ottamal asian haltuun (kerran päiväs) ja varmasti silläkin oli vaikutusta, että elämäs tapahtui muita asioita, joiden ansioista aloin tuntea itseni edes jollain taval arvokkaaksi…Sain kyllä tukea terapiasta kaikkeen, mikä oli mulle hyväksi, vei etiäpäin, vaikkei erityisesti bulimiasta hirmusti keskusteltu. Lääkeriippuvuudes saan taistella kyllä. Mut koetan ottaa senkin rennommin: kyllä niitä aina saa, mut tänään vain se tietty annos, joka täs vaihees sallittu, ei yli… Eli vähitellen.

Voimia toivotan myös minä, ja armoa itselle… :bulb: :exclamation: Ja nyt armahdan itseni, enkä yritä enää kertaakaan korjailla tai jäsentää paremmin tekstiäni, vaan lähetän sen tällaisenaan :laughing:

13

Tajusin just että painoindeksini alimmillaan oli 18,3 tai 17,9 riippuen siitä minä vuorokauden aikana painon mittasi. Eli normaalia alhaisempi paino. Valehtelin vahingossa siis olleeni aina normaalin rajoissa. Pakko korjata valhe.

Mua huvittaa syömishäiriöiden (kuten kaikkien toiminnallisten häiriöiden) kohdalla miten niistä puhutaan kuin kyseessä olisi sairaus joka on “puhjennut”. Aivan kuin joku Anorectokokki olisi jossain vaiheessa tarttunut pahaa aavistamattomaan uhriinsa, kytenyt kehossa kuin joku bakteeri ehkä jopa vuosia, ja jossain vaiheessa “puhjennut sairaudeksi” kuin joku influenssa. :laughing:

Toiminnallisiin ongelmiin liittyy yleensä aina oma valinta. Suurimpaan osaan syömishäiriöistä liittyy aivan varmasti alkuvaiheessa oma valinta. Eri asia ovat ne eerikat joille ei ole annettu valinnan mahdollisuutta.

Etenkin anorektikot osoittavat ällistyttävää itsekuria - eli siis omaa päättäväisyyttä, tiukkaa itse valittua käyttäytymistä - laihduttaessaan itsensä haudan partaalle. Joskus hautaan asti. Useimmat syömiseen liittyvät ongelmat ovat alunperin itse valittuja. Minusta olennaisin kysymys siis on: mikä sinut sai pelleilemään ruuan kanssa? Ei se millaisina “oireina” toiminnallinen häiriö on ilmennyt, ja ilmenee tällä hetkellä.

Syömishäiriöt muistuttaa ainakin omalla kohdallani hyvinkin paljon päihdeongelmaa. Alussa se ei tunnu kivalta. Mutta koska tietää mihin ihanaan tavoitteeseen se voi lopulta johtaa (tai minkä viestin sillä voi saada ilmaistua), sitä jatkaa niin kauan kunnes kys. käyttäytymiseen addiktoituu fyysisesti, mielen tasolla ja neurologisesti. Ja sit on kusessa, vituttaa ja tajuaa ettei mikään viesti ole koskaan mennyt perille. Kukaan ei kuule, kukaan ei tajua. Kaikki se itse valittu kärsimys on ollut turhaa. Pahimmillaan itsekin uppoaa omiin oireiluihinsa niin ettei itsekään muista mistä kaikki alkoi.

14

Oon täysin samaa mieltä. Suomessa vannotaan vähärasvaisen ja paljon täysjyväleipää sisältävän ruokavalion nimeen, mikä on suoranaista myrkkyä suurimmalle osalle väestöstä. Ja sit kun kelataan et syödään terveellisesti, niin yhtenä päivänä viikossa voi ahtaa itsensä †äyteen einespizzaa, sipsejä, jäätelöä ja (dieetti)limsaa. The cycle is complete. :imp:

15

Mulle kaikki jankuttaa että mulla on syömishäiriö. Mutta onko muka…

Ehkäpä voi ollakin. Ja kyllähän se tuonne korvien väliin liittyy. Musta tuntuu että syömättömyydellä voin hallita jotakin. Jossen mitään muuta niin ainakin sitä että mitä laitan suuhuni. Mun normaali päivä on sellainen että herään n. klo 7. Eka kerran syön illalla joskus klo 22 aikaan. Ja se voi olla siis joku suklaalevykin vaan. Onko se sairasta? En tunne enää nälkää, en ole tuntenut aikoihin. Joskus kun huono olo tulee, niin saatan syödä mahdollisimman nopeasti vaikka banaanin tai jogurtin. Siksi nopeasti koska en halua harrastaa ikävää syömistä kauan aikaa.

En ole alipainoinen vaan ihan normaali. Juuri sen vuoksi koska sitten kun syön, niin syön reippaasti…

16

Itselläni ei ole virallisesti sh:tä koskaan diagnisoitu. En ole alipainoinen (BMI ~20,30), mutu-painosta laskettuna. Kynnys (vanhemmilla) viedä itseäni hoidon piiriin on ollut järjettömän korkea; pari kertaa olen opetellut uudelleen syömään äidin avustuksella… Laitokseen en halunnut mistään hinnasta, joten se lusikallinen keittoa tunnin välein… :unamused:

13-vuotiaana aloitin laihduttamisen, jolloin huomasin olevani hyvä kestämään nälkää… BMI on normaalin rajoissa, alimmillaan BMI ollut 17,5… En tuolloin syönyt kuin leivän päivässä + vettä (lopulta pelkkää vettä), miksi en laihtunut enempää, ei ole tietoa?! :astonished: Samanpituinen siskoni painoi aikoinaan 42kg, tosin hänen ranteet yms luut ovat olleet kapeat… Ruumiinrakenne erilainen, mutta asian ei pitäisi suuremmin vaikuttaa… :unamused:

Yleensä tauti oireilee, kun pitää kyetä elämään täysin omillaan; ilman muita itsetuhoisia rutiineja… :blush: Paino on helppo asia kontrolloida… Heikompi asia on, jos elämä pyörii vain ruoan ympärillä… Tämän vuoksi olen asettanut “rajat”, joiden rajoissa yritän painon pitämään… Mikäli paino alkaa 4:lla, tasaluku on mukavampi… Vaihtelen kontrolloitavien asioiden listaa, jolloin ruoka on vain yksi asia…

Syyt ovat varmasti kontrollintarve ja ennakointi (morkkis ahmimisesta on pahempi kuin aterian skippaaminen)… On vain pakko kontrolloida (=hallita) joitakin asioita elämässä… Asiaa helpottaa etten näe peilistä kokoani… Mikäli samat vaatteet ovat toisen päällä, hän näyttää hoikalta; itse en näe kuvaani samoin… :neutral_face: Mikäli joudun syömään raskaan aterian tai syön itseni ähkyksi, lähden lenkille “selvittelemään ajatuksia” ja jätän seuraavan aterian väliin… En vain “tarvitse” ruokaa elääkseni… Ainakaan suuria määriä… En näe itseäni lihavana tai laihana, joten olen vain “vilukissa”, joka tarvitsee paljon vaatteita pysyäkseen lämpöisenä… Painoon asia ei liity ja esim koulussa syön aterian, ettei tarvitse väittää että en syö… :unamused: Itse koen että osa syö ahdistukseen, osa ei syö…

Muutama ihmissuhde mennyt poikki, vihaan julkista syömistä sekä asian puintia, aikaa ja ajatuksia lihomiseen on mennyt järjettömiä määriä yms pientä… 25-vuotiaana oli osteopediaan liittyviä löydöksiä (osteoporoosin esiaste) eli loppuiän syön kalkkia ja D-vitamiinia… Lienee psyykkistä tuo vatsan reagoiminen rasvaisiin ruokiin… Opinko koskaan ns “tervettä suhdetta ruokaan”, ahdistaa itseäni pahiten… Tarvitsen vain jonkun asian, jota voin itse kontrolloida; elämä on turvallisempaa… :open_mouth: :astonished:

Olen hävittänyt vaatteet, jotka vaativat tietyn painon (näytän niissä lihavalta missä tahansa painossa), yritän pitää normaalipainon, käytän vaakaa lähinnä pitääkseni “painorajan” kurissa, syön rasvaa sisältävää jogurttia sekä normisokerin sisältäviä ruokia (=ei ole ongelmaa, ihmisten käsitys ihannepainosta on vääristynyt)… Itse koen että ongelmaa ei ole, kunhan kykenen pysymään normipainossa ja syömään terveellisesti… En käytä aikaa kaloreiden laskemiseen, vaan annoskokoihin sekä turvallisten ruokien syömiseen…

Kaikista järjettömintä on, että olen normaalipainoinen… Vajaassa 5:ssä vkossa olen laihtunut “mutu-painona” (=päivällä punnittuna, ei aamupainoa) 3-4kg ja vielä voin normaalipainon rajoissa laihtua lähes saman määrän… Ihmiset sanovat kuinka laiha olen, mutta olen normaalipainoinen… Lastenpuolelta sekä kirpputorilta useat vaatteet haen, mutta koot ovat suurentuneet paljon eu:n jälkeen! Ehkä olen päärynänmuotoinen, koska selkä- ja kylkiluut näkyvät helposti, mutta elämä ei enää vuosiin ole pyörinyt ruoan ympärillä… Kyse on kontrollista, jonka kohdetta voin vaihdella… Vaikea sanoa olenko edes syömishäiriöinen, olen pitkälle hionut käyttäytymiseni normaaliksi… Diagnoosia on enää turha yrittää, koska olen normaalipainoinen! Tämän vuoksi asiasta on vain epäilyjä…

17

^ Tekstistäsi paistoi ensimmäisenä silmään jatkuva normaalipainoisuuden korostaminen. Tiedäthän varmaan ja kuitenkin, että syömishäiriöllä ei ole mitään tekemistä painoindeksin kanssa, sillä sekä lihavat, laihat, “normit” että jotkut siltä väliltä voivat kärsiä syömishäriöstä. Ei kyseinen laskukaava kerro mitään siitä, onko syömisen kanssa ongelmaa ts. häiriötä.

18

^ Jep jep. Eipä sillä painoindeksillä ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, onko jollain ihmisellä syömishäiriö vai ei, ellei nyt sitten puhuta aivan akuuteista anoreksia- tai vaikkapa BED-tiloista, vaan olennaista syömishäiriöissä ovat ne kieroutuneet ajatuskelat ruoan ja syömisen ympärillä. Esim. moni bulimikko saattaa olla täysin normaalipainoinen, mutten mä millään ilveellä voi pitää kovin normaalina syömisenä sellaista, jos vaikka monia kertoja päivässä ahmii itsensä aivan ähkyyn ja sitten oksentelee ahmimansa ruoat pois. Kaikki bulimikot eivät välttämättä edes pelkää hysteerisesti lihomista, mutta heidän on olonsa on ahmimisen jälkeen niin tukala, että sitä on helpotettava oksentamalla, jottei vatsa repeäisi. Myös anorektikko voi olla normaali- tai jopa ylipainoinen, mutta hän on silti anorektikko, mikäli ajatusmaailma syömisen suhteen on ns. anorektinen ja riski lipsahtaa siihen sairaalloiseen laihduttamiseen on suuri. Myös BED:istä kärsivät voivat pysyä hoikkina/normaalipainoisina, jos pystyvät ahmimisepisodiensa välillä syömään normaalisti ja terveellisesti, liikkumaan runsaasti ja jopa paastoamaan. Vai onko tuo sitten jonkinlaista bulimiaa ilman oksentelua :confused: ? No, väliäkö sillä häiriön nimellä lopulta niin on. Usein syömishäiriöt ovat, näin myös itselläni, ainakin jollakin tasolla sekamuotoisia, vaikka toki löytyy myös näitä tapauksia, joilla SH ilmenee esim. aivan puhtaana anoreksiana ja piste.

Edit: Kaikki selkeästi ali- tai ylipainoiset, jotka syövät jotenkin “väärin”, eivät tietenkään ole syömishäiriöisiä. Esim. joku hillittömästi sokerihiilaripaskaa mättävä ylipainoinen ihminen toimii niin vain opitun tavan ja tottumuksen vuoksi, ilman, että siihen mussuttamiseen liittyy mitään suurempia tunteita tai ahdistuksia. Verensokerit vain sahaavat ylenpalttisen hiilihydraattien vetämisen vuoksi hirvittävää vuoristorataa ja sitten ko. henkilö yrittää kaiken aikaa korjata huonoa oloaan kiskomalla lisää esim. pullaa, eli väärällä tavalla. Aivan sama juttu myös joidenkin alipainoisten kohdalla, jotka syövät esim. sen yhden leivän päivässä. Hekin ovat vain tottuneet sellaiseen syömiseen ja se on heille normaalia. En tarkoita, että tällaiset ihmiset olisivat jotenkin tyhmiä, eivätkä tajuaisi sitä, että heidän ruokavaliossaan olisi jotakin vialla, mutta niistä vanhoista, tutuista tavoista on vain vaikeaa oppia irti ja helpompaa on jatkaa edelleen samaa linjaa, vaikka se tuhoisaa olisikin. Näinhän se toimii ihmisillä yleensäkin kaikkien tottumusten kanssa :confused: .

19

^^Joo, kyllä tiedän itsekin ettei se BMI kaikkea kerro… Tässä on kuitenkin mennyt yli puolet elämästä tietyillä kaavoilla ja en koe niin suuresti itseäni häiritsevänä syömistäni; ellen ylitä tiettyä rajaa…

Samanlainen addiktiohan se on kuin muutkin addiktiot; mikäli on huono kausi, kaikki aika ja energia menee suunnitteluun ja asian pohtimiseen… :neutral_face: On vain jollakin tapaa helpompaa näin normipainoisena syyttää vääristyneitä kauneusihanteita, etenkin kun jokainen lyhyt ja pienikokoinen joutuu tuunaamaan vaatteitaan… :unamused: Aiempaan tilanteeseen verrattuna olen kuitenkin hyvässä kunnossa… :unamused:

Aikoinani “kokeilin” 1/2v oksentamista, mutta lopettaminen oli niin vaikeaa että pitäydyn ennakoinnissa… :unamused:

Btw, itse en siedä ruoan poisheittämistä ja nälänhädällä syyllistämistä… Mikäli ruokaa voisi postittaa maihin, jossa lapset näkevät nälkää helpolla; tekisin niin…

20

Onko teillä muilla syömishäiröisillä/onko teillä joskus aikoinaan ollut kaikkia kummallisia sääntöjä/tapoja/“rituaaleja”/pakko-oireita/maneereita/whatever syömisen/ruoan suhteen? Tämän olisi voinut laittaa tuonne Neuroosit-ketjuunkin, mutta olkoon nyt tässä, kun aihe kuitenkin koskettelee nimenomaan syömishäiriötä. Joo, saatoitte jo kirjoittaakin tähän oudoista tavoistanne ja multa meni taas ohi :blush: … Mä en viitsinyt laittaa kaikkea tuohon alkupostaukseeni, kun siitä uhkasi muutenkin tulla hirmuinen novelli.

Mun itseni pitää esim. pureskella ruoka X kertaa, vaikka se olisi jotakin hemmetin litkupuuroa, joka menisi kyllä vaikka tyystin puremattakin alas. Eri ruokalajeja koskevat tässä eri säännöt, eli esim. ruokaa X pitää pureskella 8 kertaa ja ruokaa Y 15 kertaa ennen kuin ne voi nielaista. Ruoka pitää myös asetella lautaselle tietyllä tavalla ja ruoka-astian+ruokailuvälineiden pitää olla tietynlaisia, riippuen taas siitä, mitä milloinkin syön. Ruoan syömiseen pitää käyttää tietty aika, jota vahtaan kellosta, eli syömisessä on kestettävä esim. 30 min., sen nopeammin lautanen ei saa tyhjentyä, mutta tuo aikaraja ei saisi myöskään ylittyä kovin pahasti. Yleensä mun myös pitää olla syödessäni jossakin mahdollisimman epämukavassa asennossa. Jos mulla on päällä kovin paha painonnousun pelko, niin saatan nousta kesken ruokailun useammankin kerran hyppimään ja tanssahtelemaan. Saatan myös “karkailla” ruokailutilanteesta tekemään jotakin ei-kovin-ruokahalua-kiihottavaa, kuten siivoilemaan kissojen hiekkalaatikoita, siis silloinkin, vaikka olisin tilanteessa aivan yksin tai vain mieheni, joka kyllä ymmärtää mun syömissekoiluni, olisi paikalla.

Sellaista sekoilua :blush: :blush: :unamused: :unamused: . No, varsin sekopäinen tautihan tämä onkin :confused: .

Edit: Nuo säännöt eivät siis koske niitä mässäilykohtauksiani, kun alan tunkea esim. suklaata turpaani oikein olan takaa. Silloin saan menettää kontrollini tyystin ts. maata oikein mukavasti, kelloa ei tarvitse katsella, eikä laskeskella puraisujen määrää jne.