Mitä tehdä, kun läheisellä on syömishäiriö, ja hän itse tiedostaakin sen, mutta on sitä mieltä ettei tarvitse apua vaan haluaa jatkaa ainaista laihduttamista (vaikka on täysin normaalipainoinen jne) eikä suostu edes harkitsemaan ammattiapua tms? Kyseisen henkilön syömishäiriön taustalla on erittäin huono itsetunto, itsensä pitäminen rumana ja epähaluttavana ja oman sekä muiden hyväksynnän haluaminen (lähinnä vain oman, sillä muilla ei ole mitään syytä olla hyväksymättä tämän nuoren naisen kaunista ja normaalia vartaloa). Nuo aika “perussyyt”, käsittääkseni.
Vinkkejä siihen, miten syömishäiriöisen pään saa kääntymään ja tämän ymmärtämään, että tarvitsee oikeasti apua eikä oma toiminta ole tervettä?
Anteeksi tekstin sekavuudesta, sain juuri vasta tämän tietooni ja olen vähän sekavassa mielentilassa.
Tosi vaikea tilanne. Mietin miten itse nuorena (162 cm, 47 kg, valtava ylipaino mielestäni, taustal juuri noita asioita, joita mainitsit, lisäksi seksuaalinen “häirintä”, ruumiiseeni kajoaminen, kun olin 11 v.enkä häpäistynä pystynyt puhumaan kenellekään) oisin suhtautunut “puuttumiseen”. [no, mun vanhemmat on niin iäkkäitä, et ei ne ymmärtäneet. Ja taas klassisenkatkera muisto mamin suusta “Ja sen syömisen pistät sit kuriin ja syöt niinku muutki!” Kuriin? Voi herrantähden] Anorexia on pahimmillaan erittäin vakava sairaus. Ja hyvä, ettet vaan sulje silmiäsi ja kiellä asiaa, niinku meil tehtiin. Voitko puhua lapsesi kanssa, jotenkin mahdollisimman tasa-arvoisesta, ja antaa hänen suuttua ja tiuskia siinä tilantees, kun oma ruumis on arka juttu monel ja sä olet se aikuinen ja vanhempi. Yks neuvo,älä alota “olen niin huolissani”, koska sit hänel tod.näk.tulee vaan lisää “syyllisyyttä” sairaudestaan. Siitä voit aivan vapaasti puhua täällä! Voitko ottaa kouluterveydenhoitoon yhteyttä? Äärikeino on pakottaminen nuoriso-osastol ihan psykiatriseen sairaalaan, jos hän on alaikäinen. Tiedän, että se on vanhemmalle hyvin vaikea ja raskas päätös… En tiedä, millaiset välit teil on, mut keskustelussa on hyvä tehdä selväksi, että kyse o n sairaudesta ja sietää hänen reaktionsa, esim.suuttumiset. Psykoterapiakin voi auttaa, jos saisit hänet varovaisesti, pikkuhiljaa ymmärtämään sairautensa. Toivon sinulle voimia ja rohkeutta puuttua asiaan, vaikka se on erittäin vaikeaa… Öh, luin viestisi uudestaan, puhuitko lapsesta vai jostakusta muusta läheisestä? Jos joku muu, kuinka läheinen? Sukulainen, ystävä? Aikuisen kohdal tilanne taitaa olla vielä hankalampi. Sori, tosi rohkaisevaa. Sinnikkäästi asiasta voi silti puhua, ja tosiaan olla valmis siihen, että kiukkua voi olla tulossa. Älä ota sitä itseesi, huolesi on aito ja haluat auttaa. Voimia!
Syömishäiriöistä kärsivien omaisille vinkkejä Psykoterapiakeskus Vastaamon psykoterapeuteilta [Poistettu kaupallinen linkki - Päihdelinkin moderaattori]. Samalta sivulta löytyy myös maksuton syömishäiriötesti, jolla voi koittaa syömishäiriöistä kärsivää saada tunnistamaan ongelmansa sekä itsetuntotesti ja vinkkejä itsetunnon kehittömiseen.
Vinkkejä syömishäiriöistä kärsiville ja heidän läheisilleen:
Tue itsetunnon kehitystä kannustamalla ja antamalla positiivista palautetta.
Järjestä yhteisiä ruokailuja perheen kesken.
Ota puheeksi median luomat ulkonäköihanteet ja medialukutaidot.
Kiinnitä huomiota toistuvaan erikoiseen käyttäytymiseen ja ajatteluun ruokailuun tai urheiluun liittyen.
Älä peittele ongelmaa. Puhu siitä mahdollisimman varhain.
Muista ja muistuta, että syömishäiriö ei ole häpeällinen.
Älä luota siihen että ongelmat poistuvat itsestään.
Älä lannistu – hae ammattiapua, jos omat keinot eivät riitä.
