Itse olen sen verran vahinkolaukaus, ettei ole isää ei ollenkaan. Joten eipä poikkee tämä sunnuntai muista yhtä paskoista sunnuntaista mihinkään suuntaan. Pihalla sataa. Pään sisällä sataa. Sielussa sataa. Marraskuu on siitä hyvä kuukausi, että ulkona on just samanlainen meininki kun ihmisen sisälläkin.
Pitkästä aikaa ei vituta, ainakaan liikaa, sunnuntaina. Mutta onhan tässä vielä koko päivä aikaa… 
Ollut oikein mukava perhekeskeinen ja lämminhenkinen isänpäivä. Ellei nyt yhtä vauhkoa oteta huomioon, joka ei voi edes isänpäivänä jättää dissaamatta minua siitä, että olen pyytämällä ja pyytämättä saanut auttamishaluisilta vanhemmiltani apua eri muodoissaan. Ei tod ole kyse suurista rahoista, mutta tämä katkeroitunut otus ei siitä välitä. Kunhan saa purettua pahaa oloaan, kai.
Sunnuntai on musta ahdistava päivä, vaikka olen nyt sairaslomalla. Siinä klo 14.00 jälkeen sunnuntaina yleensä alkaa se ahdistus. Uusi viikko alkaa taas alusta, ja yleensä on kuitenkin jotain suoritettavaa.
Mä en enää edes dokaa, mut tää vuodenaikakin on niin ankea et toi pimeys aiheuttaa vielä pahempaa sunnuntaiangstia. Tulis edes lunta niin vähän valasis.
Yleensä mä makaan koko sunnuntain sängyssä, eilen oltiin miehen ukilla viettämässä isänpäivää. Omalle isälle lähti kortti (asuu kauempana). Sunnuntaiaamu oli masentava, oon ollut tosi itkuinen kun mun masennus on niin pahana nyt, niin itkin sunnuntaiaamuna, mut se että oli pakko lähtee liikkelle kun oltiin sovittu parans vähän oloa.
Tuntui hyvältä kun olin itse tehnyt miehen ukille kortin, niin se ukki oli oli hyvällä päällä kun tultiin kylään ja oli otettu kortista. Kirjoitin siihen, että olet meille tärkeä <3 No, oli kiva että sai vanhan miehen ja hyvälle tuulelle, mun omat isovanhemmat kun ei ole elossa. Ja se ukki oli oikein leiponut meille mansikkakakun ja laittanut ruokaa 
Mites porukan sunnuntai on mennyt? Onko surettanut? Mua ei sureta nyt oikeastaan lainkaan . Eilen kyllä taas itketti lauantain kunniaksi ja kunnolla 
.
Ollut ihan hyvä päivä vaikka nämä sunnutait liian monesti onkin jostakin syystä niin turhauttavia ja ahdistavia päiviä. Miettinyt omaa juomista positiivisessa mielessä(osa kiitos Winstonille 
) ja tein päätöksen että oon ens viikon juomatta. 
Toivottavasti ei pidä vaan lähtä naapuria kuskaamaan taas alkoon heti huomenna…
Saanut jotain aikaiseksikkin tänään, lumityöt, tiskannut, tehnyt ruuan ja vähän koittanu nostella painoja.
Mun sunnuntai-ilta meni itkiessä, mutta olo parani iltaa kohden. Vittu kun mikään rauhottava tai muukaan lääkkeistäni ei turruta tuskaa. Toisaalta on hyvä kokea välillä huonoja viboja, ei kai hyvä olokaan tunnu niin hyvältä jos ei ole ensin kokenut huonoa oloa…
Taitaa Saunan väki vedellä sikeitä sunnuntaiaamun kunniaksi 
. Eikö siellä edes kukaan piripää kuku hereillä? Mä olen taas valvonut aamuyöstä asti, mutta muuten mun sunnuntaini ei vaikuta kovin surulliselta, ainakaan tähän mennessä. En myöskään tällä kertaa itkenyt pahemmin lauantaina .
Vähän pidempään ois voinut nukkua, mut varsin mukavalta vaikuttaa silti tää sunnuntai, ulkonakin on enää vain 14 astetta pakkasta! :mrgreen:
Ei ole mulla mitenkään surullinen tämä sunnuntai(aamu), mutta hieman tylsää, kun mies vetelee vielä sikeitä ja mä en viitsi touhuta mitään kovin äänekästä, ettei se pahasti häiriintyisi. Eipä täällä oikeastaan ole jäljellä mitään touhuttavaakaan, kun olen jo touhunnut niin vimmatusti. Voisin lähteä ulos hämmästelemään sunnuntaisia maisemia, mutta odottelen vielä, josko siellä tulisi hieman lämpimämpi ilma päivää kohden, ettei tarvitsisi niin kovasti kylmyydestä kärsiä.
Se on sitten äitienpäivä tänään. Onko se surullista? Musta ei, koska mulla on maailman paras äiti <3 <3 <3. No, on se kyllä maailman paras äiti vuoden kaikkina muinakin päivinä ja ovathan nämä väkiselläväännetyt juhlistamispäivät… noh, vähän väkiselläväännettyjä, mutta muistan nyt maailman parasta äitiäni tänäänkin. Kiitos, kun olet aina mua jaksanut, kestänyt, tukenut ja rakastanut, vaikkei se taatusti ole aina helppoa ollut <3.
Mä painelen tänään äitienpäiväkahveille omille porukoilleni ja mies saa hoitaa omat sukulaisensa 
. Mulla on kyllä oikein hyvät välit appivanhempiinikin ja mun mieskin tulee loistavasti toimeen mun vanhempieni kanssa, mutta koska mulla on ollut hieman vetämätöntä oloa tässä ja mieskin on nyt masennuksen suuntaan kallellaan 
, niin ajattelimme ottaa tämän kerran vähemmällä stressillä ja vaivalla, emmekä juokse jokaisille kahvikutsuille tervehtimään kaikkia kylän äitejä :mrgreen: . Toisaalta mun fiilikseni ovat ihan positiiviset, eli menen mielelläni tapaamaan äitiäni, mutta saattaa hyvinkin olla, että multa loppuvat paukut siihen yhteen kyläilyyn, joten en viitsi suotta rasittaa itseäni, koska sitten vain olisin muualla väsyneenä ja stressaantuneena ja litkisin kahvia yrittäen pitää väkinäistä hymyä naamallani ja toivoen, että tämä olisi pian ohitse, eikä se nyt sitten olisi enää kenenkään mielestä kivaa.
Kuulin eilen, että äitienpäivää edeltävänä lauantaina juhlitaan aina lapsettomien lauantaita. Koskaan ennen en ollut ajatellut, että äitienpäivä mitenkään voisi koskea mua. Että sehän nyt on äitien juhla - eli mun tapauksessa juhlitaan mun äitiä. Mut eilen tajusin, et hitto, minähän tosiaan olen lapseton - ja suurin osa mun vanhoista kavereista ei ole, ja ne juhlii äitienpäivänä paitsi omaa äitiään, niin myös itseään! Ni kyllä se teki mut aika surulliseksi, tajuta, et jos asiat olis menny toisin, niin mäkin ehkä tänään saisin aamupalan sänkyyn, ja sängyn vierellä olis mies ja pari pikkupirpanaa laulamassa mulle… 
Vähän samat fiilikset kuin sinulla, Iina. Toivottavasti en ole liian tungetteleva, oletko lapseton jostain fyysisestä syystä vai elämäntyylin takia? Äh, kuulostaapa tahdittomalta, kun suurin osa taitaa olla ihan elämäntilanteen takia lapseton, kuten mäkin. Tosin eipä tossa mitään miestäkään ole vähään aikaan ollut, ja toki olisin aika nuori äidiksi, mutta mun suurin haave oli joskus lapset ja perhe.
Äitienpäivä ei oo surullista sinänsä, jos ei oteta huomioon sitä, ettei itse pääse osalliseksi mitenkään, ei omalta osaltansa ja oma äiti on taivaassa. (Vaikken sellaseen usko, mutta tällasena päivänä tuntuu nätimmältä vaihtoehdolta kuin se, että “ei ole missään.”)
Omat fiilikset on vähän haikeat, mutta ne äidit, jotka ovat jaksaneet lastansa vaikeina aikoina tukea, ansaitsevat tosiaan tämän päivän. Pidä siis Winston hauskaa ja nauti!
Onnet äideille! Itse olen tänään(kin) mahdottoman tyytyväinen siitä, että en ole äiti. Ehkä sitä tulikin hyvin juhlittua eilen tuona lapsettomien lauantaina vetämällä vintti pimeex. Mihin nähden positiivista tässä harmaassa sunnuntaissa on sekin, ettei ole laskuja tai krapuloita tai muita peikkoja ainakaan vielä olotilassa havaittavissa.
Eipä tämä sunnuntai eroa muista, mutta tietysti vähän tuntuu huonona omatuntona, etten jaksa kyläillä äitini luona. Eikä jaksettu miehenkään äidin luo.
Eipä ole ollut helppoa äitini elämä, ja kun kaikki muut lapset on kuollut paitsi minä… Ja mikä pettymys mä olenkaan kaikille. Eniten itselleni tietysti. Välillä tuntuu väärältä, että veljeni kuoli (hän oli ainoa tervejärkinen) ja minä hullu, masentunut, itsetuhoinen tytär jäin. Toisinpäin sen olisi kuulunut mennä.
Mua vitutti töissä kun asiakkaat kyseli lapsista, vittu kaikki ei vaan halua niitä. Eiköhän tässä maailmassa ole ihan tarpeeksi laiminlyötyjä lapsia. Mä en aio niitä ainakaan synnyttää. Mutta ymmärrän lapsettomien tuskan, kun olen sitä katsonut läheltä.
Onko tnään sunnuntai?
^vieläpä melkein tunnin verran.
aika nihkee sunnuntai tääl, huomen vasta saan täydet lääkitykset haettua,
että jaksaisin kärvistellä taas etiäppäin.
tosin olen tyytyväinen siihenkin asiaan, että on iltamyssyt kuiteski
joil voi lääkitä itseään sen takii ku pamit pudotettiin lähes olemattomiin.
lehteä päivällä ja illal bobii, riippuu vähä…
Mä olin kyllä tiennyt jo pitkään tuosta Lapsettomien Lauantaista, mutta en mä koskaan ole ajatellut, että se mitenkään mua koskisi, vaikka lapseton olenkin. Ajattelin, että se päivä on tarkoitettu niille, jotka ihan tosissaan ovat yrittäneet saada lasta, ravanneet kaikenmaailman tutkimukset ja hoidot lävitse jne., eikä vain tärppää, ei sitten millään. Mulla se lapsettomuus kuitenkin on aivan tietoinen ja harkittu ratkaisu, joskin hieman olosuhteiden pakosta tehty, sillä kyllä mä siitä omasta lapsesta aika ajoin haaveilen ja mietin sitä, että elämäni olisi tosiaan voinut mennä aivan toisinkin. No, kai sitä minäkin voin jatkossa juhlia Lapsettomien Lauantaita, ei kai sitä missään ole määritelty, kuka sitä saa juhlia. Katsotaan, jos sattuu juhlituttamaan silloin 
. Olenhan edelleen sitä mieltä, että ihmisten kuuluisi juhlia silloin, kun heitä huvittaa, siten, kuin heitä huvittaa ja ihan mitä tahansa asiaa heitä huvittaa juhlia.
Mun äitienpäiväsunnuntai meni oikein mukavasti. Juteltiin paljon äidin kanssa meidän väleistämme ja muisteltiin menneitä, itkeä tirautettiinkin(Ainakin minä, olin hieman herkässä tilassa), mutta ennen kaikkea naurettiin 
. Ihan hyvässä hengessä siis jutustelimme, kyse ei ollut mistään vanhojen vatvomisesta ja toistemme niskaan paskan kippaamisesta, mutta ihan puhdistavaa se keskustelu oli. Olin kyllä hemmetin väsynyt, kun pääsin kotiin, joten ihan hyvä, etten ollut luvannut juosta vielä siellä anoppilassakin. Ajattelin, etten saisi unta, kun olin hieman pyörällä päästäni, mutta menin petiin ja samantienhän se uni sitten tuli .