“Auringonlaskun jälkeen ryömin suojaan kaiken menettäneenä. Helle poltti minut pahemmin kuin koskaan. Se oli hetki, jolloin löysin itsestäni toivon, pienen pienen hiilloksen. Jokin ääni kuiskasi korvaani, että jos et tätä puhalla liekkeihin, toista et enää ehkä koskaan löydä. Älä päästä sitä sammumaan. Vaikka olet suolakurkku, voit elää kuten muutkin. Anna itsellesi anteeksi, hyväksy olemuksesi. Minä kuuntelin ja itkin. Tästä alkaa pitkä kotimatka, takaisin ei ole paluuta”
Suolakurkku is back! 
Luulen että se on hyvä merkki, Make. Sinussa on sisua, kyllä sinä saat tämän taas hallintaan. Minä ainakin uskon sinuun!
“Toisinaan on hetkiä, jolloin silmäni näkevät elämän kauneuden. Silloin unohdan raskaan taakkani. Välillä näen sillan edessäni. Toisella puolella häämöttää vapaus. Nopeasti katsottuna silta näyttää vahvalta, helpolta oikotieltä, mahdollisuudelta pudottaa taakka pois. Piru kutsuu minua, mene tästä, tarjoan sinulle kaiken. Meinaan jo astua sillalle, mutta viime hetkellä muistan polttavan auringon. Jatkan matkaa. Pysähdyn ja katson taakseni. Silta on kadonnut.”
Kauniisti kuvailtu.
“Taakka tuntuu liian raskaalta. Takaisin en voi mennä, eteenpäin menemiseen ei ole voimia. Ruma ajatus iskee tajuntaan, haluan vain nukahtaa. Ei. Jäähyväisten aika ei ole vielä. Miksi se on niin vaikeaa, pyytää apua. Sitä mahdollisuutta ei ainakaan ole peitetty kultaisilla lupauksilla, valheellisilla sanoilla, harhaisilla unelmilla. Joutuisin pitämään häpeäviittaa ikuisesti, sillä maksaisin itseni takaisin. Se heikentäisi myös demonin, joka kutsuu minua kultaisilla lupauksilla, valheellisilla sanoilla, harhaisilla unelmilla.”
“Ryömin kohti tulta, vaikka viimeisillä voimillani. Kerran se pelasti minut, nyt ruokin sitä uuden pelastuksen toivossa. En edes tunne kipua, en nääntymistä. Tällä kertaa se suisti minut turmioon. Herään hiestä märkänä, onneksi se oli vain tuskainen muisto. Kuitenkin palasin hetkeksi, ruokin tulta uudessa toivossa. Se pieni hairahdus sai minut epätoivon kyyneliin, ikuinen toivottomuus valtasi minut hetkellisesti. Kun taas näin valon, ymmärsin jotain tärkeää. En voi jatkaa näin, yksin. Taakka on liikaa riutuneelle mielelleni. Jonkun pitäisi ruoskia minut verille, potkia perseelle, huutaa tyhmyys ulos ja heittää se silmieni eteen, jotta näkisin totuuden itsestäni. Jotta hyväksyisin itseni myös häpeän viitta päälläni. Jotta löytäisin tien kotiin.”
Miten suolakurkulla menee ?
Toivon parasta, pelkään pahinta 
Sisälläni on tyhjää. Tuntuu kuin olisin suolakurkkujen hautausmaalla, minulla ei ole mitään annettavaa. Viimeinen oljenkorteni on hauras ja heikko, miltei näkymätön. Olin valmis tai en, paljastan sisälläni vellovan pimeän puoleni. Liian kauan olen tuskaa itselläni pitänyt. Ihme että olen näinkin pitkälle päässyt. On täysi arvoitus, miten muut ottavat vastaan kuoreni alla olevan mädän sieluni. Haluan uskoa, etteivät asiat enää tästä pahene, pelkään silti että menetän rakkaimpani. Otan sen riskin, haluan tehdä oikein, katkaista isien synnit, jotta oma jälkikasvuni ei joudu kokemaan minun tietäni. Jotta minulla olisi vielä jotain annettavaa. Rakkautta ja elämäniloa. Se vaatii rohkeutta, se vaatii kivisateen, se vaatii häpeän, se vaatii aikaa. Palkintona on elämä. Elämisen arvoinen sellainen.
Onnea matkaan. Valitsemallesi tielle.
Make, ootko kertonu jo jollekkin, oliko hyvä juttu kertoo vai toteutuiko pahimmat uhkakuvasi ?
"Luulisi, että pahin tuska on tapettu. Niin se ehkä onkin, silti on hetkiä, kun hengitykseni lamaantuu. Tunnen tukehtuvani, demonit tulvivat päähäni eivätkä jätä minua rauhaan. Ne odottavat hetkeä, jolloin voivat viimein ottaa minut hallintaansa. Olen kuitenkin liian turta, liian väsynyt ja liian henkihieverissä, jotta antaisin niille elintilaa. Kun aamulla taas herään, demonit ovat poissa. Tunnen niiden vierailun, ne jättävät jälkensä joka kerta. Ehkä niiden tarkoitus onkin tappaa minut henkisesti, ruokkia saamattomuuttani, katkeroittaa ahdistunut mieleni, pakottaa minut lykkäämään väistämätöntä.
Ohitin hetken, jolloin minun piti avata suojakuoreni. Häpeän vuori tuntuu olevan liian iso ylitettäväksi. En uskalla katsoa, mitä vuoren takana on tarjolla. Minun pitää katsoa taakseni nähdäkseni mitä siellä on tarjolla. Sitä mukaa häpeän vuori sekä kasvaa että pienenee. Enkä tiedä, helpottaako se päätöstäni."
Suolakurkku, vieläkö odottelet uutta hetkeä ?
Miksi Suolakurkku ei tule kuulumisia kertomaan ?
Onko asiat huonosti ?
“Rehellisyyden hinta on mysteeri. Joskus siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Joskus toisinpäin. Koskaan ei voi tietää ennalta. Valheen polku on aina pahempi. Se murentaa turvallisuuden. Näin pohtii suolakurkku, hetkeä ennen salaisuuden verhon laskemista. Alustus ja esipuhe on paljastettu, häpeän hetki on aamunkoitteessa, lopullinen isku suojakuoreen on väistämätön. Se joko tappaa minut tai määrittää tulevaisuuteni. Kivun tulen kestämään, häpeän viitta saattaa olla liikaa. Tiedän vain, että kaikki selviää. Kohta on aika…”
"Isku oli luja. En edes tuntenut kipua, kaikki vain sumeni silmänräpäyksessä. Kun heräsin, tunsin lämmön kasvoillani. Silmäni avattuani ymmärsin. Ensin luulin, että minut on kivitetty. Katsoin tarkemmin, ja huomasin suojakuoreni pirstoutuneen ja kädessäni olevan moukarin. Alastomana, nöyryytettynä ja itkuisena tunsin olevani vapaampi kuin koskaan.
Jos rakkaimpani eivät kestä totuutta, onko rakkaus silloin valhetta? Vai onko se muuri, joka murtuu ajan kanssa vahvistaen luottamuksen siteitä? Näin pohti suolakurkku ennen iskua. Tämä tarina saa nyt päätöksensä, olen löytänyt avaimet kotiin. Matkalaseuralaiseni pitää niistä kiinni kunnes olemme perillä. Olen uupunut, mutta astetta onnellisempi. Aurinko ei enää polta minua, vaan ohjaa turvaan. Loppu on omissa käsissäni, joita piru ei enää hevillä ohjaa. Elämä on rakas, on aika poimia päivä. Amen."