Suolakurkun epilogi

Suolakurkun epilogi

Sinä, joka olet vasta ottanut ensiaskeleet helvetin porteilta. Olen ollut siellä kauan sitten. Usko, sitä matkaa et halua jatkaa. Itsellä kaikki alkoi hyvinkin “viattomasti”. Silloin olisi kuitenkin pitänyt tunnistaa se häpeä, jota koin pelaamisen jälkeen. Olisi ja olisi. Se on tärkeä tunnistaa, tunnustaa, myöntää, ymmärtää ja hyväksyä. Ensimmäinen askel. Tässä palanen omasta pelihelvetistäni ja tunteista, joita olen käynyt läpi.

Alkuvuosi 2020. Pankista tuli kirje, jossa ilmoitettiin, että luottokortti on irtisanottu maksuhäiriömerkinnän vuoksi. Kesällä tuli toinen merkintä. Annoin tämän kaiken tapahtua, en edes yrittänyt saada taloudellista apua tai koittaa saada maksuaikaa olemalla yhteydessä velkojiin. Oli aika ottaa vastuu omista valinnoista. Syksyllä viimeiset velat tuli kuitattua.

Nykyisestä tilanteestani tietää tasan yksi ihminen itseni lisäksi. Olen haaveillut, että antaisin ehkä tulevaisuudessa kasvot peliriippuvuudelle ja kertoisin oman tarinani. Miten siinä käy, sitä en osaa ennustaa.

Pitkä tie on kuljettu tähän hetkeen. Tässä hetkessä voin tunnustaa, että olen pelinarkomaani. Ja nimenomaan olen, ja tunnustan nimenomaan itselleni. Tunnistan ne hetket, joissa raha on menettänyt merkityksensä. Tunnistan sumun, jossa olen menettänyt hallinnan itseeni. Tunnustan, että olen tehnyt huonoja valintoja. Olen valehdellut, vältellyt vastuuta. Pelit ovat hallinneet täysin elämääni. Kasinot, pitkävedot, markettien automaatit, nettipokerit, nettibingot, livevedot. Kaikki, joihin on voinut upottaa rahaa, on kelvannut. Sumussa todellisuutta ei ole olemassa. Epätoivon hetkinä pelaa vaikka sentin panoksella, kunhan saa pelata. Kun on voitolla, sadan euron panos ei tunnu missään. Ja voittohan on pahin asia, joka voi pelinarkkarille tapahtua. Tätä ei tarvinne edes selittää.

Uskallan varovaisesti tässä hetkessä sanoa, että olen sisäisen demonini selättänyt. Tuntuu erilaiselta kuin ennen. Naiivi en todellakaan ole, jokainen addikti tietää, kuinka helposti itseään voi kusettaa. Ja tämä tunne on ollut voimissaan jo pidemmän aikaa. Tunne pelaamisesta ahdistaa. Ja uskon, että kun nämä tunteet pukee sanoiksi ja päästää ulos, on ison askeleen lähempänä tervettä itseään.

Miksi? Tätä olen itseltäni kysynyt niin monesti. Pitää palata alkuun. Hetkeen, jolloin ensimmäisen kerran tunsin häpeää pelaamisestani. Hetkeen, jolloin ensimmäisen kerran koitin saada pelaamalla häviämäni rahat takaisin. Hetkeen, joka teki minusta suolakurkun.

"Nyt on aikaa. Pakko päästä pelaamaan. Nostanpa tästä 50 euroa ja lampsin Täyspottiin, ei sinne markettiin enää kehtaa mennä. No niin, jes! Voitolla ollaan. 100 euroa, siihen lopetan. Äh, vähän vielä. 80 euroa, sit se on siinä. Voi vittu. Kaikki meni. Nyt harmittaa ja hävettää. Kehtaanko mennä etuovesta ulos, entä jos joku tuttu näkee? Vai hmm. Nostanko lisää rahaa visatililtä? Ehkä vähän vielä. Kyl tää onni tästä kääntyy. Mitä helvettiä… Kaikki meni. Hävettää. Nyt kotiin. Jaahas, jospa matkalla töihin kävis tossa huoltsikalla. Nostanpa 20 euroa samalla, ja kokeilen vähän hedelmäpeliä. Paska kone, ei antanut mitään taaskaan. Outo häpeän tunne valtaa mielen.

Tämähän oli vasta pientä leikkiä hiekkalaatikolla. Helvetti avautui kunnolla, kun astuin nettikasinoiden maailmaan. Isot panokset, isot voitot, isot tappiot. Sumussa ja poissaolevana pelasin aina kun oli mahdollista. Kerran olin 8 tonnia voitolla, se suli alle vuorokaudessa. Ei muuta kuin lisää lainaa, jotta pääsin pelaamaan. Lainaa tein yli 15 kiloa, silloin epätoivo ajoi kertomaan asiasta ensimmäisen kerran. Sain apua ja luottotiedot pysyivät kunnossa. Toinen kierros ei tehnyt isoa velkaa, vaikka menetinkin luottotietoni.

Tein itsestäni arvottomuuden pelilaudan. Häpeä omasta heikkoudesta hallitsi kaikkea. Pidin itseäni tyhmänä, jopa narkkarina ja hylkiönä. Mutta tiedättekö, omasta arvottomuuden tunteesta johtuen voit joutua niin pohjalle, että kaikki selkenee. Tämä oivallus auttoi minut ymmärtämään oman arvoni. Aloin uskomaan itseeni. Tässä hetkessä haluan katsoa eteenpäin. Oma elämäni ei ole läheskään valmis. Ymmärsin erään keskustelun kautta, että häpeän voi kääntää voimavaraksi. Ei ole heikkoutta myöntää omia virheitään. Häpeän kun kääntää positiiviseen asentoon, askel kevenee. On vain radikaalisti hyväksyttävä asiat. Se on aina ensimmäinen ja tärkein askel kohti parempaa elämää.

Tämä teksti on tarkoitettu jokaiselle peliriippuvuuden kanssa kamppailevalle sielulle. Jotkut ehkä muistavat minut. Nyt oli vaan oikea hetki jakaa enemmän itsestäni, kamppailusta, jota olen käynyt. Ja vielä yksi asia… Ole armollinen itsellesi. Kuulostanee oudolta, mutta sekin tasoittaa polkua edessäsi.
Ar(m)(v)ottomuus luo ajatuksen, jossa ei ole vastuuta omasta itsestään ja tekemisistään. Jos ruoskit itseäsi, tee se lempeästi ja rakentavasti. Parasta tulevaisuutta kaikille teille, jotka tämän lukivat tahi jättivät lukematta.