Heräsin juuri. Pieni poika pinnasängyssään huhuili minut hereille, nousin ylös, vaihdettiin vaippa laitoin lapsen vielä jatkamaan uniaan.
Se että saan herätä näin, se että tuolla lasten huoneessa törmään hymyyn johon ei voi olla vastaamatta. Ei ole itsestäänselvyys.
Luulin kauan, liian kauan että tulen heräämään joka ikinen aamu tuskaisena, toivottamana ja vihaisena uuteen päivään joka ei voi luvata mitään hyvää. Jossa menneisyyden teot ja tapahtumat, nykyisyyden toilailuit kuristaisivat minut illalla uneen. Olin väärässä. Onneksi.
Päihdetaustani ei määrittele minua enää. En ole sekakäyttäjä narkki juoppo. Olen minä ja olen äiti. Olen antanut itselleni anteeksi ja jättänyt taakse asiat joiden kantaminen tässä päivässä sokaisisi minut näkemästä kaikkea sitä’ kaunista mitä minulla nyt on.
Ja elämä on hyvä. Suurenmoista omalla pienellä tavallaan. Murheineen jotka kuuluu elämänvirtaan mutta jotka ei enää temmo minua pohjaan. Iloine ja onnenhetkineen jotka kaikki saan tuntea puhtaasti. Kaikesta selvitään, kun on selvitty niin paljosta jo. Matka kesti monta vuotta, monta uutta alkua ja takapakkia. Tänään ollaan tässä. Tästä on suunta enää eteenpäin.
Sun ei tartte olla siinä, siinä luukussa missä luet tätä. Sun ei tartte kantaa sitä tuskaa mitä nyt tunnet, loppuelämäsi. Sulla on loppuelämä. Siinä luukussa on ovi josta pääsee ulos. Ala elää sun loppuelämää. Rakkaudella minä
Onnittelut äitiydestä ja elämänmuutoksesta, Vieras! Sinun kertomuksesi antaa varmasti uskoa ja rohkeutta niille, jotka vielä kipuilevat joko oman tai läheisen päihdeongelmien kanssa.
Jatka samalla tiellä! Ja aurinkoa päiviinne; sinulle ja lapselle!