Täällä yks jolla menny se 6kk taas subua nenään vedettynä 2-4mg per vuorokausi. Tässä sitä ollaan. Mulla on se tilanne etten missään tapauksessa voi pyytää apua nyt lääkäreiltä tai oikeen kertoa kellekään muullekaan. Pakko selvitä nyt itse. Paha olla ja pelottaa. Onko ketään ketä olis just tällä hetkellä samassa tilanteessa ja mitään vinkkejä, onko mahdollista vähentää ensin ja lopettaa sitten? Mulla ei oo vaihtoehtoa kun alkaa vähentämään nyt ihan ensin, ”ensimmäiset asiat ensiksi”
Hävettää ja itkettää. Pakko alkaa rauhoittumaan nukkumaan. Palaan huomenna asiaan
Moikka vaan ja tervetuloa!
Saisit kyllä paremmin vertaistukea jos siirtäisit keskustelusi tuonne Saunan puolelle.
Paljon tsemppiä!
t. Juhani
Ketju siirretty Kuivaushuoneeseen.
- moderaattori
Moikka ja voimia ihan ensiksi
Oon ite ollut samassa tilanteessa ja kerran hoitanut sen katkolla ja pari kertaa kotona. Vähentäen, en muista miten meni ja onnistuiko, mutta kylmä kalkkuna onnistui. Jos et katkolle voi mennä, niin ehdotan tätä kylmää kalkkunaa. Käyttö heti seis ilman tiputuksia.
Mulla vuorokausiannos oli 2-3mg ja lopetukseen varasin keripinoria uneen, joka sekin tehosi huonosti ja ostamalla kaappiin helposti valmistuvaa ja syötävää safkaa.
Vaikeeta se oli, mutta mua helpotti kun katsoin YouTubesta Derek Lambertin videoita jotka kyllä koski heroiini viekkareita, mutta sillä ei ole niin väliä. Videoissa puhui paljon asiaa joka koski noin yleensäkin addiktiota, akuuteista ja sen jälkeisistä oireista, tunteista ja minkä kokee helpottavan. Jos kyseinen kaveri ei ole sun makuun, niin löytyy paljon muitakin vastaavia.
Noita katselemalla sain paljon motivaatiota ja ajan kulumaan joka oli tosi tärkeää. Kun unta ei saa, niin päivä tuntuu tuplasti pidemmältä ja siihen kun yhdistää viekkarit niin päivät tuntui tooodella pitkiltä.
Vajaa pari viikkoa siinä taisi mennä kun en kotoa juurikaan mihinkään mennyt enkä hoitanut muitakaan asioita. Olo oli niin kurja ja oli aivan saatanan tylsää, mutta siinä kahden viikon paikkeilla tuo tylsyys alkoi painamaan enemmän kuin itse reflat ja sitten aloinkin tekemään pieniä kävelyä.
Kun oot saanut bupren pois elimistöstä niin alkaa huomaamaan että asioista alkaa oikeasti nauttia, vaikka käyttäessä se tuntui järjettömältä. Miksi tiskaaminen tai muu kodin tai pihan kunnossa pidosta voisi nauttia? Miten se on mahdollista?!
Niin se kuitenkin oli, ainakin omalla kohdalla, että huomasin pitäväni pienestä tekemisestä. Olo alko helpottamaan vaikka vieläkin nukuin huonosti, levottomat jalat vaivasi, vatsa löysä ja varpaat paleli.
En tiedä menikö 3 vai 4vko lopetuksesta niin aloin vähitellen lenkkeilemään ja elämään muutenkin terveellisesti. Se vain tuntui hyvältä ja merkitykselliseltä itselle.
Lenkkeilyn koin tosi hyväksi vaikka kunto oli huono, mut tein sen näin:
10askelta kävellen, 10juosten ja seuraavaksi 20askelta kävellen ja 20 juosten jne. Vähitellen kasvatin juoksun määrää esim. 100juosten ja 50kävelten. 200juosten ja 50 kävellen.
Aluksi juoksu oli hidasta löntystelyä, melkein kävelyvauhtia, mut se oli hyvä. Jos lähtee liikaa repimään, niin homma ei välttämättä tunnu mukavalta ja lenkille lähdöstä tulee vaikeaa. Ihan aluksi maltti on valttia. Juoksu kuitenkin helpottuu yllättävän nopeasti kun lihakset tottuu liikkumiseen makoilun sijaan.
Vaikket sä nyt ja refloissa usko että mistään tulisit nauttimaan tai mikään ei tule ikinä tuntumaan merkitykselliseltä, niin jos jaksat kituutella sen pari viikkoa niin huomaat jo eron!
Sun täytyy pitää se mielessä vaikket uskoisikaan, ainakin itselle sekin antoi voimaa jatkaa kituuttelua.
<3
Ja vielä tuohon uneen ja pitkiin öihin, niin jos et saa unta älä jää sänkyyn makoilemaan. Kuuntele musaa, kato sarjoja tai mistä pidätkään. Sängyssä pyöriminen toivoen että uni tulisi ei ole mukavaa. Mielummin tee jotain muuta jos uni ei tule.
Tämä on mun kokemus, mutta tapoja on monia jotka toimii. Teet siten mikä tuntuu hyvältä ja joskus voitkin jakaa oman kokemuksesi.
Toivon että onnistut ja haluaisin kuulla miten sulla menee?
Moi!
Hei kiitos vastaamisesta 
Mulla oli jäänyt tälle sivulle käyttäjätunnus ja salasana tallennettuna niin pääsin takaisin lukemaan mitä oon laittanut. Tosiaan itku tuli tuota lukiessa koska nyt, 2 vuotta tuosta ajasta on asiat järjestynyt. Tosiaan tilanteeni oli tuolloin se, että olin subun ja rakentamieni kulissien väliin jäänyt yksinhuoltaja-äiti. En näköjään edes tuossa tekstissä nimettömänä kehdannut enkä uskaltanut kertoa sitä että olen äiti.
Nykyään olen buvidal-korvaushoidossa pienellä annoksella, puoli vuotta kuntoutusta käyneenä ja nyt haaveena kokemusasiantuntijan hommat! Ja ehkä nimenomaan tehdä työtä missä voisin auttaa äitejä jotka kamppailee saman asian kanssa kun minä silloin. Kun elämä oikein tylsältä ja suruisalta näyttää, niin voin palata tuohon tekstiin ja muistaa millaisessa kamalassa tilanteessa sitä oltiin. Nimimerkkini näköjään osuva! Kannattikin uskoa elämään???