Soudan ja huopaan, enkä pysty päättämään suuntaa

Kotikanava
1

Hei,
Jonkin aikaa olen täällä jo lueskellut toisten tarinoita ja etsinyt vertaistukea. Olen myös yrittänyt löytää jonkun, jolla olisi samanlaisia kokemuksia, kuin meidän perheellä. Vielä ei ole tullut vastaan ihan vastaavaa kuviota, kuin meillä. Jotenkin olen myös yrittänyt löytää “lupaa” tunteilleni ja ajatuksilleni siitä, että joku muukin on kokenut samaa. Olen tosi epävarma omista ajatuksistani ja tunteistani ja yritän jotenkin saada jotain tukea päätösten tekoon.

Eli minun mielestäni miehelläni on alkoholiongelma, joka vaikuttaa meidän perheeseen. Mies juo n. 40-50 annosta viikossa. Ei kuitenkaan ole ikinä väkivaltainen, kaatokännissä tai sammuneena. Töissä käy ja harrastaa liikuntaa kolme kertaa viikossa. Osallistuu jonkin verran kotitöihin ja lasten asioihin. SILTI minusta tuntuu äärimmäisen pahalle ja alkoholinkäyttö ahdistaa.

Olemme keskustelleet asiasta useammin vuosien varrella ja mies lupaa aina vähentää ja pystyy olemaan viikon tai kuukauden ilman, mutta sitten sama meno jatkuu. Asia häiritsee minua, koska juominen ajoittuu aina iltoihin lasten nukkumaanmenon jälkeen, jolloin meillä olisi yhteinen hetki. En kestä enää joka ilta kaljan hajuista miestä ja vaikka hän ei olekaan missään änkyräkännissä, niin kyllä ne kalkat vaikuttavat hänen puheisiinsa. Lisäksi miehen persoonallisuus on muuttunut, enkä enää pysty kunnioittamaan häntä niin kuin ennen. Tunteet ovat hiipuneet vähitellen. Pitkän aikaa olen kaivannut läheisyyttä, jota on ollut tarjolla niukasti, koska en halua kaljanhajuista miestä, nykyään en edes toivo läheisyyttä häneltä, vaan olen tyytyväinen kun kaipuu on kadonnut.

Mies joi suhteen alkuaikoina huomattavasti vähemmän. Määrä on noussut 14 vuoden aikana pikkuhiljaa. Olen kertonut huolestani hänelle ja jollain tasolla hän tiedostaa ongelman, mutta ei tee (tai pysty?) tekemään asialle mitään.

Olenko minä turhan nipo, jos en enää jaksa? Mitä teen? Olen pohtinut eroa jo muutaman vuoden, mutta en osaa päätää. Olen liian heikko. Ja selittelen, että kun mies muuten on ihan hyvä isä ja hoitaa käytännön asioita, niin se riittää ja voin jättää omat tarpeet sivuun… Mutta kun en jaksa enää koko elämää ja tuntuu, että alkoholipeikko syö liikaa energiaa ja ajatukset tutnuvat pyörivän vain sen ympärillä.

Sekoanko kokonaan, ennen kuin ITSE uskon, että miehellä ja meidän perheellä on ongelma

2

Hei!

Miehelläsi on alkoholiongelma. Kukaan ei juo tuollaisia määriä ilman jonkinlaista alkoholiongelmaa. Tuo kertomasi “pystyy olemaan hetken ilman, mutta luisuu sitten takaisin samaan kuoppaan”- juttu kertoo mielestäni siitä että “alkoholi vie miestä eikä mies alkoholia” lisäksi tekee tuon vaan sinun pyynnöstäsi, joka myös kertoo siitä että hänen alkoholiongelmansa on todellinen.

Et ole nipo tms vaan miehelläsi on alkoholiongelma.

Musta tuntuu että aika monella läheisellä on alkuunsa (kun avautuu asiasta ekoja kertoja) mietinnässä juuri tuo olenko nipo/nalkuttaja/hullu/tms asia. Käsittääkseni iso osa alkoholisteista pystyy käymään töissä ja olemaan hakkaamatta ketään jne. Se ei siis kerro siitä onko jollakulla alkoholiongelma vai ei. Ns. Rapajuopot eivät enää pysty normaaliin elämään, mutta he ovat jo lähellä kuolemaa alkoholisminsa takia eli taipaleen ihan loppusuoralla. Tietoa alkoholismin vaiheista löytyy googlettamalla.

Olen itse tullut siihen tulokseen ettei rakkaus ole kaikki voittava vaan itsestään tarvitsee pitää huolta niin ettei esim menetä mielenterveyttään rakkauden tai muunkaan takia.

Hyvä että löysit tänne. Tervetuloa mukaan.

3

Hei Hapsu! Tervetuloa joukkoomme,meitä on valitettavasti paljon.Kertaalleen jo kirjoitin ,mutta se hävisi jonnekin…otetaan uusiksi .Kuulostaa siltä että alkoholi ongelmahan se miehelläsi on.Silloin kun läheinen rupeaa tuntemaan ahdistusta ja reagoi kuten kuvailet on alkoholi tuonut jo pitkään ongelmia ja pahaamieltä läheisille.Sitähän ongelmainen ei itse tiedosta,koska ei ole väkivaltainen,hoitaa työnsä,hoitaa asiat kotona ja,ja,ja … ottaahan ne muutkin :laughing: Näin ainakin meillä on selostettu :exclamation:

Näin minäkin ajattelin asiaa,mutta eihän se niin ole.Et ole nipo,elämme vain kerran ja eikö saada elää sellaista elämää jota haluamme, josta nautimme.Saako alkkis määrätä meidänkin (kaikkien läheisten)elämää,tätä olen paukuttanut päähäni.He osaavat kiertää läheiset sormensa ympärille,ja saavat tekemään asioita mikä heille on hyväksi.
Meillä on ollut pitkään piilopulloja,valehdellaan ettei ole juonut ,vaikka selvästi huomaa,katteettomia lupauksia pilvin pimein…kuinka sellaiseen osaa enää koskaan luottaa.Oma elämä on ollut yhtä kyttäämistä,piilopullojen etsimistä,ahdistusta,tunteiden vuoristorataa ja ollako vai ei olla yhdessä…Haluanko elää tällaista elämää aina,unohdanko oman elämäni… :unamused: näitä kysymyksiä riittää…olen masentunut keskivaikeaan masennukseen asian tiimoilta ja se tekee entistä vaikeammaksi tehdä päätöksiä liiton suhteen…joten ei ole helppoa tiedän sen…Minulla ketju nimellä “puolison juominen ahdistaa läheisiä” jos haluat lukea minun elämästä.Toivon sinulle jaksamista,kirjoittele tänne se helpottaa,olen sen itse niin kokenut,ja pystyy sitten joskus lukemaan mitä milloinkin elämään on kuulunut,kun ne tahtoo unohtua… :unamused: … Mutta jospa se joskus aurinko paistaisi risukaankin.-jellonatar-

4

Ihanaa, joku vastasi. <3

Jellonatar sinunkin tarinasi on tuttu, kun olen lukenut lähes kaikki parilla ensimmäisellä sivulla olevat ketjut. Näistä toisten tarinoista saa paljon hyviä oivalluksia ja näkökulmaa. Se ainoastaan hämää omaa mieltä, että lähes kaikkien muiden puolisot ovat varmaan jo vähän syvemmällä alkoholismissa tai aiheuttavat jotain konkreettista ikävää (nimittelyä, piilottelua, sammumista, oksentamista, rahat loppu) Tuntuu vähän siltä, että eihän minulla ole vielä oikeus valittaa asiasta, kun päällepäin kaikki näyttää ihan kelvolliselta ja kulissi on vielä vahvasti pystyssä.

Enkä haluaisi myöntää itselleni, että olen tällaisessa tilanteessa. Miten minä olen voinut valita tällaisen elämän?! Tai enhän minä sitä ole valinnut, vaan ainoastaan jotenkin mahdollistanut, mikä on jotenkin vielä inhottavampi ajatus. Eli hiljaa olen hyväksynyt, että minun ja lasten elämä on köyhää henkisesti ja ilo on kaukana, ja molemmat vanhemmat ovat vähän kaukana henkisesti. Mies alkoholin ja työn takia, minä sen takia, että voimat ovat ihan lopussa ja energia menee vain välttämättömän ylläpitoon.

Kolme vuotta sitten olin vielä siinä vaiheessa, että uskoin, että jos laitan miehen valitsemaan perheen tai pullot, niin hän valitsee meidät. Keräsin rohkeutta ja pullautin yhtenä viikonloppuaamuna kaiken pahanolon ja mieltä vaivanneet ajatukset ulos, itkin ja vaadin ja raivosin. Mies havahtui hetkeksi ja vähensi vähän hetkeksi. Mutta yllätys yllätys, puhe ei jostain syystä tehnnut, eikä perhe ollutkaan pulloja tärkeämpi. Varmaan moni tunnistaa sen pettymyksen ja arvottomuuden tunteen, joka tässä vaiheessa tulee, kun tajuaa, että ei olekaan tärkeä tuolle alkoholistille (tosin en vielä siinä vaiheeessa kehdannut/uskaltanut ajatella, että mies OIKEASTI olisi alkoholisti) tai edes lapset eivät havahduta miestä.

Tuolloin päätin, että “annan miehelle vuoden aikaa muuttaa tapojaan” ja elän omaa elämääni vuoden niin, että en ajattele hänen toimiaan, vaan yritän elellä itselleni ja lapsille. Palasin vuoden päästä asiaan ja yritin nostaa kissan pöydälle. Mies oli vähän nolo ja taas tsemppasi hetken ja uskoin, että kai tämä tästä vielä muutuu paremmaksi… kuinka sinisilmäinen sitä voikaan olla ja kuinka paljon sitä voi ummistaa silmiään :unamused: No sen olin jo oppinut hyväksymään, että minä en voi toisen puolesta tehdä valintaa, enkä voi rakastaa häntä haluamaan muutosta. Löysässä hirressä siis jatkettu elämää.

Nyt tuntuu, että minä en saa tästä suhteesta mitään, ollaan vaan kämppiksiä. Mies ei oikeasti ymmärrä mikä meillä mättää ja yrittää välillä tsempata tekemällä hulluna kotitöitä, jotka usein ovat minun vastuullani ja hyvittelee sillä juomistaan ja ihmettelee, miksi minä en ole tyytyväinen. Minä kun kaipaisin sitä henkistä yhteyttä ja läheisyyttä ja sitä, että joku olisi oikeatsti kiinnostunut siitä, mitä minulle kuuluu ja mitä minä ajattelen. Haluaisin tehdä yhdessä perheenä asioita, mutta nyt teen nelasten kanssa ja mies on ulkopuolinen. Olen oikeatsti todella yksinäinen ja yksin. Sanomattakin lienee selvää, että kenellekään tutulle tai läheiselle en ole voinut tätä salaisuutta paljastaa. Mistäköhän saisin rohkeutta ja uskallusta?

Tänä keväänä sain patistettua miehen psykologin juttusille, kun hänen töissään oli haasteellinen tilanne. Psykologi tapasi miestäni muutaman kerran ja halusi tavata meidät myös parina. Kun nostin alkoholiasian esille, mies joutui ensimmäistä kertaa myöntämään jollekin juomansa määrät. Psykologi totesi miehelleni, että olet alkoholisti ja tarvitset apua. Hän sanoi myös, että hänen tarjoamasa terapia ei ole nyt ajankohtaista, vaan alkoholiongelma on ensin hoidettava. Mieheni myönsi jollain tasolla olevansa sitten varmaan alkoholisti, mutta kokonaan hän ei aio alkoholista luopua, vaan voi vähentää… (nyt jo MINÄKIN näen tässä toistuvan kuvion :imp: )

5

jäi edellinen viesti kesken, kun piti lasten kanssa lähteä vähän ulkoilemaan.

Psykolgi ehdotti miehelle hoitomallia, jossa käytetään Keptinor-lääkettä ja terapiaa. Mies tuumasi, että ei kai siitä voi haittaakaan olla ja “lupasi” psykologille hakeutua hoitoon. Minä olin ihmeissäni, että näinkö helppoa se sitten onkin ja olin vähän samalla pettynyt, että joku muu saa miehen havahtumaan. No olisi pitänyt arvata, että eihän se ihan niin mennyt. Mies pohti asiaa kotona ja asia ei edennyt. Näytin sitten miehelle videon, jossa ihmiset olivat onnistuneet vähentämään alkoholinkäyttöään Keptinor-lääkkeellä. Mies sitten vähän innostui ja soitti tutulle lääkärille, joka kirjoitti reseptin.

Nyt sitten mies on kolme viikkoa syönyt lääkettä ja juonut saman määrän kuin ennenkin. Kun varovasti kysyin noista määristä mieheltä, niin hän totesi, että nyt hän ei sentään juo ollenkaan teräviä, vaan kaikki on pelkkää olutta. Pitäisi vaan uskaltaa luovuttaa ja uskoa, että jos se halu mutokseen ei lähde itsestä, niin ei mitään muutosta ole tiedossa. MUTTA, kun sitä niin haluaisi uskoa ja toivoa, kun siitä tutusta on vaikeaa astua ulos ja kohdata tuntematon.

Nyt olen siinä pisteessä, että en jaksa kannatella tätä kaikkea. Olen pätkätöissä ja huoli omasta ja lasten toimeentulosta on olemassa, jos tästä pääsen pois. Meidän omaisuuskuviot on aika sekavat miehen kanssa ja molemmilla olisi edessä jonkinmoinen henkilökohtainen konkurssi, jos eroamme. Miehen toimentulo on lisäksi sidottu osittain kotiimme, mutta hänellä ei olisi yksin varaa lunastaa kotia itselleen. Kodin myyminenkin on haastavaa sen erityislaadun vuoksi, ostajaehdokkaita, joilla olisi tarpeeksi rahaa sen ostamiseen, ei ole joka oksalla. Olen jo melko epätoivoinen ja toivon, että jompi kumpi meistä kuolisi, että pattitilanteesta päästäisiin. Lapsien takia jaksan vielä hetken, mutta en tiedä koska on edessä suuri romahdus. Jos jatkamme näin, sekin on edessä, sen tiedän.

Mies jo myös ehdotti, että jos hän hommaisi toisen asunnon ja katsottaisiin hetki niin. Mielestäni hyvä ehdotus ja haluaisin kokeilla elämää niin, muttä käytännön järjestelyt tuntuvat mahdottomilta. Minulla ei ole varaa vuokrata asuntoa, jonne lapsetkin mahtuvat. Miehen taas on työn takia järjetöntä asua muualla, kun hänen pitäisi kuitenkin tulla kotiimme tekemään töitään. En myöskään haluaisi jättää lapsia miehelle, vaikka hän perustarpeet kyllä hoitaa.

Jos voisi vain kadota…

6

Hapsu ,olet vaikeassa tilanteessa,kun mies työn puolesta tarvii olla yhteisessä kodissanne,siinä joutuu väkisinkin olemaan yhteistyössä toistensa kanssa.Parempi olisi jos voisi ottaa kokonaan välimatkaa toisistaan joksikin aikaa…Mutta toisaalta jos hän vain käy päiväsiltään siinä ja poistuu omaan kämppään yöksi,niin vapaa-ajan voi kumpikin käyttää miten haluaa,toisko se perspektiiviä teidän suhteeseen ja alkaisko hän miettimään mitä mahdollisesti on menettämässä jos samat kuviot jatkuu,sitähän ei kukaan tiedä.

Minulle psykologi sanoi kun tuntui että kaikki asiat kaatuu päälleni että EDETÄÄN PIENIN ASKELIN ,kaikkea ei tarvitse kerralla ratkaista,nuo sanat helpotti ,tuntui kuin taakka putosi harteiltani.Olenkin sitten kuunnellut omia tunteitani ja sen mukaan jatkanut päivä kerrallaan.

7

Mieheni juo “vain” kerran viikossa, ehkä 20 olutta. Aiemmin joi useampana iltana viikossa ja enemmän. Hän hoitaa lapsia, on ystävällinen ja kaikin puolin ns. hyvä mies. Mutta hän on myös alkoholisti, joka ei myönnä ongelmaansa. Minä olen yrittänyt puhua kauniisti ja vähemmän nätisti, mutta mikään ei auta. Miehen on pakko juoda ja elää omantyylistä, jotenkin tyhjää elämää.
Olemme eroamassa, minun tahdostani. Ymmärsin ja hyväksyin että puolisollani, pienten lasten isällä on alkoholiongelma ja minä en pysty häntä parantamaan. En myöskään halua elää elämääni alkoholin aiheuttaman ahdistuksen varjossa. Raskas päätös tehtäväksi, mutta kun päätös oli tehty ja julkistettu vierähti kivi sydämeltäni. Pelkään mitä tulevaisuus tuo miehelleni ja odotan omaa tulevaisuuttani, niin ristiriitaista.
Ei juomisen todellakaan tarvitse olla rappioalkoholismia, jotta siita koituisi ongelmia. Menetän “unelmien” aviomiehen, mutta oikeasti kaikki on kuollutta välillämme. Ei rauhallinen perhe-elämä riitä korvaamaan perjantai-illan kaatokännejä, ei minun mittapuullan. Mieheni on monesti sanonut, ettei mikään riitä minulle. Minulle riittäisi raittius ja juomisen syiden käsittely hänen puoleltaan, että kohtaisi “demoninsa”. Ei enempää, muttei myöskään vähempää…

8

Tuttuja ajatuksia sinulla, Hapsu. Itsekin olen miettinyt, että onko mulla oikeutta olla vihainen ja turhautunut miehen juomisesta, kun hän kuitenkin töissä käy eikä lyö, ja juotavakin on yleensä lähinnä kaljaa. Sitä olen itselleni yrittänyt selittää, että se vaikuttaa jo meidän suhteeseen, perheeseen ja arjen pyörittämiseen, mies on kuivahumalatilassa hermostunut ja ärtynyt, olen jatkuvasti varpaillani ja yritän pitää lapset niin, etteivät vaadi isiltä mitään. Surettaa nähdä, kun oikeasti välittävä ja lämmin isi ohittaa lapset, ja suuttuu lasten normaaleista äänistä.

9

Tarkoititko tätä lääkettä: laakeinfo.fi/Medicine.aspx?m=18783&

Ketipinor ei ole lääke alkoholismin hoitoon eikä sellaista ole valitettavasti olemassakaan. Naltreksonia moni on kuvitellut sellaiseksi ( fi.wikipedia.org/wiki/Naltreksoni) mutta ei siitäkään ole alkoholismin hoidoksi - pääosin siksi, että alkoholismin ensisijainen hoito on se, ettei käytä alkoholia. Tätä on lääketehtaiden ja heidän sponsoroimiensa lääkäreiden vaikea ymmärtää :slight_smile:

Lääkehoitoon piti myös liittyä terapia, eikö niin? Miten se on edennyt?

10

Voi voi, kun tuntuu tutulle nuo alkkisten “kootut selitykset”. Johonkin pisteeseen asti he saattavat myöntää ongelman olemassaolon, painostuksen alla tai oman kunnon mennessä putken päätteeksi niin huonoon kuntoon, katkolle, mutta rehellisen myöntämisen, että pullo on saanut yliotteen, ei välttämättä tapahdu koskaan.
Olen itse repimässä itseäni irti suhteesta pahoin alkoholisoituneeseen mieheen. Hän kylläkin myöntää ongelmansa, mutta tulee päätymään ennenaikaiseen hautaan sen sijaan, että yrittäisi tosissaan hakea apua. Selitykset juomiseen on kuin satukirjasta. Kysyinkin häneltä vastikään, kumpaa hän yrittää vakuuttaa noilla läpinäkyvillä kertomuksilla ? Siitä pitäisi esim. ilosta hihkua, kun mies kertoo hakeneensä " vain" 24 tölkkiä kaljaa, eikö se nyt ole paljon parempi, kun että hän vetäisi kirkasta raakana ? Tässä kirjoittaessaan huomaa, kuinka on antanut viedä itseään, kun pässiä narussa. Ymmärrän sen, että eroaminen ei ole niin helppoa, kun on yhteistä omaisuutta ja jos mies yrittää vielä skarpata lasten edessä, niin miettii, haluaako hajottaa perheen. Totuus on kuitenkin se, että lapset vaistoavat, jos kotona on jännittyneisyyttä. Heillä on tuntosarvet koholla ja vaikka eivät välttämättä mitään ääneen sanoisikaan, he ovat tietoisia siitä, mitä kodissa tapahtuu. Alkoholismiperheessä kasvaneena rohkaisen sekä itsenne, että lastenne hyvinvoinnin tähden lähtemään liitosta, jossa pullo on ottanut 1. prioriteettipaikan perheen sijasta.

11

Hei kaikille! Ihanaa, kun löysin ketjun joka on lähellä omaa tilannettani.
Meillä on siis erotilanne käynnissä ja ma vien eropaperin maistraattiin.
Mieheni on myös aika alussa ongelmassaan, juo kerran/kaksi viikossa kännit ja muuten kuivin suin (ehkä). Varma en tietenkään voi olla juoko yhen tai kaksi salaa muina aikoina. Itsellä alkoi ahdistus juomiseen n. puoltoista vuotta sitten. Jännitin että koska juo, kyttäilin ikkunasta koska tulee kotiin ja soittelin perään. Sitten puhuin sukulaisen kanssa joka sanoi että ei ole normaalia ja se helpotti. Kerranki joku sanoi etten ole nipo yms. vaan ihan oikeasta asiasta valitan ja ei tarvitse hyväksyä sellasta.
Sen jälkeen musta tuli välinpitämätön, rupesin elämään omaa elämää ja miettimään eroa. Jota olen nyt miettinyt vuoden ja lähiaikoina saanut vihdoin suuni auki, että erotaan.
En halua, että lapset saavat tälläisen miehen mallin. Raskasta on ja silti vähä jahkailen, mutta ehkä otan itseäni vihdoin niskasta kiinni ja vien sen paperin, niin päästään eteenpäin.
Tsemppiä kaikille muillekin!

12

Pettynyt…kyllä kolahtaa nämä kirjoitukset. Soutamista ja huopaamista-sitähän tämä minunkin elämäni on.
Olen lukenut näitä kirjoituksia jo pitkään. Yleensä juhlapyhinä ja viikonloppuina. Jokainen täällä olija varmasti ymmärtää, miksi juuri niinä aikoina.
Itse olen nelisen vuotta ollut yhdessä alkoholistin kanssa. Tapasimme työpaikalla, ihastuin miltei ensinäkemältä tähän mieheen. Oli niin mukava, ei tuonut itseään liikaa esiin, katseli minua ihanalla tavalla… Puolisen vuotta ensi tapaamisesta sovimme sitten treffit. Olin onnellinen, hänhän ei ottanut edes yhtään alkoholipitoista juomaa, mikä onnenpotku!
Jokainen varmaan arvaakin mitä siinä sitten pikkuhiljaa tapahtui… Seurusteltiin, mies pikkuhiljaa toi hammasharjan yms minun kotiin. Rakastuin. Sitten pikkuhiljaa alkoivat nämä viikonloppudokailut. Ensin kävimme yhdessäkin viihteellä, en ole kuitenkaan absolutisti. Mutta pikkuhiljaa huomasin, ettei tämä unelmamies osaakaan juoda muutamaa olutta, pää piti saada täyteen. Joka kerta. Siitä jo hänelle viimein sanoinkin, etteikö voisi vähempikin riittää.
Kihloihin kuitenkin mentiin, jonka jälkeen hävisi ensimmäisen kerran omille teilleen. Läksi maitoa ostamaan, meni tunti, kaksi… Yritin soittaa, ei vastausta. Laitoin viestiä, ei vastausta. Seuraavana päivänä sitten tuli viesti- törmäsin kaveriin, tuli pieniä muuttujia (tähän sanaan olen muuten törmännyt täällä palstalla moneen kertaan) matkan varrella, on kaverilla vähän juhlimassa. Kohta tulee kotiin. Eipä tullut. Eikä tullut vielä seuraavana päivänäkään. Tosin tuli sunnuntaina (perjantaina häipyi) viesti, että uskallanko tulla kotiin, ettet ole vihainen. No, ajattelin että tulisi nyt vaan kotiin, mukavampi niin. Tuli maanantaina, krapulaisena, katuvana.
Nyt tästä ensimmäisestä kerrasta on jo yli kaksi vuotta. Muutin miehen lapsuudenkotiin (tyhmä minä), remontoitiin taloa oman näköiseksi. Kunnes taas häipymiset alkoivat. Ja todellakin jatkuivat. Nyt perheeseen kuuluu koira, pari kissaa ( minulla oli jo valmiiksi) ja appiukko.
Jokainen varmasti arvaakin, kuka häntä hoitaa ja auttaa, kun mies häviää perjantaina. Mies menee menojaan, ei vastaa puhelimeen, ei viesteihin. Tai jos vastaa, ei todellakaan ole mitään järkevää sanottavaa.
Eilen viimeksi, kun mies tuli töistä, kysyin häneltä suoraan, että aikooko juoda. -en, eipä minulla ole edes juotavaa. Meni ulkohommiin, tuli käymään sisällä. Oluelta haisevana. Kysymykseen, että mistähän sitä olutta sai, vanhoja oluita kuulemma. On muuten aika jännä juttu, miten niitä oluita aina jääkin ylitse??! Ei juopolla niitä jää. Ikinä. No kuitenkin, seuraavaksi sitten kysyin, aikoiko hän kuinka pitkään niitä pihahommia tehdä, että kuinkahan monta niitä ylijäämä oluita oli :wink: . Vastauksena oli, että yhdeksään mennessä on käynyt pesulla ja katsotaan sitten yhdessä vaikka elokuva. Siinä vaiheessa kyllä olin jo aivan varma, että pikkutunneille menee. Sanoin että voi menee lukkoon yhdeksältä, jonka jälkeen voi nukkua vaikka saunalla. Kahden jälkeen yöllä käytin vielä koiraa pissalenkillä, kun ei jostain syystä uni oikein taas tullut. Ukko se käyskenteli tallilta mun luokse sitte huutelemaan että mikähän vuoksi pihavaloja päällä… Itse kännissä unohtelee niitä harva se viikonloppu päälle, mutta muijahan ei niitä tarvitse, kun koiraa ulkoiluttaa…
Tänään se sitten teki häviämistempunkin, kuten arvattavissa oli.
Anteeksi pitkä ja sekava teksti, en ole ikinä kenellekään aiemmin purkautunut tästä asiasta.
Pointtihan tässä mun tarinassa oli lyhyesti ja ytimekkäästi se, että nelisen vuotta sitten rakastuin alkoholistiin (mitä en silloin tajunnut), menin kihloihin, muutin hänen kotitaloonsa (hölmö menin luopumaan omasta kämpästäni), mies sanoo rakastavansa, mutta nukkuu ennemmin tyytyväisenä kännissä saunalla kun selvinpäin minun vieressäni, minä hoidan kodin, kissat, koiran, appiukon kauppa-, apteekki-asiat, sekä appiukkoa kaikessa missä hän apua tarvitsee ( pyykinpesu, astioiden kaapista saaminen, seuranpito…) ukko halvaantunut… Minä käyn muutaman kerran vuodessa yön-pari viettämässä laatuaikaa ystävieni tai sukulaisteni luona, mies käy harva se viikonloppu missä lie.
Miksi sitten olen tässä? Olen tällä hetkellä työtön, en tiedä miten pystyisin tästä pois muuttamaan. Muuttoauto maksaa, koira on tottunut olemaan maalla, sekä sellaista rotua, ettei varmasti ihan helposti kerrostaloelämään tottuisi. Kissat ovat miltei kaiken aikaa ulkosalla, miten ihmeessä ne sopeutuisivat enää kerrostaloon?
Ja sitten tietysti tämä, minkä moni muukin on todennut; mies on kuitenkin selvinpäin edelleen se maailman rakkain ihminen. Eikä kännissäkään ole paha. Itseasiassa mies ei ole silloin minulle mitään. Siis käyttäytyy silloin hyvin itserakkaasti, tekee mitä huvittaa, menee minne huvittaa ja kotiutuu kun haluaa.
Ja juomisen syitähän löytyy. Viikonloppu- mukavaa nollata. Hieno ilma- eihän sitä selvinpäin viitsi… Mä nalkutan… Kerran olin niin hyvällä päällä, että siksi piti ottaa, kun katsoi, että minä en varmasti pahas tykkäis.
Itselläni on tuo sillointällöin juominenkin ( koskaan en ole ymmärtänyt kännistä örvellystä) , muutamat siiderit tms. jäänyt miltei kokonaan. Ei tee mieli. Viime talvena olin henkisesti niin loppu, ettei mieli tehnyt edes kauppaan lähteä. Ei kiinnostanut, ei jaksanut. Ei halunnut nähdä hymyileviä ihmisiä. Onneksi on tuo koira, se pitää huolen, ettei tuleen jäädä makaamaan.
Nyt olenkin jo tammikuussa aloittanut uudestaan kuntoilun, tulee kuntoiltua miltei päivittäin, viikonloppuisin vähän vielä enemmän…!!! Pysyy pää kasassa ja mieli virkeänä. Ja nukun yöni hyvin sekä ruoka maittaa.
Ensin oma pää kuntoon, josko sen jälkeen pystyy vähän paremmin näkemään tämän kokonaistilanteen. Koko loppuelämääni (n.40v) en tällaisessa suhteessa aikonut jaksaa. Tulipa purkauduttua. Kiitos teille, jotka jaksoitte lukea. Ehkä tämä soutaminen ja huopaaminen, löysässä hirressä roikkuminen vielä joskus lopu.
Jos joku osaa näin suoralta kädeltä vastata, miten ja onko ylipäätään mahdollista saada rahallista apua muuttoon ja takuuvuokran maksuun tällaisessa tilanteessa, olisi mukavaa kuulla kokemuksia. Ja kuinka nopeasti asunnon ylipäätään saa? Koska jos ja kun minä lähden, se tapahtuu rytinällä, ettei tule taas sitä fiilistä, että nyt tuo mies on selvinpäin, meillähän menee hyvin, jäänpä tähän…
En halua elää suhteessa, missä yhdessäolo ei tarkoita muuta, kun samaa osoitetta…

13

Hei surupeikko. Työttömänä sinulla on oikeus saada taloudellista tukea muutoauton vuokraamiseen sekä yhden kuukauden suuruiseen takuuvuokraan. Oma neuvoni on, että tilaat ajan sosiaalityöntekijälle ja kerrot millaisessa elämäntilanteessa olet. Samoin asunnonhaun kanssa. Jos haet kaupungin vuokra-asuntoa, mene henkilökohtaisesti asuntotoimistoon kertomaan tilanteestasi. Silloin pääset varmasti asunnon saannin kiireellisyyttä arvioitaessa sellaisten ohi , joilla asunnontarve ei ole niin kiireellinen. Voimia .

14

Surupeikko, palaan aiheeseen vielä, kun mietit sitä, että selvänä ollessaan miehesi on vielä rakastava, eikä juovuksissa ole kuitenkaan ilkeä. Kun laittaa vaakakuppiin positiiviset ja negatiiviset asiat, kummassa on painolastia enemmän. Jaksatko sietää katoamistemppuja, vastuun kaatamista asioiden hoidossa sinun harteillesi, humalassa toikkaroivaa miestä, jos ei sillä kertaa katoa omille teilleen ? Kun sille polulle joutuu, jossa alkoholi alkaa näytellä koko ajan suurempaa roolia ihmisen elämässä, sen rakastettavan ihmisen persoona katoaa päihdeongelman pahetessa, kunnes enää mitään ei alussa tuntemastamme ihmisestä ole jäljellä
Olen joutunut seuraamaan vierestä isäni katoamista alkoholismin taakse ja lopulta kuolemaa rappioalkoholistina 39-vuotiaana.
Ei ole helppoa tehdä lopullista irtiottoa ihmisestä, johon on joskus rakastunut. Sitä haluaisi viimeiseen asti toivoa, että viinan viemäksi joutunut tajuaisi, mitä menettää, jos jatkaa entiseen malliin. Todellisuus vaan valitettavasti on, että peli on jo menetetty tässä vaiheessa… Luin jostakin seuraavanlaisen lauseen; niin oudolta, kun se ensikuulemalta tuntuukin, joskus suurin rakkauden osoitus on päästää ihmisestä irti.

15

Depression, minun isäni kuoli 50-vuotiaana, alkoholisti. Sitä olen miettinytkin nyt monet kerrat, että miten ihmeessä itse “sekaannuin” alkoholistiin, kun lapsuuteni meni sitä sekoilua katsellessa?! Onko se jokin jäänne niiltä ajoilta, eikö elämäni olisi kokonaista, jos se olisi normaalia?
Itse olen aina ajatellut, että ihmiselle annetaan juuri sen verran vastoinkäymisiä ja taakkaa harteille, kun se jaksaa kantaa ja kestää. Nyt en kyllä enää ole ihan varma asiasta.
Ex-mieheni oli kova poika juoksemaan vieraissa, hänelle ei alko ollut ongelma. Sitä touhua katselin muutamat vuodet. Kun olin aivan varma, että tykkäys on loppunut, ettei ikävä takaisin tule, lähdin. Enkä päivääkään ole katunut.
Ehkä tässäkin tapauksessa mun täytyy vaan vetää suhde niin loppuun, että olen varma, ettei tule ikävä takaisin… ?
Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille, pidetään lippu korkealla, olosuhteista huolimatta, eikös niin :smiley:

16

Hei surupeikko. Olen miettinyt itse samaa ja uskon, että päädymme omissa suhteissamme päihdeongelmaiseen juuri siitä syystä, jonka mainitsitkin. Musta tuntuu myös siltä, että pitää vetää suhde niin loppuun, ettei jossittelulle jää enää varaa. Niin, piti vielä sanoa, kun kerroit kasvaneesi alkoholismiperheessä, että oletko tutustunut AAL:n eli Alkoholistien aikuisten lasten sivuihin. Siellä oli joitakin hyvin valaisevia asioita. Yleareenasta löytyy myös inhimillisen tekijän jakso Häiriötekijä olohuoneessa. Siinä käsitellään aihetta, jossa vanhempi ei kykene vanhemmuuteen. Erityisesti yhden haastateltavan, Tommy Hellstenin osuudet olivat tosi valaisevia. Mutta ei anneta periksi. Jaksamisia sinulle surupeikko :slight_smile:

17

Depression, olen tutustunut al-anonin toimintaan, lukenut kirjallisuutta, katsonut, missä olisi kokouksia… Niihin en kuitenkaan ole mennyt. Vielä. Miten onkin iso kynnys lähteä paikan päälle etsimään vertaistukea?? Täällä olen keskusteluita lukenut jo pitkään.
Täytyy tutustua Areenan ohjelmiin, jo pelkästään tieto siitä, ettei ole tilanteessa yksin, helpottaa…
Monesti on tullut mieleen, kun isä kävi AA-kerhossa, ettei meitä lapsia siinä vaiheessa ohjattu mihinkään saamaan apua! Itse sitä joutui pärjäämään jotenkuten. Isälläni oli vielä juomaputkensa lopuksi monesti tapana kokeilla itsemurhaa… Muistan, kun olin varmasti vasta jotain viisi vuotta, kun ensimmäisen kerran juttelin hätäkeskuksen tyypin kanssa. Äitini soitti sinne, muttei itkultaan saanut selitettyä asiaansa loppuun… Minä siinä sitten tomerana pienenä tyttönä selittämään vieraalle ihmiselle puhelimessa, että isällä on hätä…
Kaiken tämän kokemani jälkeen todellakin ihmettelen, minkä ihmeen takia minä olen nyt tällaisessa tilanteessa??? Luulisi että normaali tasainen suhde turvallisena ja onnellisena, olisi minulle se tärkein asia elämässäni! Mutta ei… Mikäs sen mukavampaa kun vuoristorata-elämä… Taas pyhä tulossa, voi että niitä selityksiä vanhoista viinoista… Iltaa siis mielenkiinnolla odottaen…

18

On meillä puoliskoilla tai avopuolisoilla varmasti oikeus olla vihainen, oikeus vaatia arvostusta… olet tärkeä, siinä missä lapsesikin! Ei se isi ole lämmin ja välittävä lasten näkökulmasta, jos on JATKUVASTI hermostunut ja ärtyvä. Niin tai no, meillä on mies työttömänä ja välittävä ja lämmin koti-isi silloin, kun olen töissä, ja aina selvinä kausina, siihen asti, kunnes on raivari-isi, kun pitäisi päästä juopottelemaan. Nyt ottaa lastenhoidon tärkeänä tehtävänä, koska ei ole työpaikkaa, ja annan mahdollisuuden nukkua päiväunia ym… Ja vain kovat keinot ja muuta pois-kehotukset saavat hetkeksi havahtumaan, muistutus jääkaapin ovessa, että poliisit hakevat sinut seuraavasta rankemmasta ryyppäämisestä. Siis meillä alkoholisti kuvittelee opettelevansa kohtuukäyttöä! Ajoittain se onnistuukin, mies on nuori eikä ole vielä rappiotilassa, mutta se käyttäytyminen humalassa! Onneksi ei ole ryypännyt kotona, mutta aamulla kotiintulo ja tavaroiden viskely ja huutaminen vieroitusoireissa ja rahattomana (riippuvainen mun rahoista, mikä hieman hillitsee baariinlähtöä, kun ei omaa rahaa ole…) Pelaa sohvalla tietokoneella iltakaudet ja sieltä sanoo: älä itke, älä töni… Onneksi kyllä ulkoilevat puistossa aamupäivät ja saa lapset päiväunille, leikkivätkin. Osaa laittaa ruokaa ja olla huolehtivainen käytännön asioissa selvin päin. Lapsemme pieniä ja minä osittaisella hoitovapaalla. Mummuista on kyllä apua, mutta ikää karttuu ja vaivat karttuu… Olen miettinyt, että vähävaraisena meillä menee nyt paremmin, kun mies on työtön, kuin silloin, kun teki raskasta työtä, nukkui päiväunet töiden jälkeen, oli illan ärtyisä ja juopotteli viikonlopun. Silloin ei ollut läsnä lapsille ja mulle toisin kuin nyt: hänelle sopivissa määrin tietysti. Silloin kun kävi töissä, rahat menivät kaljaan tai pelaamiseen. Viinaa ei voi ottaa, koska silloin joudun soittamaan ambulanssin, vetää niin huonoon kuntoon itsensä.

19

Siis todella huolestuttaa tilanteesi :cry:

Et ole nipo tms vaan miehelläsi on alkoholiongelma.

Meillä ollaan taas kännissä, vaikka luvattu olla juomatta. Autolla tultiin kaljatölkit apumiehen
puolen jalkatilassa, siis tyhjät nimittäin. Ihme kun, eivät jo nappaa “ratista”

Lapsenlapsi tulossa kylään viikonkuluttua, kun koulusta on alkanut kesäloma.

Mitkään sairaudetkaan eivät juomaria näy pysäyttävän.