Olen vuosia sitten kirjoitellut tänne lopettamishalut vahvana, mutta niinkuin näkyy, ei oikein hyvin ole mennyt.
Olen 56-vuotias, juonut aika pitkälle joka vkl:na 13-vuotiaasta lähtien. No en raskaanaja lapsen vauva-aikana.
Kuitenkin olen parin viime vuoden aikana ollut muutaman kerran 7-8 viikkoa ottamatta, voi että elämä on ollutkin ihanaa. Mutta sitten kun ottaa, niin mopo lähtee… perjantain duunin jälkeiset oluet/siiderit jatkuvat yli puolen yön ja pahinta, ehdottomasti kauheinta on se, että aloitan lauantai-aamun oluella, yhdellä, kuten kuvittelen joka kerta. Sitten onkin iltapäivä ja kooma päällä. Pahimmillaan parin tunnin unet ja taas jatketaan Sunnuntaina sitten niin hirveä olo… Ja vielä pahempaa, jos aloitan lauantaina, juominen jatkuu sunnuntaille ja maanantaina “kuolee” työssä. Jos selviytyy työhön. Itseinho on niin sanoinkuvaamaton.
Tänä vuonna olen ottanut vain 4 kertaa, kaksi ekaa meni hienosti, mutta 2 viimeistä juuri edellä kerrotulla tavalla. Olen valmis lopettamaan. Tämä tappaa. Jos vaikka fyyisesti vielä muutaman vuoden kestäisi, niin henkinen kantti ei kestä enää.
Mutta entä, kun on sovittu tapaamisia kavereiden kanssa - miten niistä selviää? Valehtenko olevani lääkekuurilla? Perua seuraavaa tapaamista ei voi? Vai sanonko vain, ettei huvita ottaa. Eivät ole niin hyviä ystäviä, että olisin valmis kertomaan alkoholismistani.
Se vielä, miten alkoholi vaikuttaa minuun: olen superhyper hyväntuulinen, iloinen, fiilis aina katossa (paitsi toisen päivän iltana)… Ulkopuoliset luultavasti eivät voi kuvitella mitään ongelmaa olevan. Sitten, kun on ollut muutaman viikon juomatta, luulee itsekin, että kaikki ok. Mutta ei ole ei.
Se ensimmäinen kerta jolloin kavereille sanoo että jätän nyt väliin… se on varmasti yksi kynnys selviytymisessä.
Ei kai siinä kuitenkaan tarvitse selityksiä keksiä. Aika kohno saa olla ennenkuin alkaa toiselta vaatimaan selvityksiä tuollaiseen asiaan. Ja semmoiselle kaverille voi sitten jo suoraan sanoakin että eiköhän tämä sentään ole ihan oma asiani, milloin otan ja milloin en.
Ei kai itseään kaveripiirissä tarvitse myöskään alkoholistin leimalla varustaa -vaikka se juomattomuuden suhteen voisikin tuoda näennäistä hyväksymistä ja hyväntahtoista nyökyttelyä, niin ei se kovin edullinen meriitti kuitenkaan ole.
Muistaakseni hyvin nopeasti kaverini siihen tottuivat että minä en juo… ja ympärillä olevat sitten kukin ihan oman valintansa mukaan.
Ei muuta kuin mahdollisimman vähillä selityksillä, kun ei lähde mukaan kyselijöiden leikkiin ja selittelemään niin kyllä se siitä loppuu.
Hyvin tyypillistä, että lopettamaan pystyy, mutta pysyvän raittiuden saavuttaminen ei onnistu, kun luulee hallitsevansa sen yhden. Raittiuteen on kuitenkin olemassa yksi ja ainoa, sinänsä yksinkertainen toimintatapa. Jättää ensimmäisen ryypyn ottamatta.
Minulta ekan ryypyn ottamatta jättäminen on onnistunut siten, että käyn AA-palavereissa. Siellä olen ensimmäisestä kerrasta lähtien tavannut ihmisiä, naisia ja miehiä, jotka ovat ratkaisseet alkoholiongelmansa ottamalla ohjeekseen olla raittiina päivä kerrallaan toinen toistaan tukien.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Mies metsänreunasta: ne, joita tapaan joskus viikonloppuisin, ovat suurkuluttajia, kuten itsekin. Missään nimessä ei ole niissä porukoissa normaalia olla ottamatta, joten jonkilaista selitystä tullaan taatusti “vaatimaan”. Illat kuluvat muka sivistyneesti hyvää ruokaa syöden (viineineen, kaikkineen). Loppuillasta kaikki ovat sitten sivistyksensä karistaneet Mutta luulen kyllä, että ensimmäisen “en ota tänään” -kerran jälkeen helpottuu.
Lomapuisto: nyt vihdoin tajuan, ettei mulle ole sitä yhtä tai vaikka kolmea olutta/siideriä, mitään… Kun nyt vain osaisin/rohkenisin viedä tämän tiedon käytäntöön.
Ihan niinkuin mies metsänreunasta kirjoitti, lähipiiri tottuu hyvinkin nopeasti siihen, että joku ei ota, ei edes yhtä. Ellei lähipiiri ole siten muodostunut, että juominen on ainoa tai pääasiallinen yhdistävä seikka. Jos näin on, aika pian se seura jää entistä harvemmin mukaansa kutsuvaksi.
Rohkaisua voit hakea raitistuneiden vertaistuesta, täältäkin, mutta kyllä myös raittiina elävän entisen juomarin lämmin samaistuminen, ystävällinen hymy tai myötätuntoiset kyyneleet ovat uudenlaiseen elämään vapauttava rohkaisu.
Hei vaan ja hyvää pääsiäisen jälkeistä arkea. Itselläni meni pääsiäinen hienosti, ei tehnyt mieli alkoholia lainkaan. Ja se yksi meno, jolloin sitä olisi “pitänyt ottaa”, peruuntui.
Kun vertaa pariin edelliseen viikonloppuun, jolloin aika sumeana meni pari päivää, on tää ihan luxusta tällainen, herätä pirteänä, syödä, ulkoilla jne.
Kuulostaa tutulta tuo sosiaalisten tilanteiden pohtiminen. Olen sitä jopa käyttänyt itselleni perusteluna, vielä ei kannata lopettaa, koska ensi viikonloppuna on kuitenkin sitä ja tätä. Taas tämä ajatus nostaa päätään, koska toukokuussa on tiedossa kosteita tapaamisia.
Kun olen itselleni rehellinen, oikea hetki oli jo vuosia sitten. Milloinkaan ei enää tule parempaa hetkeä kuin nyt.
Sumutorvi: juuri näin mäkin olen tehnyt. Siirtänyt ja siirtänyt kun on taas sitä ja tätä, jolloin on pakko (haha) juoda. Nyt ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että pystynkin sanomaan seuraavalla kerralla (3 viikon kuluttua), että en ota. Se on niin tavatonta minulta, että jotain selitystä varmasti halutaan. En ole vielä päättänyt, sanonko, että “olen ajatellut jonkin aikaa nenänvalkaisua”, “olen juonut tarpeeksi”, “alkoholi ei sovi mulle”, “en kestä enää krapulapäiviä”, “mulla on alkoholiongelma”… No näitä ehdin miettiä TIEDÄN, että jos sanon krapulapäivästä jotain, niin varmasti vastaukseksi tulee, että ota vain vähän. Eihän kaikki tiedä, ettei se mitenkään onnistu. Joten ehkä yritän olla mahdollisimman rehellinen.
Tosiasiassa se porukka, joiden kanssa aikaa vietetään (on mulla myös aviomies), koostuu samankaltaisista ihmisistä. Eli AINA tavataan juomisen merkeissä. Että sikäli vaikea kuvio. Tulee mieleen, että vienkö myös mieheltä hauskat illanvietot. Voihan olla, että yhden kerran kutsutaan mukaan vaikken joisi, mutta luultavasti se jäisi siihen. Puhumattakaan, että itseä kiinnostaisi selvänä olla kännisessä porukassa Ja onhan miehellä oma kaveripiiri ja työkuviot, joissa pääsee viettämään kosteita iltoja. Hän on kyllä tukena, kun olen puhunut näistä ja sovittiin jo seuraavasta tiedossa olevasta illanvietosta, että meen autolla.
Miten on niin vaikea tajuta, ettei mulle ole olemassa sitä yhtä siideriä tai ruokaviiniä. Nyt kun mietin tulevaa kesää ja matkoja, tuntuu jo ankealta, että enkö nyt edes YHTÄ bisseä voi juoda terassilla. En voi en. Mut toisaalta ihan turhaa kai vielä murehtia parin kuukauden päästä tapahtuvia asioita, vai? Kunhan nyt menis - ei päivän - vaan yhden tapahtuman kerrallaan. Päivittäinhän mä en alkoholia kaipaa, ne on ne viikonloput. Onneksi nykyään ei edes joka vkl. Mutta niistä juomisista seuraakin niin järjetön paha olo, että pelkään sairastuvani oikeaan masennukseen, jos jatkan.
No tää oli taas tätä pohdintaa, tuntuu aika hyvältä kirjoittaa näitä mietteitä ulos.
Hei, kyllähän sinä tietenkin voit ja saat juoda sen yhden bissen, kunhan olet valmis hväksymään kaikki seuraukset. Mutta sinun ei tarvitse juoda, kun antaudut ilman ehtoja alkoholin edessä ja toteat, että se ei kuulu elämääsi, koska et pysty sitä hallitsemaan.
Tulevaisuuttaan voi ihan rauhassa suunnitella, eikä aina kaikki unelmat toteudu, mutta raittiina pettymykset voi suhteuttaa tosiasioihin. Jokainen raitis päivä on kiitoksen arvoinen, ja on siunattu asia, että puolisosi tukee sinua.
Viikonloppu meni kivasti ulkoillen ja sukulaisvierailulla. Niin, ei ole mitään ongelmaa olla selvänä, ei tullut alkoholi edes mieleen. Tai no mieleen, kun katselin miehen tissuttelua, mutta ei tehnyt yhtään mieli, päinvastoin.
Töissä nyt pirteänä ja skarppina. Toisin kuin silloin, kun on mennyt viikonloppu kosteissa merkeissä.
Mä olen karsinut raittiina ollessani nuo viikonloppu-iltojen “tapaamiset” pois. Mulla ei vierapaikkakuntalaisena ole nykyisessä kotikunnassani kovinkaan laajaa kaveripiiriä, ja suurin osa näistä kavereistani täälä juovat viikonloput ja odottavat arkipäivät että pääsee baariin kun viikonloppu koittaa.
Käyn kylässä arkena tai vkloppuna päivisin, mutta nekin ovat aika vähälle jääneet. Välillä tulee yksinäinen olo mutta nautin suunnattomasti kun käyn vaikka lenkillä, teen hyvää ruokaa, laitan saunan päälle ja katson vaikka lätkämatsia tai jotain leffaa, tai luen kirjaa.
En ole kertaakaan saanut suoranaista vittuilua kun olen sanonut näille tyypeille että en halua juoda koska tiedän että juon itseni hengiltä tai ainakin sairastun jos vielä dokaan.
Olen kovin iloinen ja onnellinen siitä etten enää juo, mutta en julista sitä kenellekään missään. Itsetunto on kuitenkin tallella, eikä mun tarvitse perustella kenellekään sen kummemmin miksi päätän pysyä kaukana siitä alkoholikulttuurista joka on niin läsnä valitettavasti melkeinpä jokaisen kohdalla ketä tunnen.
Eikä se totuuden kertominen kovin paljoa voimia vaadi. Kuitenkin jos joku kysyy miksi et juo niin rehellinen vastaus putsaa pöydän eikä turhia kyselyjä tod. näk. tule koska asia on sillä selvä.
Mutta luulen kyllä, että ensimmäisen “en ota tänään” -kerran jälkeen helpottuu.
Ja onhan miehellä oma kaveripiiri ja työkuviot, joissa pääsee viettämään kosteita iltoja. Hän on kyllä tukena, kun olen puhunut näistä ja sovittiin jo seuraavasta tiedossa olevasta illanvietosta, että meen autolla.