sitoutumiskammo

Tajusin justiinsa äsken että miulla on sitoutumiskammo tai ehkä pikemminkin hillitön vapauden kaipuu suhteessa kaikkeen :mrgreen: En halua vakituista työpaikkaa, siksi sitä ei ole vaan vaihdan paikkaa kun kyllästyn, ystäviä on vähän ja haluan pitää nekin sopivalla etäisyydellä, inhoan sovittuja tapaamisia yms.haluan mennä tai olla menemättä jos siltä tuntuu ja sillon kuin tuntuu! Ja tajusin juuri, että minulla ei ole AA:kummia siksi, koska en missään nimessä halua sitoutua keneenkään sillä tavalla.Jaiks! Diagnoosiehdotuksia? AD/HD, asberger, autisti, muu kummajainen vai alkoholisti? Ongelma on, että em.asiat eivät minua itseäni haittaa vaan haluan elää omalla tavallani, mutta tuntuvat haittaavan muita…Mutta ystävyyssuhteita ei voi ylläpitää yhden ehdoilla, sen tajusin jo aikapäiviä sitten, joten olen siinä on aina ollut ongelmaa. Mies ja lapsia on ja miehen kanssa ollaan oltu 10 vuotta yhdessä ja 3 lasta. Ainut asia joka ei sovi yhtälöön…

Ota ja päätä itse;
Minä tein juuri kuin sinäkin ja tunsin aivan samoin. Minulla ei esim. ollut liiemmin ystäviä, kun kaverisuhteita oli helpompi käyttää hyväkseen, siis mennä kylään jos huvitti, kutsua kylään jos koki sen tarpeelliseksi. Jotenkin suurin osa noista käymisistä tai kutsumisista liittyi juomiseen. mm sellainen juttu, että perheemme yhteisiä kavereita oli pakko kutsua ja sietää, kun sen avulla sai pidettyä kulisseja niin perheeseeni, kuin sinne ulospäinkin. Työpaikatkin vaihtui vilkkaasti, kun jokin alkoi tympimään ja usein se tympiminen kehittyi nopeasti minulle ongelmallisista asioista. Ahdistuin kuin silakka purkissa, kun ne epämieluisat asiat eivät poistuneet ja ne paremminkin vain vahvistuivat, kun en saanut niitä edes mielestäni. Uuteen työpaikkaan menin aina innolla, mutta hyvin nopeasti sieltäkin löytyi minulle mahdottomia asioita sietää, joten…

Se miksen minä saanut AAsta ensiyrittämällä raittiutta oli likipitäen juuri kuin sinullakin. Minä en halunnut puhua itsestäni kenellekään, kun kaikki olivat jotenkin arveluttavia. Sekä se, että minulla oli silloin myös terapeutti, jolle purin sydäntäni, siis kerroin mikä milloinkin vitutti ja minuahan vitutti. Jossain vaiheessa alkoi vituttamaan se terapointikin, kun sekin alkoi maistumaan tyhjältä pölpötykseltä, mitä se olikin. Hoitosuositukset olivat tietysti ne lääkkeet ja lisää terapiaistuntoja, jaiks.

Sitten se paras ja viimeinen asia mikä minuakin aivan viimeiseen asti vaivasi. Minä oikeasti luulin olevani jotenkin kummajainen, erilainen, vammainen,…, kun en onnistunut pyrkimyksissäni olla ja elää elämääni yksin ja eristettynä kaikesta, enkä kyennyt olemaan edes juomatta, vaikka se ei ollut mitenkään suurin ongelma, vaan se, kun elämäni maistui päivä päivältä pahemmalta. Hain ja etsin vikaa päästäni, aivoistani, sukujuuristani,…, mutten tajunnut sitä asiaa, että elämäni oli vain sen alkoholismin vallassa. Se laittoi minut etsiytymään yksinäisyyteen, se laittoi minut juomaan, se laittoi minut valehtelemaan itsellenikin, se laittoi minut pelkäämään muita, se laittoi minut pelkäämään avunhakemista, nöyrtymistä ja se laittoi minut luulemaan, kuvittelemaan ja tuntemaan asioita jotka piti minut siellä yksinäisyydessä, pelossa ja valheissa.

Minulle sinun tarinasi sitoutumiskammosta sai tuollaisia ajatuksia ja kokemuksia. Olen siis alkoholisti, jolle se sitoutumiskammo oli vain alkoholistista käyttäytymistä, jota en voinut estää ja tavallaan en edes halunnut, kun siten minulla oli aina jokin syy juoda. Oletko sinä alkoholisti ja onko sinun sitoutumiskammosi peräisin samasta syystä kuin minun, niin sitä en tiedä, mutta jos tästä on apua sinun itsediaknoosille, niin se on hyvä se.

Kiitos vastauksesta ja kyllä, olen alkoholisti, ollut tosin juomatta 11kk. Samoja asioita puhuvat AA:ssa ja olen asiaa miettinyt paljon. Mikä on alkoholistista käyttäytymistä ja miten se eroaa psyykkistä häiriöistä. No mielestäni ei juuri mitenkään ja tämän ajatuksen mukaan kaikki psyykkiset häiriöt olisi hoidettavissa AA ohjelman avulla. Hieman arveluttavaa tosin antaa ihmisen uskoa niiden parantumiseen pelkän uskon voimalla. Näin olen ajatellut ja tästä syystä kärsinyt nyt 6kk ilman lääkitystä ja yrittänyt uskoa ja noudattaa ohjelmaa, niin kuin sen ymmärrän. Kun olen asiasta puhunut ryhmissä tai kahdenkesken jonkun AA:laisen kanssa vastaus on yleensä sama, ei ole usko riittänyt ja en ole ohjelmaa noudattanut oikein. Elämäntilanteeni on sellainen että en voi/halua ryhmissä usein käydä. Aika menee opiskellessa ja perheen parissa.Olen lukenut päihdelinkkiä ja AA kirjallisuutta paljon.Nyt olen päättänyt lopettaa ryhmissä käynnin kokonaan ja suoraansanottuna koin valtavan helpotuksen tunteen kun olin päätöksen tehnyt. Jo ohjelmakin opettaa tai ainakin columbuksen kirjassa puhutaan, että jossakin vaiheessa täytyy ymmärtää että pään hakkaaminen seinään ei tuo haluttua lopputulosta, siitä tulee vaan pää kipeäksi. Olen väen vängällä yrittänyt ohjelmaa noudattaa ja ryhmissä käydä, mutta kun se ei natsaa niin se ei natsaa. Olen ehkä pelkuri tai vain todella itsepäinen yksilö, mutta haluan selvitä omin voimin ja omalla tavallani. Mene ja tiedä, nyt näin ja katsotaan mitä tästä seuraa. Koen kuitenkin, että päihdelinkistä on paljon apua kun osallistuu keskusteluun ja lukee toisten tarinoita.

Mikään ei tosiaan tapahdu väkisin. Ovet ovat avoinna, jos koet joskus tarvetta tulla, ettei sitä kirvestä kannata kokonaan heittää järveen. Ehkä tuosta sitoutumiskammosta voisi päästä siten, että näet miten olet jo pitkään sitoutunut olemaan mm juomatta. Onhan sinulla jo tovi sitä ja päivä kerrallaan sitä tulee lisää, joten sitoudu siihen sen päivä kerrallaan, ettet edes yritä mitään muuta, kun ne askeleetkin siellä AAssa on otettava askel ja päivä kerrallaan, ettei nekään toimi askel sieltä, toinen täältä eikä ainakaan huomenna, vaan tänään.

Tänään me voimme tehdä ja toimia eduksemme, olla ottamatta sitä ensimmäistä ja jos se on jo helppoa, niin sittenhän on muita asioita joita voi lähteä funtsimaan ja tekemään. Sitähän se raitistuminen on, toimimista ja sitoutumista siihen minkä ajattelee auttavan itseään siinä raitistumisessa. Elikä, jos etenemisesi raittiudessa vaatii tekemään kuin teet, niin se kannattaa tehdä.

Läheisenä voisin kertoa, että myös minulla oli hirmuinen sitoutumiskammo ja rutiinien pelko. Keskustelupalstat, joissa puhuttiin lastenkasvatuksesta ja perhe-elämästä oli kamalia, niissä syntyi aina riitaa, kun mun mielestä kaikki säännöllisesti toistuva oli puuduttavaa ja paha asia. Halusin sitten toki diagnoosin ja valitsin ADHD:n, se vaikutti oikein hyvältä ja vastuusta vapauttavalta. Sain diagnoosin, jonka tahdoin ja itseasiassa vaikka se nyt minusta tuntuu, että valitsin sopivan diagnoosin ja hain sen,. niin kyllä minulla kaikki oireet oli.
Puoliso raitistui, elämä rauhoittui ja mitä nyt? No, nyt mä pidän rutiineista ja varmuudesta. Se tuo turvaa ja on jotain, mitä voi rikkoa jotta tulee vaihtelua. Lyhyesti; elämäni ei ole enää kaaosta. En toki ole vieläkään hyvä rutiinien luomisessa ja tuskin minusta sellaista koskaan tuleekaan (esim. säännöllinen nukkumaanmenoaika ja heräämis aika ei ole muo varten!) mutta kuitenkin hyvin selkeästi näen nyt, että kyse oli luonnollisesta reaktuiosta epäluonnolliseen tapahtumaan, jonka keskellä elin. Sopeutumista väistämättömään, väittämällä, että mä nyt olen sellainen ja pidän siitä kaaoksesta :open_mouth:
Minulla ei lopulta ollut harrastuksia, koska en halunnut sitoutua mihinkään säännööliseen. Asian voisi sanoa selkokielellä, että en uskaltanut sitoutua mihinkään, koska kuitenkaan ei ollut mitään takeita siitä, että pääsen suunnitelmien mukaan johonkin. Muta enhän mä itselleni voinut myöntää, ettei elämä ole senvertaa mun hallinnassa, että voisin sopia säännöllisen harrastuksen itselleni!

Joo, ah/hd:n olen diagnosoinut itselläni jo aikapäiviä sitten. Ajatus siitä, että dianoosin avulla voi vapautua vastuusta pisti minut ajattelemaan todella. Vastuu on sana jota inhoan ja se painaa kuin synti harteilla. En ole koskaan halunnut ottaa vastuuta mistään, en vaan ymmärrä mistä se voi johtua. Asiaan on kyllä tullut muutos parempaan, mutta koen sen vieläkin todella rasittavana asiana. Ja vastuuta riittää sekä työssä, että kotona(3 lasta). Ehkä kyse on loppujen lopuksi enemmän vastuun välttelemisestä kuin sitoutumiskammosta. Ja taustallahan voi olla epäonnistumisen pelko? Mene ja tiedä. Itsetutkiskelua on tullut tehtyä paljon mutta usein se ei johda mihinkään tai sitten olen hakoteillä.

Minua kiusattiin lapsena koulussa paljon ja en pääse siitä yli koskaan. Siksi olen menettänyt luottamuksen ihmisiin ja osiltaan aiheuttaa sitoutumiskammoa. Minulla on se kokemus ihmisistä että he haluavat ainoastaan satuttaa minua. Myös muita huonoja kokemuksia ihmisisä on sillä olen pyrkinyt miellyttämään ihmisiä jotta he eivät satuttaisi minua joka taas on johtanut hyväksikäyttöön ja parisuhdevaikeuksiin nuorempana. Olin mm.naimisissa alkoholistin kanssa koska en uskonut ansaitsevan parempaa. Luulen että en koskaan pysty suhtautumaan toisiin ihmisiin normaalilla tavalla ja luottamaan ihmisiin. Helpompi on vihata ja halveksua ja näinoolen he eivät voi minua satuttaa koska viha suojaa kaikelta. Tästä syystä en myöskään päästä ihmisiä kovin lähelle. Tiedän että he vain odottavat oikeaa hetkeä iskeä puukko selkään tai puhuvat pahaa selän takana minkä ehtivät.Sairasta mutta täyttä totta minulle…

Ikävä vaan, että kun asiaa lähestyy järjellä, jos ei ole vastuuta ja velvollisuuksia, ei voi olla oikeuksiakaan.
Oma käyttäytymismallini oli pitkään se, että sorkin kyllä joka aisaaas opikkuisen, sen verran, että jos homma sujuu, voin sanoa että sepä oli minun asnsiota, mutta kuitenkin piti aina pitä huolta siitä, että on joku jota syyttää, jos menee pieleen.
Ainakin läheiselle nuo kertomasi tunteet, että ei voi luottaa kehenkään, ovat varsin tuttuja. Vaatii paljon työtä päästää niistä irti. Lähektähän se on helponta aloittaa ja keskustelemalla perheen sisällä asiasta. Kun oppii, että kaikki maailmassa ei lähtökohtaisesti toivo minulle pahaa, niin pikkuhiljaa voi oppia senkin, etttä itseasiassa pääsääntöisesti ihmiset on terveitä ja terveet ihmiset ei halua muille pahaa. Ehkä osa siitä pelosta, että mulle aina halutaan pahaa on johtunu mun kohdalla omasta kostonhimosta; minulla on ollut hyvin heikko omanarvon tunne enkä ole uskonut olevani arvokas ja tärkeä ihminen. Olen siis hyvin helposti kokenut ympäristön uhkana ja ihmisten sanat ja teot satuttavina, vaikka niitä ei olisi sellaisiksi tarkoitettu. Sen vuoksi minun on ollut pakko kostaa kärsimiäni vääryyksiä ja koska olen itse ollut kostonhimoinen ja pahansuopa kaikkia ympärillä olijoita pakonomaisesti mielistelevän ulkokuoren alla, niin olen kai olettanut, että kaikki toimii samoin.
Vaikka olet alkoholisti, voit silti tutustua myös esim. AAL:n ja al anoniin, joista ainakin varmasti löytyy ihmisiä, joilla on samoja ajatuksia kuin sinulla ihan päällimmäisenä ongelmana elämässä. Ohjelma niissä toki on sama kuin AA:ssa, mutta näkökulma ehkä hiukan toinen. Se että joku on itse alkoholisti ei poista tuskaa, jota hän on läheisenä esim. parisuhteessa alkoholistin kanssa kokenut eikä vie pois sitä tosi asiaa, että hän on reagoinut kuten läheinen reagoi. Toisaalta olen kyllä huomannut, että läheisen ja alkoholistin ero on siinä, että läheisen ei tarvi haista viinalle, tunteet ja käytös on lopulta hyvin pitkälti sama. Lopulta molemmat reagoivat normaalilla tavalla epänormaaliin tilanteeseen.