^
Moorjanihan sanoi kun häntä pyydetään usein kuvailemaan millaista nde- kokemuksen aikana oli, että se on yhtä vaikeaa kuin kuvailla syntymäsokealle millaisia ovat värit. Miten selität henkilölle joka ei ole koskaan nähnyt mitään miltä maailma näyttää? Miltä tähtitaivas näyttää, millaisia ovat värit tai diskovalot? Miten joku Moorjani pystyisi kuvailemaan meille mitä esimerkiksi se merkitsee ettei ole aikaa? Meillä on lineaarinen aika tässä todellisuudessa. Me ei pystytä tajuamaan ajatusta ettei aikaa olisi.
Moorjani kuvaili kokemustaan myös niin että katso huonetta jossa olet ja keskity painamaan mieleesi kaikki huoneen elementit jotka ovat sinisiä. Ota hetki ja paina mieleesi kaikki siniset tavarat huoneessa jossa olet.
Nyt laita silmät kiinni ja luettele kaikki huoneessa olevat punaiset tavarat. See. Et muista koska keskityit vain sinisiin tavaroihin. Tätä elämää voi kuvailla hänen mukaansa juuri noin. Tässä elämässsä kun keskitytään yleensä vain tiettyihin asioihin, monet muut asiat jäävät havaitsematta. Mutta samoin kuin ne sinisetkin tavarat, myös ne punaiset ovat ihan yhtä todellisia. Niiden olemasaoloa ei vain tietoisesti tajua koska on tottunut katselemaan vain niitä sinisiä.
Meillä on todellisuudessa putkiaivot, vaikka ne on oikeasti sellainen rypyläinen kuori. Silti se aivo toimii kuin putki, joka havaitsee vaan yhden asian kerrallaan, jos sitäkään oikein.
Tuota samaa toi Moorjani kuvaili myös niin että täällä eletään kuin olisimme pimeässä huoneessa taskulampun kanssa. Näemme vain pienen palan koko huonetta. Kun saa nde- kokemuksen pääsee näkemään koko huoneen hetkeksi niin että valot on päällä. Sitten kun palautuu takaisin tähän elämään on jälleen taskulampun varassa, mutta tietää millaiselta koko huone näyttää koska on päässyt kurkistamaan sitä valot päällä. Sitä on kuitenkin mahdoton kuvailla sellaisille jotka ovat koko ajan olleet vain taskulampun varassa.
Huomioitavaa on kuitenkin se että näitä kokemuksia omaavat usein arvostavat myös tätä fyysistä elämää jota me eletään. Itseasiassa heidän arvostuksensa tätäkin elämää kohtaan on yleensä tavallista suurempaa. He eivät halveksi tätä fyysistä elämäää ollenkaan vaan sanovat että tämä elämä on ihan yhtä tärkeä kuin nämä toiset todellisuudet.
Tsekkaapas tuo aikaisemmin antamani linkki. Hänen kokemuksestaan on tehty kirja nimeltä Dying to be me ja sen suomenkielinen versio on muistaakseni nimeltää Kuolema antoi minulle elämän. Saatavana kirjastosta jos kiinnostaa. Tubessa on paljon myös haastattelupätkiä häneltä ja noi sen omat sivut tietysti valaisevat asiaa parhaiten.
Eben Alexanderin kokemuskesta on myös kirja ja haastatteluja. Hänen kokemuksensa on erityisen kiinnostava juuri siksi että hän on Harwardin käynyt neurokirurgi kivikova tiedemies.
Kirjailija ja kirja laitettu ylös. Tutustun joskus, kun ehdin. Nyt on oppikirjoja työn alla, niin ei ihan heti taida ennättää ottaa uusia kirjoja luettavaksi.
Päänsisäisestä maailmasta vielä sen verran, ettei se ollut mikään maailmoja mullistava experienssi, vaan kokemus… no, kuvittele itsesi vankilaan. Yhtäkkiä heräät vankilassa ja tunnet kalterit sun muut elävästi olemassaoloasi rajoittamassa. Pointti ei ole siinä, miltä maailma vankilan sisällä tuntuu, vaan että tajuat olevasi vankilassa. Ruumiisi on kuin tietokoneen hardware ja mielesi käyttis, joka osaa hyödyntää sitä. Mutta silti olet sekä ruumiin että mielen orja siinä mielessä, että kummallekin on asetettu rajat ainakin toisiinsa nähden. Sekavaksi menee, mutta menköön.
Ebenin kirjan olen minäkin lukenut,samoin olen saanut meedion välityksellä yhteyden kuolleisiin läheisiini,kahdesti olen unessa ollut Rinnakkaismaailmassa.Mutta seuraavalle tasolle pääsyni on odottanut että otan vastuun elämästäni,eli raitistun.
Minua on aina kiinnostanut palstalla keskustellut asiat. Yhden miesystävän kanssa, joka uskoi meedioihin, menimme Helsinkiin katsomaan jotain USAlaista kuuluisaa meediota. Ystäväni halusi saada kontaktin itsemurhan tehneeseen isäänsä. Jonotimme pitkässä jonossa lippuinemme sisäänpääsyä. Valtaosa ihmisistä näytti jotenkin kärsivän surusta ja tuskasta. Itse olin nuori tytönhupakko, joka iloisella innokkaalla mielellä odotti sisäänpääsyä aivan vain sen vuoksi, että näkisi tällaisen “esityksen”. Ovella oli pari gorillaa, jotka syynäsivät jokaisen sisäänmenijän. Kun tuli minun vuoroni. gorillat eivät päästäneet minua sisälle! - Ehkä en ollut tarpeeksi kärsineen näköinen tai sitten minusta säteili negatiivista energiaa tai kenties ektoplasmat ei olleet kohdillaan.
Yhdellä kuulemma on jopa tälläinen valomiekka:
