Aloitin alkoholin käytön lukiolaisena tutussa mukavassa porukassa seurakuntaleirikavereiden kanssa. En muista tarkalleen ihan sitä ensimmäistä kertaa. Aiemmin olin kuitenkin läpi yläasteen ollut niin kiltti, ettei silloin alkoholin käyttö olisi tullut mieleenkään. Olin järkyttynyt, kun riparibileissä näkyi pöytä täynnä tyhjiä olutpulloja. Mutta kun sitten alkoholia joskus 16-vuotiaana otin, olisiko ollut kirsikkavodkaa spritella vai lonkeroa, muistan nauttineeni päihtymisen tunteesta. Ei mitään överikänniä, vaan sillä tavalla sopivan sievästi päihtymyksestä nauttien. Aika pian alkoholi sitten alkoi kuulua useammin illanviettoihin – ei kuitenkaan edes viikoittain, vaan silloin tällöin. Bileitilanteisiin (juhannus, vappu, jotkut harvat iltabileet, lukiojuhlat ja -risteilyt) hallittu päihtyminen kuitenkin tuli olennaiseksi osaksi eikä juhlajuttuja ilman alkoholia enää oikein ollut. Muistan erityisen hyvin ensimmäisen nautinnolliselta tuntuneen isomman päihtymyksen juotuani 0.375 litran valkkaripullon spriteen sekoitettuna noin 16-17 -vuotiaana.
23-vuotiaana halusin ensimmäisen kerran lopettaa alkoholinkäytön kokonaan ja sitä silloin myös yritin. Noin seitsemän vuoden ajan jaksoon (16–23 v.) ehti kuulua kiihtyvällä tahdilla jo varsin runsaasti alkoholin juhlakäyttöä: lukion juhlia, mökkijuhannuksia, opiskelujen aloittamiset rientoineen ja sitten aika isossa osassa ensimmäiset töiden parissa pidetyt juhlat. Armeija-aikana 19-vuotiaana en vielä kuitenkaan kummemmin kaivannut iltalomille tuoppia nostamaan, mutta muutamaa vuotta myöhemmin olin entistä useammin vahvastikin päihtyneenä ja siitä nauttien – tuntui, että tapahtui hauskoja ja yllättäviä uusia asioita, kun seikkaili humalassa. Ei silloinkaan koskaan kontrollia menettäen, vaan sillä tavalla pitkän kaavan mukaan iltaa viettäen. En myöskään muista, milloin ensimmäisen kerran join yksin ollessani. Tai olinhan varannut itselleni valkkaripullon palkinnoksi yo-kirjoitusten loputtua – halusin palkita luku-urakan päättymisen pelaamalla huoneessani tietokoneella ja samalla yksin viiniä siemaillen. Ja joskus vähän vanhempana muistan vitsailleen ystävilleni, että turhan harvoin tulee istuttua baarissa yksin – samalla se tuntui oikeastikin hieman kiehtovalta ajatukselta, johon tosin ei talous antanut myöten.
Päihtymistarkoitus oli läsnä alkoholin käytössäni alusta pitäen; se oli syy koko juomiselle, koska se hallittu päihtymyksen tunne miellytti. Tämä näkyi mm. opiskelijabudjetin juomavalinnoissa; laivareissuilla kannatti mielestäni maun kustannuksella investoida ennemmin 50-volttiseen Finlandia-vodkaan tai 60-volttiseen Stroh-rommiin. Ja baarissa kannatti juoda tunkkaista vahvaa portteria keskioluen sijaan. Kun tuli ensimmäisiä tilaisuuksia saada alkoholia ilmaiseksi, se kuuluisa ilmainen viina todellakin maistui niin töihin liittyvissä tilaisuuksissa kuin illalliskutsuillakin. Jopa lentomatkalla Göteborgista Helsinkiin, sen lyhyestä kestosta huolimatta, ehdin juoda sopivaan humallukseen riittäneen annosmäärän, kun kerralla lentoemännältä tilasin runsaan ja kattavan juomasetin (se oli siihen aikaan mahdollista). Samaisella reissulla olin muuten saanut ensimmäistä kertaa kuulla aamulla Göteborgissa päivän ohjelman alkaessa, että haisin vanhalta viinalta. Tämä reissu ajoittui aikaan pian sen jälkeen, kun olin 23-vuotiaana ensimmäisen kerran tehnyt lopettamispäätöksen, pitänyt siitä onnistuneesti pari kuukautta kiinni ja sitten Espanjan reissulla päätynyt juomaan aika lailla päivittäin (kun se oli siellä niin edullistakin). Mutta juoden aina sillä tavalla sopivan mukavasti ja kontrolloidun reippaasti.
Ruotsin risteilyjä, 24-h risteilyjä, Tallinnan matkailua, häitä, polttareita, baari-iltoja, bileitä erilaisin tekosyin, työpaikan juhlia, joskus yökerhoja, teemabileitä, kotibileitä, ulkomaan reissuja. Kerran junamatkalla dokailin itsekseni niin, että alkoi mukaan varaamani salmari oksettaa yhdessä ravintolavaunussa juotujen nelosoluiden kanssa. Ainakin silloin muistan ihan tarkoituksellisesti juoneeni itsekseni ja että sekin tuntui jotenkin hienolta. Alkoholin kanssa olin seikkailulla, jolloin saattoi tapahtua jotain odottamatonta ja kiehtovaa. Joskus kaksipäiväisissä bileissä tai mökkireissuissa oli mahtavaa, kun sai jo aamulla juoda lisää ja vetää päivikit ihan ”luvalla”.
Kontrolli kuitenkin säilyi, työt tein huolella ja alkoholi yhdistyi lähinnä vain viikonloppuihin tai bileisiin ja niin, ettei krapulassa tarvinnut mennä töihin. Samoihin aikoihin vanhemmallani alkoi olla näkyviä ongelmia juomisen kanssa ja kävin itse alkoholistien läheisille tarkoitetussa vertaisryhmässä joitain kertoja. Tuntui pahalta nähdä, kuinka alkoholi vaikutti vanhempani yleiskuntoon, töiden hoitamiseen ja perhesuhteisiin. Meni kuitenkin todella pitkä aika, että myönsin itselleni läheisen alkoholiongelman. Niin vahva oli mielikuva, että pusikon pultsari se vasta alkoholiongelmainen on. Me muuthan osasimme nauttia sopivasti ilakoiden joulupöydän eri viinilajit ja sitten kermaliköörit aterian päälle.
Omalla kohdallani kävi niin, että käyttömäärät kasvoivat tasaisen hitaasti eikä esimerkiksi avioliitto tuonut siihen ainakaan pienentymistä. Myös vaimoni nautti kosteista illanvietoista kavereiden kanssa; niissä merkeissä olimme tavanneetkin. Kun molempien lähipiirissä oli alkoholista nauttivaa porukkaa, meillä olikin yhdessä tuplasti illanviettoja osallistuttavana eikä olisi tullut mieleenkään jättää bileitä väliin. Olimme usein itse myös juhlien koollekutsujina ja olimme varmaan jollain tapaa ylpeitäkin pitkiksi venähtäneistä illanvietoista ja laajasta, kiinnostavasta ja sopivan dekadenttisestä kaveripiiristämme. Yhden ystäväpariskunnan kanssa muodostimme mahtavasti yhdessä viihtyvän neljän kimpan, joka yhteisillä ulkomaan matkoillaan käytti runsaasti alkoholia ihan joka ikinen ilta ja usein jo vaikka aamupäiväbrunssilta alkaen – sehän oli vain coolia ja ansaittua lomatoimintaa. Jossain vaiheessa yhdessä asumisemme myötä meillä alkoi vaimoni kanssa sitten tulla tavaksi palkita silloin tällöin myös arki-iltoja viinillä tai oluella. Ja kun viikonloppuna oli lisäksi vilkas sosiaalinen elämä, tuli juhlakäytön päälle vielä satunnaiset arkiviikon viinittelyt.
On mielenkiintoista, kuinka sitä onkin löytänyt ystävikseen niin paljon muita saman henkisiä, alkoholista nauttivia ja keskipäivänkin juomajutut sallivia kavereita. Seuraa pitkiin illanistujaisiin on aina löytynyt eikä itselle olisi tullut mieleenkään olla koskaan selvin päin – koko homman pointtinahan oli, että olimme kokoontuneina yhdessä hilpeästi humaltuen hauskaa pitämään. Samaan aikaan työt hoidettiin ja varsin urheilullinen kunto myös. Alkoholihuvit tuntuivat ansaituilta, vaikka jossain vaiheessa alkoi olla hieman noloa vaimon kanssa valmistautua tulevaan illanviettoon, kun molemmilla piti olla oma pullo viiniä ja lisäksi sopivasti olutta, jos oli tiedossa, että vielä sitten illan aikana muutakin juomaa meille tarjottaisiin. En kuitenkaan missään vaiheessa ajatellut, että minulla olisi ongelma alkoholin kanssa. Olihan tipaton kuukausikin onnistunut, ja alkoholi oli vain itsestään selvä osa rentoa vapaa-ajan viettoa. Ei sillä ollut mitään tekemistä katujen rappioalkoholistin tai vanhempani alkoholiongelman kanssa.
Avioeron myötä minulla alkoi olla aikaa olla yksin, ja surusta selviämiseen alkoholi tarjosi lohtua. Ja silloin tuli myös yritykset lopettaa alkoholin käyttö kokonaan, parikin kertaa. Toinen juomattomuuden jakso kesti puolisen vuotta, ja huomasin nauttivani sen myötä saadusta paremmasta olosta. Mutta eräissä pikkujouluissa jätin sitten tarkoituksella kysymättä, oliko alkuglögissä terästettä, mikä antoikin sitten hyvän syyn nauttia koko ilta kaikkine lukuisine alkoholijuomineen pitkän kaavan mukaan. Kohdallani päti se, että juominen palasi sitten nopeasti takaisin ja isompana himona kuin koskaan ennen. Sosiaalinen elämä oli alkanut keski-ikäistyessä vähentyä, mutta uudesta työkaverista tuli läheinen ja me molemmat viihdyimme erittäin hyvin oluen äärellä, usein ja myöhään. Eikä haitannut yhdessä töitä tehdessä, jos oli viihdytty baarissa yömyöhään asti, kun aamulla sitten tehtiin krapulassa hommia yhdessä.
Olin myös alkanut ostaa itselleni kotiin illaksi olutta ja viikonloppuna lisäksi viiniä. Ensin silloin tällöin; myöhemmin lähes joka päivä. Enää ei ollut rahapulaa; minulla oli varaa hankkia juomia aina kun halusin. Ja ostaa vähän hienompia merkkejä ja erikoisoluita ja juuri niitä tölkkejä ja pulloja, joita teki mieli. Kioskilta isompaan hintaan, kun tölkit olivat siellä valmiiksi niin hyvin kylmenneinä. Tai saatoin pistäytyä koska vain baariin vaikka kotimatkalla juomassa tuopin tai pari. Tai jos illalla tölkkioluet kotona loppuivat, pystyi hyvin mennä vielä lähibaariin ottamaan yksi tai kaksi ennen nukkumaan menoa. Työt hoituivat yhä, mutta eron myötä alkanut onneton olo ja stressi vaivasivat. Nyt urheilu oli jäänyt. Pitkään omassa mielikuvassani olin silti yhä se sama suht kovakuntoinen treenaaja, vaikka kiloja oli kertynyt parisenkymmentä lisää. Pieneksi käyneet vaatteet toki huomasi, ja ahdistihan se. Alkoholi oli kuitenkin iltojen lohtu, arjen palkinto sekä juhlajuoma aina juhlasyy löydettäessä. Työpäiviä ei jäänyt väliin, vaikka joskus aamutapaamiseen mennessä pitikin purkkaa käydä hankkimassa ja toivoa, että päivästä selviäisi (mistä olikin sitten hyvä illalla palkita itsensä kioskin kylmällä Budweiserilla). Usein illan menoja piti muistaa ajoittaa niin, että sain pidettyä huolen siitä, että ehdin ennen kello iltayhdeksää vielä kauppaan tai kioskille, että voisin sitten rentoutua sohvalla 3-4 pintin kanssa. Koskaan jääkaappiini ei jäänyt seuraavalle päivälle tölkkiä.
Parilla leirireissulla oli hyvä yritys olla viikon verran ilman alkoholia, ja annoin itselleni lupauksia rajoittaa viikoittaista alkoholimäärää, kun kerran täyslopetus ei ollut onnistunut. Elämä ilman alkoholia tuntui merkityksettömältä ja vastenmieliseltä. Olihan alkoholi lohtu, palkinto, juhlistaja, arjen turvallinen kaveri tai muuten vain kiva pubiin pistäytymisen syy. Tiedostin kyllä, että aiemmat alkoholittomat jaksot olivat olleet minulle hyväksi, mutta muistin niiden yhteydessä jatkuvan kaipauksen punkkuhetkien ja terassibissejen ääreen, joita alkoholittomat korvikkeet eivät mitenkään tyydyttäneet. Se ihana humalluksen tunne ja eläminen siitä nauttien – olisi ollut elämän tuhlaamista luopua niistä! Myös Tinder-treffien lomassa oli huolehdittava, että ennen ysiä ehti kaupasta iltaoluet itselleen hankkimaan. Ajattelin, että sellainen reteä suhtautuminen alkoholiin oli myös yksi tyttöystävältä kaipaamani edellytys.
Aloin seurustella erään viinipiknikin seurauksena. Kun teimme tuoreen seurustelukumppanini kanssa vaikkapa viikonloppureissuja, pidin tietysti huolen siitä, että viiniä oli riittävästi mukana. Hieman ajattelin, että juon kyllä selvästi kumppaniani enemmän ja että onkohan se hänelle ok, että haluan olla aika ison osan minilomasta hieman päihtynyt. Huomasin myös, että puhuin hänelle ja myös muille läheisille aina todella alkoholiorientoituneesti heittäen aina juttua alkoholin oletettavasta kivasta roolista. Oletin, että alkoholi kuuluu laajasti kaikkien toiveisiin lähes kaikissa erilaisissa konteksteissa ja varmaan omalla puheellani yritin normalisoida laajaa alkoholin käyttöäni myös läheisteni suuntaan.
Itselläni herätys tapahtui liikenneonnettomuuden myötä, jossa meinasi käydä todella pahasti. Itse onnettomuudessa alkoholilla ei tosin ollut ollut osuutta. Selvisin vähin vammoin mutta jalkaani kuvattaessa sairaalassa tuli jotenkin erityisen paha olo. Minua hoitivat sporttiset itseäni nuoremmat lääkärit ja heidän minulle antamansa uintilupa juoksukiellon yhteydessä tuntui kovin kaukaiselta – tajuntaan iski, etten ollut juurikaan enää vuosiin harrastanut liikuntaa. Ja ylipäänsä sekavaan mielialaan vaikutti se kokemus, että onnettomuudessa olin juuri ollut lähellä menehtyä tai vammautua vakavasti. Seurusteleminenkin ahdisti, kun voin itse niin huonosti. Pian onnettomuuden jälkeisenä yönä purin sitten kokonaisvaltaista pahaa oloani seurustelukumppanilleni ja maalasin kuvaa kaipaamastani terveestä elämästä. Uskalsin tuoda hänelle esiin myös kokemukseni siitä, että alkoholista oli päässyt kehittymään itselleni ongelma, josta halusin eroon. Kuten myös ainakin kymmenestä kilosta.
Siitä alkoi raitis elämäni, vaikka alun perin en ehkä suunnitellutkaan luopuvani alkoholista kokonaan ja lopullisesti. Aloitin kuntokuurin, jonka yksi osa oli alkoholista luopuminen. En kyennyt vielä silloin aloittaessani näkemään sitä, että en enää ikinä palaisi alkoholin pariin ehkä siksi, etten uskonut, että ihan oikeasti himoni alkoholiin voisi sammua. Mutta niin tällä kertaa kävi. Mietin, miten tämä erosi aiemmista lopettamisyrityksistäni. Yksi syy oli pelästyminen liikenneonnettomuudessa ja sitä kautta tullut eloon jäämisen ilon kokemus; varmaan siinä tuli itselle se pohjakosketus. Toinen syy oli tuen saaminen liikunnasta. Aloin nimittäin oikeasti käydä uimassa ja pian sitten myös lenkkeillä, kun jalka oli saatu kuntoon. Onnettomuuden myötä tuli halu liikkumiseen ja sen arvostaminen. Ratkaisuksi työstressiin löysin liikunnan aikatauluttamisen päiviini ensisijaisena. Aika nopeasti sain kiinni liikunnan tuottamasta mielihyvästä, joka alkoi tukea muuta jaksamistani. Muutokset elämäntavoissa alkoivat siis tuntua ilahduttavan nopeasti ja huomasin voivani selkeästi paremmin. Lisäksi iso tuki oli siinä, että aloin jakaa seurustelukumppanilleni tuntemuksiani alkoholista ja vointini kehittymisestä – samalla suhteemme alkoi vahvistua.
Koin itse vahvasti sen, kuinka valtavan iloinen aloin olla elämästä ilman alkoholia. Nautin aamuista, nukuin paremmin (mm. kuorsaus loppui) ja aloin nähdä unia ja kävin säännöllisesti liikkumassa. Kuinka ollakaan, ne paljon puhutut terveet elämäntavat ihan oikeasti antoivat energiaa ja iloa arkeen. Havaitsin, kuinka paljon riemuitsin siitä, etten enää juonut alkoholia ja tein samalla havainnon, että tämähän on ihan itsestä kiinni; minun ei enää ole koskaan pakko juoda alkoholia, jollen kerran halua. Tiesin, etten halunnut palata siihen sohvabissettelyn kierteeseen ja tajusin myös, ettei siitä itse asiassa ollut enää mitään uhkaakaan, kun en kerran enää kerrassaan halunnut juoda tai enää kaivannut punkkuiltojen äärelle. Riemuitsin päihteettömästä elämästä ja liikkumisen ilosta. Tuntui suorastaan hykerryttävältä, kun minkä tahansa arjen vastoinkäymisen keskellä pystyin tuottamaan itselleni iloa vain ajattelemalla sitä, että ainakaan en enää juo alkoholia enkä kaipaa sitä lainkaan.
Olin aiemmin alkoholia vielä käyttäessäni ohittanut kaikki ”onko sinulla ongelmia alkoholin kanssa” -testit ja sujuvasti vaikkapa työterveyteen ilmoittanut vain murto-osan oikeista käyttömääristäni. En ollut lainkaan kiinnostunut raittiudesta; sehän on uskovaisten ja muiden tylsämielisten puritaanista elämän ilosta kieltäytymistä. Kun olin ollut useamman kuukauden juomatta ja olin saanut itselleni varmuuden tilanteestani (että riemuitsin aivan uudella tavalla elämästäni ilman alkoholia), menin suorastaan innolla kirjakaupan hyllylle katsomaan, millaisia alkoholiin liittyviä teoksia onkaan olemassa. Hankin Annie Gracen Selvin päin -kirjan ja ihmetyksekseni luin sieltä aivan niitä samoja havaintoja, joita olin itse tehnyt. Luin ja alleviivasin kirjaa yhä uudelleen ja se oli itselleni aina kovin antoisaa: kuvattiinhan siinä juuri minun raitistumisen kokemuksiani. Tämän lisäksi sain seurustelukumppaniltani joululahjaksi Ira Koivulan kirjan Vapaa viinistä, joka kuvasi jälleen nämä samat kokemukset mutta nyt vieläpä suomalaisen kulttuurin näkökulmasta. Oli tärkeää lukea spontaanin raitistumisen ilmiöstä ja saada sitä kautta vahvistus omalle kokemukselle. Uskon, että kirjoista oli suuren lukuilon (niihin on yhä mahtava välillä palata, kuin myös Johanna Pohjolan Isä pullossa -teokseen) lisäksi se hyöty, että niissä tuli pohdittua vielä alkoholin olemusta syvemmin ja sen roolia yhteiskunnassamme. Uskon, että kirjoihin tutustuminen juuri oman kokemuksen tuossa vaiheessa oli myös erittäin hyödyllistä vahvistaen sitä, että voin todellakin syystä ja suurella ilolla riemuita uudesta elämästäni vailla pelkoa paluusta alkoholin pariin.
Hienoa oli huomata se, kuinka nopeasti juomisen lopettamisen jälkeen olo alkoi kohentua. Oma keinoni oli yhdistää alkoholin lopettamiseen vankka liikunnan lisääminen ja terveellinen syöminen (ihan vain lisäämällä ruokavaliossa kasvisten määrää ja vähentämällä herkuttelua) – suosittelen! Liikunnasta nauttimalla (ja kun siitä nauttii, sille myös haluaa löytää lähes päivittäin aikaa) painoni putosi vuodessa reilun 15 kiloa. Alkoholista saatu liikaenergia todellakin näyttäytyi. Välillä tuntuu, että elämäni alkaa olla ihan kuin jostain hyvän elämän trendikirjasta tai lehtijutusta: aamu-uinteja, iltalenkkejä, työpäivää rytmittäviä kalakasvispainotteisia nautinnollisia lounashetkiä, pitkiä yöunia ja rauhallisia aamiaishetkiä, luonnollista laihtumista, uhkuvaa hyvää energiaa ja sitä kautta myös jatkuvaa arjen iloa. Nyt kun alkoholin käytön lopettamisesta on minulla kulunut yli neljä vuotta, olen siitä pitäen ollut onnellisempi elämässäni kuin koskaan ennen. Vähänhän tuo edellinen tuntuu näin kirjoittamaani läpilukiessa ärsyttävältä onnellisuus-paatokselta ja jonkin sortin liikunta/terve-elämä -riippuvuudelta.
Ajoittain pohdin mennyttä 25 vuotta alkoholin parissa. Tiedän, että tuohon ajanjaksoon mahtui valtavasti mahtavia hetkiä. Jollain tavalla kuitenkin harmittaa ja hävettääkin se, kuinka suurta roolia alkoholi niin usein on tuolloin näytellyt. Nyt alkoholin läsnäolon muistaminen tavallaan himmentää monia aiempia hyviä muistoja: pitikö ne kaikki hääjuhlat viettää niin humaltuneena ja olisiko ulkomaan reissuilla voinut olla ihan ilman niitä lukuisia viinipullojakin? Kun muistelen menneitä kaveritapaamisia ja juhlia, en muista oikeastaan yhtään tilaisuutta ilman alkoholia ja onhan se aika surullista: olen kokenut suurimman osan näistä tapahtumista päihtyneenä ja usein myös keskittyen siihen, että onhan alkoholia varmasti pian ja riittävästi saatavilla. Sitä tunsi aina olevansa perillä ja rauhoittuvansa vasta sitten, kun oli saanut tuopin eteensä, ja kohta jo miettikin seuraavaa juomaa. Miten nyt sitten pitäisi tuohon omaan menneisyyteen suhtautua? Ainakin ajattelen, että olen todella onnellinen, että onneksi kuitenkin nyt viimein pääsin alkoholista, kun elämää on toivottavasti vielä runsaasti edessäkin päin. Jos kuitenkin jotain menneisyydestä saisin muutettua, niin toivoisin, että se jo 23-vuotiaana tekemäni ensimmäinen lopetuspäätös olisi pitänyt. Tai että en olisi koskaan alkoholia päätynyt käyttämäänkään.