Nyt. Nyt riittää. Istun krapulassa työpaikallani, en pahassa krapulassa mutta kuitenkin. Päässä humiseen, pyörii. Vatsa on sekaisin. Muisti pätkii eilisen illan osalta. Join kotona, kuten aina. Mies oli omilla asioillaan koko illan, oikein odotin että pääsen avaamaan siiderin. Join viisi siideriä, puolen litran. Lisäksi kaksi isoa mukillista väkevää glögiä.
Aloitin juomaan 15-vuotiaana, kotiviinillä vedin ensimmäisen kovan kännin. Nyt olen 27-vuotias, eli olen juonut 12 vuotta. Olen korkeasti koulutettu, auttamisammatissa, puhun päihteiden vaaroista työkseni lähes päivittäin. Miten minusta tuli alkoholisti?!
Olen yrittänyt vähentää satoja kertoja. Kerran onnistuneesti, kuuden viikon ajaksi. Muistan yhä sen upean tunteen, kun viikonloppuaamuina jaksoi touhuta, treenata, olla vain rauhassa ilman krapulaa tai pakottavaa tarvetta juoda.
Arkisin juon salaa mieheltäni. Saatan juoda yhden tai viisi siideriä, noin kolmena-neljänä arkipäivänä viikossa. Perjantaisin ja lauantaisin juomme yhdessä viiniä. Jos kaappiin on jäänyt jotain, juon sen salaa seuraavana aamuna kun mieheni nukkuu. Tai no salaa ja salaa, ei mieheni idiootti ole. Kyllä hän huomaa että viinit on juotu. Mieheni on arkisin täysin juomatta eikä hänelle tuota ongelmia olla viikonloppunakaan ilman.
Tuntuu, etten osaa rentoutua enää kuin vain humalassa. Näyttää tunteitani. Ylipäätään tuntea jotain.
Ensimmäistä kertaa aidosti minulla on nyt sellainen tunne, että tämä onnistuu. Nyt minä pystyn tähän. Olen juonut tarpeeksi. En tiedä pitäisikö asettaa joitakin tavoitteita, esimerkiksi juomatta uuteen vuoteen asti. Vaiko olla vain ja katsoa miten tämä menee.
