Jos joku minut muistaa täällä, niin hän tietää myös, että olen monet kerrat raitistumista yrittänyt, aina epäonnistuen. Kovinkaan moni ei löisi vetoa sen puolesta, että minusta ikinä tulee raitistunut juoppo.
Kirjoitan nyt tänne siitä huolimatta. Elämäni on mennyt aina vain pahemmaksi. Juominen on enää jäljellä, muu on mennyttä. Tällainen ihmisen kuori täällä valvoo yön keskellä peloissaan. Jokainen selvänä vietetty sekunti on tärkeä. Liian monta päivää olen juonut pois - sillä tavoin olen lyhentänyt elämääni: muisti on mennyt niin usein, että uskon viettäneeni yhteensä parikin vuotta sellaisessa tilassa, ettei minulla ole siitä minkäänlaisia muistikuvia.
Olen tehnyt kamalia tekoja. Moni on minulle vihainen ja moni minua säälii. Jotkut tietävät ongelmastani, mutta pyytelevät silti juomaan. Ja minähän lähden. Edelleen jaksan olla kateellinen niille, jotka pystyvät ottamaan pari kaljaa ja lähtemään kotiin.
Tässähän tulee nyt vietettyä monet sekunnit selvin päin. 
Vatsakivut hellittävät hieman. Maksa se kai meinaa jo poksahtaa. Antabusta olisi purkillinen keittiössä, mutten uskalla sitä ottaa. Saattaisin sitten juoda siitä huolimatta ja päätyä sairaalaan.
Täytyy myöntää sekin, että itse asiassa sairaalaan päätyminen on jotain, mistä unelmoin lähes päivittäin. Haluaisin olla eristyksistä muusta maailmasta ja haluaisin, että minusta huolehdittaisiin, kun en itse siihen pysty. Täytynee kuitenkin pitää tavoitteena mieluummin sitä, että saisin itse oman elämäni raiteilleen. En ole kenenkään huolenpitoa ansainnut.
Itkut on jo itketty moneen kertaan. Surun tilalle on tullut pelko. Pelko siitä, etten ikinä raitistu, sillä sitten kuolen juomiseeni. Se minulle on nyt valjennut - kauan siihen menikin.
Joka sekunti saan valita, otanko vai enkö ota. Harmittavan usein olen ottanut päästäkseni tätä kaikkea pakoon. En ole ymmärtänyt, että juomalla pakeneminen ei olekaan pakenemista, vaan ongelman sisälle käpertymistä. Pakeneminen tarkoittaisikin sitä, että pysyttelen selvin päin.
