Sekavia ajatuksia, sekavasta päästä

Kotikanava
1

Noniin. Lueskellessani tämän palstan osion ihmisten kokemuksia ja kertomuksia, minulle tuli tunne siitä että ehkä tekisi minullekin hyvää purkaa ajatuksiani ja kokemuksiani tänne.

Olen siis jo jonkun tovin kirjoitellut tuonne lopettajien puolelle. Nyt mulla on kuitenkin tunne, että se varsinainen päihdeongelma on jotenkin takana. Alkoholista ja siitä juoma-aikaisesta elämästä puhuminen tuntuu jotenkin tulleensa tiensä päähän, enkä koe sitä jollain tapaa enää tarpeellisena. Se asia olisi kuin jollain tapaa kirjoissa ja kansissa.

Tätä kirjoittaessa minulla on voimakkaita ajatuksia päässäni, että kierränkö mä vain sitä samaa kehää vieläkin ja onko tämä nyt tarpeellista ja eikö muutenkin tämän mun asiani pitäisi olla jo sillä tolalla, että voisi mennä eteenpäin.

Mutta kuitenkin tosiaan, lopetin alkoholinkäyttöni vajaan 4 vuotta sitten. Minkäänlaista vetoa en koe, enkä koe kokeneeni enää pitkään aikaan juoma-aikaiseen elämään. Olen onnellinen siitä, että olen päässyt tilaan jossa alkoholilla ei todellakaan ole enää minkäänlaista merkitystä, kun sitä ei tarvitse enää edes vastustaa. Se on minulle hyvin neutraali asia henkisestikin nykyään.

Mutta sitten tullaan tähän aiheeseen, jonka takia tälle osiolle ajattelin jonkun tuntemuksen kirjoittaa. Nimittäin tämä oma tunne-elämäni tila ja kelat, jotka minussa pyörii päivittäin.

Tulen siis alkoholistiperheestä. Isäni on ollut jo kohta 10 vuotta raittiina ja tällä tarinalla oli kuitenkin sitten onnellinen loppu, kun pysyivät vanhemmatkin yhdessä ja näin edelleen. Mutta musta tuntuu, että en ole koskaan päässyt purkamaan sitä tunnepatoutumaa, jotka nuo lapsuusvuodet minuun tekivät. Lisäksi minua kiusattiin koulussa.

Olen ollut ja etenkin lapsena hyvinkin voimakkaasti sitä, mistä käytetään nimitystä läheisriippuvainen. (Minusta tuo on hieman tökerö ja ehkä jopa harhaanjohtava käsite tästä, mutta käytän sitä nyt kumminkin)

Mistähän tätä nyt lähtisi purkamaan, kuitenkin koittaen pitää tämän tekstin sen verran lyhyenä, että edes joku jaksaa lukea.

No joka tapauksessa, olen nyt viime päivinä oivaltanut sen asian, joka on jopa kauhistuttanut minua, että en ole oikeastaan ikinä elämässäni elänyt omaa elämääni ja itselleni. Vaan ymmärrän sen, että katosin ja tavallaan hylkäsin itseni jo silloin hyvin pienenä. Olin ihan mielettömän herkkä lapsena ja pelkäsin vieraita ihmisiä. Tämä on jotenkin ihan pienestä pitäen saanut minut menemään kuoreeni.

Olisi ihan liian monimutkaista tähän lähteä pohtimaan sitä, miten isän juominen ihan syvällisemmin on pienenä vaikuttanut, mutta kuitenkin siinä on käynyt se hyvin tyypillinen, eli omien tunteidensa kokeminen on ikään kuin ollut kiellettyä. Se on ehkä ja varmasti ollut paljon sellaista sanatonta hiljaista koko perheen sisällä olevaa kieltämistä. Negatiivisista asioista ei paljoa puhuttu. No totta kai, ne ovat sitten kaikki varastoituneet itseeni.

Miten tämä sitten ihan käytännössä aina ilmeni? No käsitys omasta arvokkuudesta oli hyvin häilyvä. Itsetunto ei ollut lapsena minulla ikinä kovin vahva. Kiusaaminen nakersi sitä melko tavalla lapsena.

Ei lapsuuteni kuitenkaan ollut mitenkään traaginen ja hirmuisen onneton. Mulla oli paljon kavereita ja olin sellainen kiltti lapsi. Hyväkäytöksinen aina kylässä käydessä ja muistankin useasti saaneeni kehuja kavereiden vanhemmilta.

Mutta tässä tullaankin nyt minun mielestäni yhteen hyvin olennaiseen asiaan tätä “taudinkuvaani”. Hyvässä käytöksessä ja kiltteydessä, kun ei näet tietenkään ole mitään vikaa. Mutta minä olin kiltti, koska tahdoin aina miellyttää muita. Se oli tapani saada hyväksyntää muilta ihmisiltä. Olin aina se “hyvä jätkä”, joka oli tarjoamassa etenkin sitä henkistä tukea. Ylikiltteys siis. Selviytymiskeino. Se oli sitä itsensä hylkäämistä ja itseltään hukassa oloa. Koskaan en ikinä mihinkään sanonut ei, koska en uskaltanut pitää puoliani ja vetää rajojani, koska pelkäsin aina sitä syrjityksi tulemista ja porukasta poisjättämistä. Mulla oli nuorempana jonkun verran tuota ylipainoa ja se oli asia, josta sain kuulla ihan läpi koko lapsuuteni.

Viina astui sitten kuvioihin 14-vuotiaana ja voilá, kaikki se tuska, paha olo, alemmuuden- erilaisuuden- ja huonommuudentunne hävisi sillä, kuin siliän tien. Siihen sen tuoman vapauden tunteeseen minä rakastuin. En nyt jälkeenpäin ajateltuna tietoisesti, mutta siitä siinä kuitenkin oli kyse.

Mutta kuten sanottua, nämä juopottelujutut on tullut jo niin perin pohjin vatvottua tuolla toisessa osiossa ja, jos joku vielä tähänkin asti on jaksanut lukea, niin pudotetaas sekin. Koska tämä tarina jatkuu vielä muutamalla rivillä. :smiling_imp:

Nimittäin nyt siis oikeasti tähän käsillä olevaan päivään. Hiljalleen on minussa alkanut heräämään tunne siitä, että olen antamassa molemmille vanhemmilleni, sekä varmasti myös itselleni anteeksi sen lapsuuteni. Kun se häpeä hiljalleen hälvenee, niin ymmärrän että siinä oltiin koko perhe hyvin voimakkaasti sairaita. Äitini voimakkaasti läheisriippuvainen, isäni alkoholisti, ja minä olin aluksi ensimmäistä ja lopulta molempia.

Miten sitten tämä vaikuttaa ihan konkreettisesti tähän jokapäiväiseen elämään? No tiedostan ensinnäkin, että kannan tällaista tuskanergiaa mukanani. Se ei enää ole vain jokin epämääräinen puuro, joka saa minut ajattelemaan että tällaista tän minun elämäni vissiin kuuluu ollakkin, harmaata ja mahdottoman ankeaa.

Havahdun esimerkiksi siihen, että mieleni on koko ajan syyttämässä muita ihmisiä. Kaikki ne vääryydet ja “vääryydet”, joita menneisyydessä olen kokenut, ne lukkiuttavat ja estävät minua menemästä aidosti eteenpäin elämässä, jos niitä ei käsittele ja selvitä itselleen. Eli alan uhriuttaa itseäni. Elän uhrin roolissa, josta en itsekään ole ollut tietoinen. Melkoista salapoliisin työtä tämä välillä tuntuu olevan, että miten saa itsensä kiinni kaikenlaisista valheellisista ajatuksista.

Ihan joissain arkipäiväisissä kohtaamisissa ihmisten parissa, usein huomaan mielessäni syyttävän ihmisiä, jostain ihan kummallisista jutuista. Vaikka, että miksi tuo ihminen katsoi minua noin, tai miksei se moikannut takaisin? Kuka helvetti se muka kuvittelee olevansa? Siis kun sehän on vain sitä, mitä pohjimmiltani ajattelen itsestäni, eikö? Minussa on se jo lapsena minuun hakkautunut tunne siitä, että en kelpaa ihmisille, joten alitajunnastani käsin elän yhä sen saman kokemusmaailman läpi. Tavallaan koen maailmaa sen haavoitetun pikkulapsen tunne-elämällä.

Miten sitten raittiuteni alussa tämä hyväksynnän hakeminen ilmeni, oli niin että minusta tuli todella suorituskeskeinen. Paiskin töitä, vimmalla vedin opiskelujani läpi, kuntoilin ihan överipaljon yhdessä vaiheessa, tarkkailin painoani ja syömisiäni sekä laihdutin niin itseäni ruoskien että se jo melkein muistutti syömishäiriötä. Hyväksynnän hakemista oli myös sellainen tietynlainen päteminen. Siis vaikkapa täällä plinkissä nämä tekstini. Tiedostan ihan vallan mainiosti sen, että näissä on joskus ollut osaltaan myös sitä alitajuista hyväksynnän hakemista. Sen takia niissä oli etenkin silloin ensimmäisenä vuotena sellaista, jos ei nyt valehtelua, niin kuitenkin liioittelua. Piti näytellä sitä ulkokuorta, että hienosti menee, vaikka sisällä vallitsi kammottava kaaos. Kuvittelin kai jotenkin, että pystyn sen kaaoksen yksin selättämään. Sitten kuitenkin, vaikka periaatteessa avun piirissä olinkin, mutten kuitenkaan valmis ottamaan sitä vastaan.

Missään vaiheessa en kuitenkaan päässyt siihen tilanteeseen, että vaikka kuinka suoritin ja sain ulkoisia puitteita kuntoon, että olisin voinut PYSÄHTYÄ ja sanoa itselleni: Ei sun tarvitse tehdä tätä kaikkea. Tällä tavalla et ikinä tule toipumaan. Koska ne ratkaisemattomat asiat ovat sun sisässäsi, sydämessäsi. Ne parantuvat vain, kun ne tuo valoon. Kun ne kokee ja jakaa ja tarpeen vaatiessa itkeekin monet itkut, jotka joskus kauan aikaa sitten ovat jääneet itkemättä. Sen takia olen monasti toitottanut tuotakin, että alkoholismista en voi toipua vain viinan jättämällä. Se asia pitää ihan oikeasti myöntää itselleen tuolla sydämessä. Ja se jos joku on ollut vaikeaa, sillä esteenä on oma ego ja oma ylpeys. Hirmuisen vittumainen vastustaja, ainakin minulle ollut. :laughing:

Jos taas valitsee niin, että jää vellomaan niihin tunteisiinsa, niin se tekee ihmisestä ihan mielettömän itsekeskeisen. Onhan se ikävä sinänsä löytää näitä ikäviä piirteitä itsestään, mutta on nämä käsittelemättömät ja elämättömät lapsuuteni kriisit tehneet minusta ainakin ihan hiton itsekeskeisen. Itsehän sitä ei itsessään ole voinut nähdä.

En tiedä pääsinkö vieläkään tässä ihan siihen viisasten kiveen, jota hain, mutta kuitenkin: Rehellisyys on kaiken a ja o minusta tästä problematiikasta toipuessa. Ja minun mielestäni tästä voi nimen omaan toipua kokonaan. Se vain vaatii paljon töitä itsensä kanssa. Uskoa siihen toipumiseen, joka ajan myötä muuttuu uskoksi omaa itseään kohtaan.

2

Hienoa että olet noin pitkällä prosessissa!

Itsekin mietin usein että mikä mahtaakaan olla peruja alkoholistiperheessä kasvamisesta, ylireagoinko sen vuoksi turhaan ja mikä vaikuttaa mihinkin…

Mietin myös että lopettaisin itse alkoholin käytön joksikin aikaa, minulla kun on siihen erikoinen suhde. Mielestäni osaan ottaa, mutta tunnen aina ottaessani tai seuraavana päivänä syyllisyyttä. Mietin myös jos alkoholismi on kehittymässä minullekin, kun geenit on ainakin tosi kohdillaan :frowning: Joskus menee överiksikin toki, mutten mielestäni tee haittaa siloinkaan muille kuin itselleni(henkisesti) ja ehkä myös miehelleni(jonka on helpompi ottaa jos otan hänen kanssaan), jolle minusta alkoholismi on varmasti muodostumassa ja sekös ajaakin mut ihan hermoraunioksi. Mietin että miten olen voinut kaiken alkoholistien kanssa kokemani/elämäni jälkeen valita lapsilleni suurkuluttaja miehen, jonka paras ystävä on olut. Muuten niin tasainen kaveri joka ei mistään hermostu…paitsi kun aletaan puhua parhaasta ystävästä, saati rajoittaa sen kanssa läträämistä jotenkin.

Koen kyllä että mulla on hyvä itsetunto nykyään. Nuorena koin jonkin asteista paniikkihäiriötä, mutta enää ei mitään ongelmaa. Mäkin olin herkkä pienenä.

Munkin isä on ollut yli 10v juomatta. Samoin sisko. Isäpuolikin jo jonkin aikaa vaikka on elänyt sen pahimman vaiheen alkoholismin.

Ongelma kai on se että voisin nostaa aika helposti kytkintä…ikäänkuin paeta. Mutta sitten havahdun todellisuuteen että ai niin lapset ja talo ja ja ja…

Mutta ihan käsittämätöntä pyörittelyä täälläkin. Tunnistan myös tuon että pitää olla niin helevetin tehokas ja tekevä koko ajan, ettei vasn kukasn pääse moittimaan. Sitten huomaan ajattelevani “miten tuokin voi olla noin hidas” tai “kamala omaan napaan tuijottaja” kun en itse ole mikään itseäni korostava todellakaan, päinvastoin.

Mulla on monesti käynyt mielessä että tekisi varmaan hyvää jutella ammattilaisen kanssa. Oletko sä koskaan ajatellut sitä vaihtoehtoa?
Myös al-anon kiinnostaa, mutten ole saanut aikaiseksi. Pelkään kai repiä haavoja auki.

Tsemppiä ja hyvää yötä ikzu!

3

Kyllä nuo ajatukset pyörivät etenkin silloin kolmisen vuotta sitten päässä paljonkin, kun se juopottelu oli juuri loppunut. Ei sitten kuitenkaan tullut mentyä, kun kävinhän mä AA:ssa tiiviisti. Olin AA-uskossa, että vain se voi minua auttaa, eikä sitten tullut mentyä. :laughing: Toisaalta tunnen itseäni sen verran, että olen niin saamarin ylpeä jätkä, että jollekin psykiatrille puhuminen kalskahtaa. Toisaalta olen kuullut niistä niin paljon huonoa, kun ihmisiä pallotellaan joka paikkaan ja karmeat jonotusajat. Lisäksi monien ammattitaito on kuulemma vähän niin ja näin. Olisiko sellaisesta edes mitään hyötyä?

Tää minun problematiikkani ilmenee myös sellaisena turhana syyllisyytenä. Olen varmaan siinä suhteessa jo jonkin verran parantunut, mutta kuitenkin kannan yhä edelleen sellaista syyllisyyttä, joka ei tavallaan minulle ikinä olisi kuulunutkaan.

Tämä on juuri mielestäni mitä parhain esimerkki siitä, miten läheisriippuvuus toimii: Dokaamisesta irroittautumisessa aivan ylivoimaisesti vaikein asia minulle oli niiden juovien kavereiden jättäminen. Olen tiennyt siinä, että se on myös siinä asiassa joko tai. Joko olen heidän kanssaan tai sitten en ole. Siinä ei ole mitään välimuotoa.

Tiedostan sen, että ehto oman hyvinvointini rakentumiselle on se, että henkisesti sairaiden ihmisten kanssa en voi elää.

Eli koen syyllisyyttä siitä, että pidän omasta hyvinvoinnistasi huolta ja edistän sitä! Se kärsimys kaiken sen draaman kanssa oli niin tuttua, että vaikka se ihan hirveää olikin, niin silti siitä poisirtautuminen on vaikeaa.

Toisaaltahan siihen oli sekoittunut myös pelkoa. Miten pystyn kohtaamaan elämäni kaikkine tyrskyineen sellaisenaan itse? Ottamaan vastuuta itsestäni ja menemään kaikkia kipupisteitäni kohti. Lakata syyttämästä muita ja menneisyyttäni? Näinhän läheisriippuvainen juuri sen sairastamisen aloittaakin mielestäni, eli jokin kriisi panee pelkäämään elämää niin kovasti, että suojaa haetaan sellaisesta paikasta missä sitä “tavallista, mutta pelottavaa elämää” ei tarvitse kohdata. Näin juuri sitten henkisesti sairaat ihmiset löytävät toisensa, joilla on tämä sama pelko “tavallista elämää” kohtaan ja voivat näin ollen linkittyä yhteen oman bunkkerinsa suojaan jakamaan tai kieltämään yhdessä sen pelkonsa ja sairastamaan kimpassa. Tällä tavalla se sairaus saa ravintoa.

Etenkin tuo toisten syyttäminen on nyt sellainen asia, josta olen saanut itseni kiinni. Siihen on ollut niin helppo kietoutua, jotta ei tarvitsisi nähdä sitä omaa vastuutaan asioihin.

Toisaalta uskon, että tässä nyt käsittelen niitä lapsuuden traumoja juuri, jotka aina olivat jääneet käsittelemättä.

Noista sitruunapippurin teksteistä (koska hän on kirjoitellut paljon myös tuonne lopettajiin :mrgreen: ) olen paljon ymmärtänyt itseäni. Eli tällainen tarve nostaa itsensä toisten yläpuolelle erilaisin tavoin, on ollut myös osa sitä tiedostamatonta itseäni.

Toisaalta minussa on ollut sellaista muiden parantajan vikaa. Eli olen tällaisella alitajuntaisella tavalla saanut ostaa sitä omaa arvoani kai lähinnä omissa silmissäni, mutta varmasti salaa toivoen myös toisten silmissä, niin että tosiaan syöksyn kaikkineni siihen hädässä olevaan ihmiseen. Parantajan rooli on saanut tuntemaan itseni arvokkaaksi ja kai joskus lisäsi vähän omahyväisyyttäkin.

4

Voi vitsi ikzu. Voisin heti tähän alkuun todeta kliseisesti, että tunnistan itseni niin monesta tekstisi kohdasta. Samoja asioita mietiskelen. Ilmeisesti vähän liikaakin, koska rakas siskoni totesi tuossa yksi päivä, että olen tainnut lähteä vähän suorittamaan tätäkin itsetutkiskeluprojektia. Se on kyllä ihan totta, vaikka ärsyttääkin myöntää sitä.

Itsetutkiskeluhan ei tietenkään ole mikään tietyn ajan kestävä projekti, vaan ikuinen osa inhimillistä olemassaoloa. Minä vain pakkomielteisen tehokkaasti ajattelevassa päässäni käännän sen niin, että nyt parantelen itseäni täydellä teholla tietyn ajanjakson ja sen jälkeen syöksyn silmät kiiluen elämän hiihtotunnelissa seuraavaa projektia suorittamaan :unamused: Addiktoidun tosi helposti erilaisiin juttuihin, ihan niin kuin alkoholisti-isäni.

Ilmaisen nyt itseäni varmaankin tosi sekavasti. Joka tapauksessa olen tosi innoissani, että en ole yksin ajatusteni kanssa. Joka kerta sen huomaaminen on yhtä huojentavaa.

Minä olen hakenut/haen edelleen hyväksyntää muilta ihmisiltä samalla tavalla. Muitten tarpeista ja tunteista huolehtiminen, eikä pelkästään huolehtiminen vaan ennakointi, on erikoisalaani. Omista tunteista ja tarpeista huolehtiminen onkin sitten jotain ydinfysiikkaa, jota saa opetella yksi pieni haparoiva askel kerrallaan. Ihan vaikka siten, että ei pyytele anteeksi olemassaoloaan.

Nyt olen sellaisessa tilanteessa elämässäni, että olen ns. kohdannut oman lr-pohjani, ja olen aivan loppu. Se on oikeasti tosi hyvä juttu. Olen kehittänyt itsestäni niin kovan suoriutujan, että ainoa keino pysäyttää minut, oli hajottaa minut miljoonaan sirpaleeseen. Se oli juuri sitä mitä tarvitsin, että voisin nöyrtyä ja pysähtyä. Toisaalta se ottaa ihan helvetisti ylpeyden päälle. Nykyinen olotilani, kaikki tämä heikkous ja hauraus, on jotain niin päinvastaista kuin mitä olen yrittänyt olla, että joudun nielemään ja hyväksymään tätä haurautta yksi suupala kerrallaan. Kirjaimellisesti tuntuu siltä, että joudun integroimaan heikkoutta persoonaani yksi nielaus kerrallaan. No, jos en aiemmin kuulostanut hullulta niin nyt sitten viimeistään :laughing:

Ymmärrän nyt todella paljon paremmin isääni, joka ennemmin valitsee kossupullon kuin rahellisen peiliinkatsomisen.

Vielä tuosta kiltistä huolehtijan roolista ja uhriutumisesta sen verran, että olen nyt konkreettisesti saanut kokea sen, että sitä niittää mitä kylvää. Tuntuu tosi pahalta, että kukaan ystävistäni ei soita ja kysy, että hei, miten menee? Itsehän huolehtisin tietysti, jos joku olisi samassa jamassa. Toisaalta, vaikka joku kysyisikin, niin tuskin pystyisin vastaamaan kovin rehellisesti. Naureskelisin vaan ja esittäisin että kaikki on upeasti. Ettei ystävälle tule paha mieli, ettei hän hylkää minua kun ei kestä surkeuttani. Koska automaattisesti oletan, että kaikki muutkin ihmiset ahdistuvat toisen ihmisen pahasta olosta yhtä paljon kuin minä, ja kokevat velvollisuudekseen ratkaista asiat.

Olen myös selvillä, että turha tämän asian suhteen on marttyyriksi heittäytyä. Turha uhriutua ja kieriskellä itsesäälissä, pitää vain hyväksyä kielteiset tunteet ja yrittää olla henkisesti suurempi kuin katkera uhri.

Tosi upea juttu. Se varmaan edesauttaa asiaa, että isäsi on nykyisin raitis? Minusta sillä on merkitystä.

Tunnistan tuon saman tuskaenergian, se on ollut polttoainettani suurimman osan elämästäni. Paha olo on niin tuttu ja turvallinen olotila. Itselleni oli ihan valtava yllätys, kun viime vuonna (projekti nimeltä pakkomielteinen elämäntapojen muuttaminen) tajusin, että elämä voi ihan oikeasti olla täynnä pieniä ilona aiheita ja tuntua hyvältä. Yritin jatkuvalla negatiivisuudella ylläpitää jotain taikauskoista suojamuuria, että kun olen helvetin pessimistinen, niin minua ei niin vain yllätetäkkään!

Salapoliisin työtä nimenomaan. Jotenkin ihan hullua, miten kierosti osaakaan itseään petkuttaa. Kai sekin on vuosien saatossa kehittynyt taitolaji.

Kaiken huomion keskittäminen muihin on myös sellaista kieroa itsekeskeisyyttä, kun ovelasti muiden kautta yrittää ostaa vastarakkautta ja hoivata omia traumojaan kuntoon.

Olen samaa mieltä tuosta rehellisyydestä, mutta en halua uskoa kokonaisvaltaiseen toipumiseen. En halua uskoa sen takia, että nimenomaan ikuinen keskeneräisyys ja asioiden loputon harjoittelu on mielestäni osa haurasta inhimillisyyttä. Jos uskoisin täydelliseen parantumiseen, antaisin yli-ihmisfantasioilleni taas kerran vallan, ja lähtisin suorittamaan jonkinlaista projekstia, jossa en voi muuta kuin epäonnistua sen mahdottoman luonteen takia.

Tietysti pyrin tuohon samaan. Että uskoisin, luottaisin ja rakastaisin itseäni, enkä haeskelisi noita asioita uudestaan ja uudestaan vääristä paikoista ja ihmisistä.

Voimaa ja valoa elämääsi ikzu!

5

Kiitos vyana. Sitä on niin samperin vaikeaa myöntää itselleen, että itse minä tämän kärsimykseni olen luonut. Tai no, ei pidä syyttää itseään, en nyt tietenkään kokonaan ole luonut. Paljon on olosuhteillakin ollut tekemistä. Mutta tänäpäivänä vain ja ainoastaan itse nousemalla sitä epävarmuuttani vastaan, tästä voi nousta. Tänäpäivänä vain minä olen elämästäni kurjaa luomassa, eikä kukaan muu.

Siinä paikallaanolossa kun on kaikki tuttua ja turvallista. Siinä voi huijata itseään rauhassa ja kieltää totuuden. Ne lähtökuopat pitäisi uskaltaa hylätä ja lähteä ihan jotain tuntematonta kohti.

Tunnistan esimerkiksi tällaisen piirteen itsessäni, että mun on hiton vaikeaa luottaa ihmisiin. Luottaa itseeni, että kyllä se jää kantaa. Avata itseäni ja kertoa tunteistani. Päästää ketään lähelle. Heittäytyä, josta löytyisi se elämänilo ja nautinto. Paljastaa todellinen itseni, koska enhän mä itsekään enää pitkiin aikoihin enää tiennyt kuka se itse on. Oli se niin syvälle hukkunut. Tiedän, että tässä olen mennyt eteenpäin muutaman vuoden takaisesta, kun pystyn rehellisesti jo kuitenkin tämän asian tunnustamaan. Vielä silloin muutama vuosi sitten ei olisi ollut mitään mahdollisuutta. :smiley:

En enää kuitenkaan sillä tavalla maanisesti pohdi sitä, että joka ainut ihminen kenen kanssa olen tekemisissä välittömästi teidemme erottua, olisi minusta puhumassa paskaa ensimmäisten vastaantulijoiden kanssa. Tiedän että sieltä lapsuudestahan nämä tuntemukset minuun ovat juurtuneet, kun tämänkaltainen tilanne oli todellisuutta. Sen takia sen käsittelykään ei ole voinut olla mikään yhden yön tapahtuma.

Olen myös ollut ihan loistava etsimään niitä vikoja muista. Siis miettimään sitä, mitä jonkun toisen pitäisi vaikkapa alkoholiongelmalleen tehdä. Mistä jonkun toisen käyttäytyminen mahdollisesti johtuu ja miksi sillä on paha olla. Kaiken kaikkiaan olen ollut erittäin hyvä tutkimaan toisia, jotta ei tarvitsisi tutkia itseään. :smiley: Näin saa blokattua omasta mielestään sen tosiasian, että minähän se tässä parannusta kaipaankin. Minähän se sairas olenkin. Tätä oli myös “toipumiseni” jonkin aikaa, kun olin sen viinan jättänyt. Tein kaikkeni parantaakseni muita ihmisiä. Esimerkiksi toisia viinan kanssa vaikeuksiin joutuneita. Se oli sitä tekohengitystä, jotta sai aina lykättyä eteenpäin sitä tarvetta katsoa niitä omia vajavaisuuksiaan silmästä silmään.

Edelleenkin ne tosiasiat pitää tosiaankin tunnustaa itselleen. En oikein usko, että mikään terve ja hyvä ihmissuhde esimerkiksi voisi toimia, jos siinä ei ole mukana avoimuutta ja rehellisyyttä.

Tämä ongelmani on esimerkiksi ihmisten parissa olemiseen vaikuttanut kielteisesti juuri niin, että silloin kun olin oikein kielteisissä tiloissa ja sulkeutunut itseeni, niin minähän aloin eristyä muista ihmisistä. Siinä hirvittävässä kierteessä menee koko ajan syvemmälle siihen, että ketään ei uskaltaisi nähdä (koska jossain alitajuntansa sopukoissa kuvittelee ettei kukaan tahdokkaan nähdä) ja sitten tuntee älytöntä syyllisyyttä, kun ei vaikkapa vastaa johonkin kutsuihin. Ja siitä, kun ei oikein osaa/uskalla puhua mitään, niin alkaa kelaamaan että nuo muut varmaan ajattelee musta, että olen vain tahallani sellainen. Näin sitä sitten rupeaa kelaamaan, että ne varmaan ihan oikeutetustikin puhuvat ties mitä selkäni takana jne. Ja sitten jos sattuu johonkin menemään, niin siellä vain tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja ahdistuu ahdistumistaan. “Koska se alkaa, kun ihmiset alkaa kyselemään minulta henkilökohtaisuuksia?” “Sitten ne rupeaa nauramaan minulle” “Olen siellä vain hyväksikäytettävänä”. Tällaisia ajatuksia minun mielenmaailmassani pyöri silloin juoma-aikani loppupäässä jatkuvalla syötöllä. Onhan se nyt ihan selvää, että tuollaisessa tilassa eläminen ei ole kummoista. Onneksi tänäpäivänä nuo ovat kuitenkin lieventyneet huomattavasti siitä, mitä ne pahimmillaan olivat. Enää ei tarvitse pelätä ihmisiä, vaikka hankalaa ihmisten kanssa oleminen on edelleen.

Siinä vain etääntyy ja etääntyy koko ajan lisää. Toisaalta mitään muuta ei niin kipeästi kaipaisi, kuin sitä että joku jotenkin pääsisi tarpeeksi lähelle. No päihteethän ovat siihen tällaisissa tiloissa painiville oiva apukeino.

Näen kuitenkin, että se tie sitten onneksi tuli päätepisteeseen. Tilaan jossa oli pakko muuttua ja lähteä kohtaamaan itseäni. Sillä sitä tämä toipuminen minun kokemukseni mukaan vaatii. Täysipainoista elämänkatsomuksen muuttumista.

Ja tarkoitan just sitä, että niistä rooleista luopuminen on se juttu! Siinä punnitaan ihminen. Pystyyhän meistä nyt kuka tahansa niiden rooliensa alla esittämään vaikka minkälaista mestaria. Niin minäkin esitin. Oli pakko esittää jotta pärjäsi, vaikka se vähän selittelyltä kuulostaakin. Ja tulihan sillä tavalla suosiotakin hetkeksi. Mutta pystyykö sellainen ihminen ikinä tulemaan onnelliseksi elämässään, jonka pitää koko ajan esittää jotain sellaista mitä ei oikeasti ole? Ei minun mielestäni. Totuus ei koskaan häviä mihinkään.

6

Itse olen aikanaan käynyt kahden vuoden psykoterapian, johon pääsin työuupumuksen myötä. Jotta terapiasta olisi hyötyä, pitää olla riittävän hyvässä kunnossa ja valmis tekemään töitä asioiden eteen. Itse hyödyin terapiasta paljon. Olen suorittaja, selviytyjä, auttaja, kiltti ihminen mutta hieman myös rajaton, sekä itseni että muiden ihmisten suhteen. Näitä juttuja siellä itsessään tunnisti ja joutui työstämään. Muita kun ei pysty muuttamaan. Terapiasta oli hyötyä myös kohdatessani omassa elämässä tämän alkoholiasian. Alkuun tuntui, että terapia ei hyödytä mitään mutta yhtäkkiä vajaa puoli vuotta ennen terapian loppumista alkoi tapahtua huikeaa edistystä. Onneksi jaksoi jatkaa ja maksaa siihen asti ja sai kokea sen onnistumisen ja “valaistumisen”.

Terapiamuotoja on monenlaisia ja niihin kannattaa perehtyä etukäteen ja miettiä, mikä sopisi itselle. Ennen terapiaa ja myös terapian jälkeen olen lukenut paljon Joustava mieli -kirjaa, josta koen olevan paljon hyötyä haitallisten ajatusmallien pyrkiessä taas valloilleen. Suosittelen tutustumaan! Tsemppiä matkalle omaan itseen! Se ei ole helppo eikä kaunis eikä pääty koskaan mutta minulle se oli ainakin voimia antava ja vapauttava matka.

7

Voi Ikzu <3

Oon huomannut omalla kohdallani että ne syyttelyajatukset ja toisten ihmisten tuomitseminen on suojakeino. Puolustaudun näin itsesyytöksiä vastaan. Jotenkin tuomitsen itseäni näin kiertoteitse: Näen toisissa ihmisissä omat häpeäpisteeni.

Läheisriippuvuus sairauteeni kuuluu vahvasti itseltäni piiloutuminen. Väistelen niitä tunteitani joita en ole oppinut kokemaan, kuten surua, pettymystä, hämmennystä, arvottomuutta, osattomuutta, yksinäisyyttä. Joku näistä kun aktivoituu, hyökkään itseäni vastaan uhrirooliin asettumalla. …Jos taistelen tätä vastaan alan syytellä itseäni, ja näin pidän uhriudestani edelleen kiinni, vain syytösten kohde vaihtuu. Kun tässä tilanteessa vain myötätunto omaa pettymystä tai yksinäisyyttä johtaan olisi se ainoa oikea parantava tunne. Toisten syyttelemisestä itsevihaan ja häpeään - tuska vain lisääntyy. Jotenkin se omien roolieni mekanismien näkeminen ja tunnistaminen auttoi valtavasti. Se että hyväksyn ne “tuulahdukset” itsessäni ja ymmärrän että ne ovat vain suojaroolieni ajatuksia, eivät totta. Yleensäkin omista ajatuksistani varmaan 99% on täysin turhaa ja epätotta. Olen alkanut katsomaan omien ajatusteni ohitse.

Minua on auttanut selkeät säännöt, jotka estävät tuskan lisääntymisen tulevaisuudessa. Vaikka kuinka vihamieliset ajatukset pyörittäisi, en riitele tai puolustaudu. Tämä yksinkertainen sääntö on lisännyt rauhaa elämääni niin itselleni kuin läheisillekin. Se on auttanut minua valtavasti. Olen saanut itsevarmuutta ja ymmärrän että minulla on voimaa muuttaa reaktioni - en ulkoaohjaudu eivätkä ajatukseni ja tunteeni määrää tekemisiäni. Olen siis vapaa!

Myös rehellisyyden sääntö on tärkeä. Yritän nähdä faktat ja todellisuuden kuten se on - muistaen että omat asenteeni ovat usein hyvin kieroutuneita.

Omien ajatusten välissä on hiljainen, hyvä paikka levätä ja olla. Ajatuksettomuus on parasta lääkettä itselleni varsinkin silloin kun tunteet alkavat roihuta. Ahdistus ha masennus katoavat kun astun niitä päin ja otan tuskan vastaan. Epärehellisyydestä ne vaan kasvavat.

Itsetutkiskelua, itseni tarkkailua ja rakastavaa asennetta. Luonnossa oleilua, tämän hetken iloista ja pienistä hetkistä nauttimista. Arvostelemattomuuteen pyrkiminen, rauhallisuus, läsnäolo.

8

Voi Ikzu <3

Oon huomannut omalla kohdallani että ne syyttelyajatukset ja toisten ihmisten tuomitseminen ovat suojautumiskeinoja. Puolustaudun näin syyllisyyttä ja itsesyytöksiä vastaan. Jotenkin tuomitsen itseäni näin kiertoteitse: Näen toisissa ihmisissä omat häpeäpisteeni.

Läheisriippuvuus sairauteeni kuuluu vahvasti itseltäni piiloutuminen. Väistelen niitä tunteitani joita en ole oppinut kokemaan, kuten surua, pettymystä, hämmennystä, arvottomuutta, osattomuutta, yksinäisyyttä. Joku näistä kun aktivoituu, hyökkään itseäni vastaan uhrirooliin asettumalla. …Jos taistelen tätä vastaan alan syytellä itseäni, ja näin pidän uhriudestani edelleen kiinni, vain syytösten kohde vaihtuu. Kun tässä tilanteessa vain myötätunto olisi se ainoa oikea parantava tunne. Mieleni veivatessa toisten syyttelemisestä itsevihaan ja häpeään - tuska vain lisääntyy. Jotenkin se omien roolieni mekanismien näkeminen ja tunnistaminen auttoi valtavasti. Se että hyväksyn ne “tuulahdukset” itsessäni ja ymmärrän että ne ovat vain suojaroolieni ajatuksia, eivät totta. Yleensäkin omista ajatuksistani varmaan 99% on täysin turhaa ja epätotta. Olen alkanut katsomaan omien ajatusteni ohitse.

Minua on auttanut selkeät säännöt, jotka estävät tuskan lisääntymisen tulevaisuudessa. Vaikka kuinka vihamieliset ajatukset pyörisi päässäni, en riitele tai puolustaudu. Tämä yksinkertainen sääntö on lisännyt rauhaa elämääni niin itselleni kuin läheisillekin. Se on auttanut minua valtavasti. Olen saanut itsevarmuutta ja ymmärrän että minulla on voimaa muuttaa reaktioni - en ulkoaohjaudu eivätkä ajatukseni ja tunteeni määrää tekemisiäni. Olen siis vapaa!

Myös rehellisyyden sääntö on tärkeä. Yritän nähdä faktat ja todellisuuden kuten ne ovat - muistaen että omat asenteeni ovat usein hyvin kieroutuneita.

Omien ajatusten välissä on hiljainen, hyvä paikka levätä ja olla. Ajatuksettomuus on parasta lääkettä itselleni varsinkin silloin kun tunteet alkavat roihuta. Ahdistus ja masennus katoavat kun astun niitä päin ja otan tuskan vastaan. Epärehellisyydestä ne vaan kasvavat.

Itsetutkiskelua, itseni tarkkailua ja rakastavaa asennetta. Luonnossa oleilua, tämän hetken iloista ja pienistä hetkistä nauttimista. Arvostelemattomuuteen pyrkiminen, rauhallisuus, läsnäolo. Ryhmissä käyminen ja KV:aan luottaminen. Meditointi. Absolutismi ja terveet rajat ja elämääni vähitellen vahvistuttavat säännöt. Näillä menen itse eteenpäin. Vaikka olen kai saanut vasta aavistuksen siitä hyvästä olosta ja mielenrauhasta mikä voi olla mahdollista - niin sitä kohti todella kannattaa pyrkiä.

Menneisyys elää meissä joka hetki. Siltä ei voi piiloutua. Mutta tärkeää on oikeastaan vain silmien auki saaminen. Se että alkaa nähdä tarkoittaa jo tervehtymistä. Läheisriippuvuus satuttaa vain silloin kun sitä ei tunnista. Nähtynä ja todettuna se menettää otteensa.

…Hei nyt katsomaan kun Softengine voittaa Euroviisut! Ikzu, Vyana, TaoTao ja muut - pidetään itsestämme huolta ja rakastetaan itsemme ehjiksi, olemme sen arvoisia!

9

Kiitos SP :slight_smile:

Olet selvästi jo aika pitkällä prosessissasi. Tuntuu, että tässä liikutaan pikkaisen toisenlaisilla vesillä, kuin tuolla päihdemaailman puolella. Vielä jotenkin paljon henkilökohtaisemmalla tasolla.

Tuo on joo hyvä havainto, että ymmärtää sen että ne ajatukset eivät ole yhtä kuin minä. Tai itse ainakin olen aina välillä onnistunut pääsemään tällaiseen tilaan, missä ikään kuin ymmärrän että minussa on kaksi persoonaa. On toinen, se oikea minä ja sitten se sairas puolisko. Sairaalla puoliskolla on juuri se tarve pyörittää sitä kaikista negatiivisista ajatuksista koostuvaa kehää, jonka polttoaineita ovat oikeastaan mitkä tahansa negatiiviset voimat, jotka saavat pysymään siinä tutussa kurimuksessa.

Ja sitten on se terve osa minusta, jolla sijaitsevat juuri ne kaikki positiiviset, ihan toisesta äärilaidasta olevat ajatukset ja tunteet.

Eli jotenkin olen päässäni havainnut, että tässä liikutaan näiden kahden persoonan välimaastossa. Jos nyt kukaan tajuaa mitä yritän sanoa? Herätellä henkiin ja ruokkia yhä enemmän sitä tervettä ja oikeaa minää. Antaa yhä vähemmän valtaa sille negatiiviselle jupisijalle päässäni, joka saa minut tarttumaan menneisiin. Omat hankaluutensahan siinä vain tosin on, kun se on siellä niin kauan jo ehtinyt jupista. :mrgreen:

Olen paljon sitä ajatellut, että jokaisessa meissä sijaitsee se pieni sanotaan vaikka 4-vuotias lapsi. Ja jokainen elämästä iloiseva ja aidosti onnellinen ihminen minun nähdäkseni on yhteydessä tähän sisäiseen lapseensa, eli minuuteensa. Ei toisin sanoen ole hukannut itseään. Niin se on jotenkin se mitä yritän koko ajan tavoitella. Olla vain taas lapsi, jolle elämä on pirun mielenkiintoinen ja kiehtova seikkailu, mutta kuitenkin niin että tämä aikuinen minussa osaa pitää huolta siitä lapsesta. :slight_smile:

Koska tuo huoleton lapsiominaisuus tai ainakin minussahan se juuri tuolla tuon ikäisenä alkoi menemään piiloon ja sen suojaksi juuri alkoivat tulla ne kaikki selviytymiskeinot. Jo sinne olen sairastumiseni alkulähteen jäljittänyt ja se alkoholisoituminenkin oli ikään kuin vain luontaista jatkumoa tuolle pahoinvoinnille. :confused:

Yksi asia mikä mua on vaivannut kohta jo 4 vuotta on se, että en henkisesti ole kyennyt pääsemään vieläkään täysin yli niistä juoma-aikaisista sotkuista. Nyt taas tätä kirjoittaessa havaitsen kuinka naurettavia omat ajatukseni ovat, mutta joka tapauksessa en henkisesti vieläkään ole kyennyt päästämään irti niistä ihmisistä ja siellä tapahtuneista jutuista. Jokin syyllisyys on kalvanut mua siitä lähtien, kun otin ikään kuin hatkat siitä juovasta ympäristöstä ja niistä ihmisistä. Syyllisyys siitä, että koen jotenkin pettäneeni ne ihmiset, vaikka omaa terveyttänihän mä tässä vain ajan.

Saakeli vieköön, että se on tosiaan kalvanut mua kun nyt rupeaa taas ajattelemaan. Heidän mahdollisia alkoholiongelmiakin on tullut pohdittua ihan liian kanssa ja sitä, että miten heitä voisin auttaa. Kun se perhanan syyllisyys siitä painaa, että mitäs jos niistä iso osa juokin itsensä hautaan tai muuten vaan vähintään kusee elämänsä. Joskus olen toisaalta jopa salaa toivonut, että olisipa nyt niilläkin tämä sama alkoholiongelma, niin ei tarvitsisi tuntea olevansa ainut. :blush: Alussa tunsinkin ihan jopa suoranaista vihaa ja raivoa, kun he minua yrittivät houkutella juomaan juuri, kun olin siellä pohjalla. Tunsin, että vieläkö tässä halutaan perkele lyödä lyötyä? Kun olivat ensin itse minulle siitä juomisesta aika suorasanaisesti huomauttaneet, mitä nyt vähän ikänä satuin niistä muistamaan. Toisaalta sitten jälkeenpäin olen sitä ajatellut, että oliko tämä nyt vain se kun he heräsivät itse omiin ongelmiinsa, että eihän se nyt hitto vieköön oikeesti saa lopettaa. Silloinhan tässä tarvitsis havahtua omaan juomiseensa?

Kun ne ensin olivat olemassa minua varten siinä, että havahduin juomiseni ongelmallisuuteen. Mutta mitä jos käy niin että omat auttajani itse juovatkin itsensä vielä paljon pahemmalla tärviölle!? Se on niin älyttömän ristiriitainen ajatus, mistä en vain millään tunnu pääsevän ylitse. En kuitenkaan missään nimessä tahdo olla paikan päällä todistamassa, jos/kun tällainen skenaario tapahtuu. Alkoholismi on tälle yhdelle elämälle jo ihan riittävästi harmia aiheuttanut.

Mä koen että mun velvollisuus olisi nyt olla auttamassa, vaikka eihän se niin mene. Alkoholisoitunutta ihmistä ei pysty kukaan muu auttamaan. Kun vain osaisi päästää kokonaan irti.

Eli jotenkin näin tämä mun ajatus- ja tunnemaailma pyörii. Se ikään kuin hakee koko ajan jotain jopa ihan kuviteltujakin draamankaaria ja kriisejä, joita saisi sitten olla ratkomassa. :confused: Sille on jotenkin niin tuntematonta, että hei tässä elämässähän saa ihan oikeasti iloita ja pitää hauskaakin. :smiley:

10

Jep. Irtipäästäminen on tosi vaikeaa. Olen ajatellut, että se on yksi ovela tapa, jolla harhautan itseäni ns. todellisista ongelmista ja ihan vain itsestäni. Ja hei, eihän me olla yhtään mitään jos ei eletä toisten kautta ja hoivata toisia :unamused:

Jos olet lukenut ketjuani, niin tiedät noista erinäisistä itsemurhahommeleista, joita olen kohdannut viime aikoina. Olen tuntenut syyllisyyttä ja vastuuta niistäkin. Ihan kuin pystyisin tai olisi vastuullani vaikuttaa toisten ihmisten elämänhaluun.

Olen sitä mieltä, että tuon sisäisen lapsen iloon pääsee parhaiten kiinni juuri lasten ja eläinten seurassa. Kummankin ryhmän edustajat ovat niin aitoja ja sponttaaneja. Tunnistan myös nuo kaksi persoonaa. Kai sitä jupisijaa voi nimittää myös kriittiseksi vanhemmaksi. Olen ajatellut, että kun jupisijan kelat ovat ajan kanssa muuttuneet joiltain osin ns. totuudeksi, niin olen alkanut syöttää päähäni myönteisiä keloja. Tarpeeksi kun niitä hokee, niin taatusti niistäkin tulee totuuksia. Vain paljon kannustavampia ja rakentavampia.

Sitten vielä tuosta syyllisyydestä. Kysyn nykyisin itseltäni, että olenko tehnyt jotain sellaista, että ansaitsen tuntea syyllisyyttä? Olenko tieten tahtoen loukannut toista ihmistä tai tehnyt jotain muuta moraalisesti arveluttavaa. Jos olen, syyllisyys on ansaittu viesti. Jos en ole, niin syyllisyys on väärää tuskaenergiaa. Väännän sen siis rautalangasta, se sopii minulle :mrgreen:

Nii-in. Sehän on ihan hullun pelottavaa kun on kevyt ja hyvä olo. Herranjestas, mitä jos paskaa sataa taas niskaan ja en olekaan jatkuvassa valmiudessa? Vastaus: olen käyttänyt sen väliajan helvetin paljon paremmin :laughing:

Saattaisit muuten tykätä Alkoholistien Aikuisista Lapsista, siis siitä ryhmästä. Minusta se on tosi hyvä, vaikka joka kerta ihan pirusti jännittääkin mennä sinne. Mutta se on jotain mitä tarvitsen. Tarvitseminen ja haluaminen harvemmin kulkevat käsi kädessä.

11

Hei ikzu, Vyana ja muut! Käykää kurkkaamassa nettisivua joustavamieli.com. Sieltäkin löytyy asiaa ja harjoituksia mm. tietoisesta läsnäolosta, jota voi harjoitella, jos ajatukset alkavat laukata liikaa. Ite niin tykkään tuosta kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta ja kun siinä nimenomaan työskennellään oman itsensä ja ajatustensa kanssa. Ehkä jollekin noista sivuista on hyötyä. :slight_smile:

12

Kiitos tuosta linkistä.

Tuo on kyllä niin pinnalla oleva teema, miten kääntää juuri katseen poispäin siitä pelosta. Ja kun tietää, että juuri sitä suoraan päin katsomalla se paketti aukeaisi. Niin mikä siinä on, että siihen ei kuitenkaan suostu? :confused: Onhan se tietty, kun sitä on koko elämänsä ajan blokannut, blokannut ja blokannut mielestään niin hankalaa, mutta silti… se on vain tekosyy. Kieltämisen muuri on joka tapauksessa mielessäni hirvittävän vahva. No edistystä nyt kuitenkin sekin, että itse havaitsee tuon kieltämisen itsessään. Ja ylpeyshän se on tosiaan se mikä siinä hanaa vastaan. Eikä siinä oikein mikään muu auta, kuin se että sitä koko inhottavaa paskamöykkyä päin lähtee suoraan menemään. Kaikki muu on vähän sellaista väistelyä ja tekohengitystä.

AAL:stä on mulle puhuttu jo useasti ja olisi kyllä ihan kiinnostavaa käydä katsomassa. Harmin paikka, että lähimpään ryhmään on lähes 100 kilometriä matkaa. Siihen on tällä haavaa tosi vaikea sitoutua, minkä itse näkisin aika tärkeänä. Mutta ehkä joskus vielä.

13

Kiitos extyttis. Tosi hyvät sivut. Tulee mieleen T. Tabermanin sanat, jotka menivät about näin: kuinka paljon rohkeutta uskallat jättää käyttämättä tänään?

14

Tuntuu hurjalta, kun nämä suojautumiskeinot alkavat murtua itsensä ympäriltä. Ravisuttavaa kokea ihan tuolta sisältä käsin sen, että ei ikinä elämässään ole ihan aidosti puhunut kenellekään siitä mitä oikeasti tuntee sisällään. Tuntuu kuin jokin tällainen lipas minussa olisi pikkuhiljaa avautumassa. Jotenkin olin jo kuvitellut, että olin jo käsitellyt nämä asiat siinä viinasta luopumisen prosessissa, mutta mitä vielä. Olinhan vain tunkenut ne entistä syvemmälle sisälleni. :confused:

Tämä tulee kysymään sitä rohkeutta. Paljon enemmän, kuin alkoholin jättäminen.

15

Hienoa jos tavoitat pelkoja. Pystytkö kohdistamaan ne johonkin ikäkauteesi lapsuudessa? Oon huomannut, että kun tavoittaa jonkun emootion itsessään, varsinkin jotakin sellaista mitä yleensä yrittää kieltää viimeiseen asti (pelkoa, surua, pettymystä, yksinäisyyttä,häpeää, hylätyksi tulemisen tunnetta, osattomuutta, kateutta jne…) niin minulle on ollut erittäin tärkeää löytää linkki menneisyyteen, ja löytää se ikäkausi, edes suunnilleen, milloin tätä kyseistä tuskaa koin. Muistella se auki, mikäli pystyn muistamaan. Aika paljon on minulla dissossioitunut, mutta joitakin muistikuvia kuitenkin löytyy.

Tällä tavoin pääsen kosketukseen sen sisäisen lapseni kanssa, joka nyt nykyhetkessä kiljuu ja riehuu pahaa oloaan. Saan parannettua tämän tyyypin olotilaa katsomalla, huomioimalla, antamalla myötätuntoa, tukea, rajoja ja rakkautta. Sitä kaikkea, mitä vanhempieni olisi kuulunut tälle lapselle joskus antaa, mutta eivät osanneet/pystyneet omien sairauksiensa vuoksi. Oon huomannut, että jos tätä sisäistä lasta ei huomioi ja näe, se hallitsee mielentiloineen elämääni. (niin ja se yleisin mielentila on juurikin ahdistus, ketutus ja mielipaha eri muodoissaan…)

Kun otan tämän sisäisen tyypin huomioon, halaan sitä ja rauhoittelen, palaan pian takaisin aikuisen moodiini. Siinä aikuis-tilassa on rauhallista, onnellista ja turvallista.

Pelot on sellainen asia, joita on vaan uskallettava käsitellä. Suurikin pelko katoaa kun sitä päin menee, ainakin minulla kyse oli enemmänkin pelkäämisen pelkäämisestä, kuin joistakin yksittäisistä peloista. Paitsi hylätyksi tulemisen pelko on tietysti aina ollut suuri, ehkä juuri sen vuoksi, että olen sen niin visusti kieltänyt itseltäni. Vetäytynyt oikein yksinäisyyteen lapsenakin, jotta en vaan kokisi sitä. Omalla kohdallani kyse on kai kaikissa peloissa pohjimmiltaan vain rakkauden puutteesta. Olen koko elämäni yrittänyt repiä sitä rakkautta toisilta ihmisiltä, ja vasta nyt alan ymmärtää, että kyky rakastaa itseään on ollut koko ajan tallessa, ja se on se tärkein ja parantavin keino. Rehellisyyden, aidon surun ja myötätunnon kautta itsensä rakastamiseen ja hyväksymiseen, siinä on aika toimiva prosessi.

AAL:n punaisessa kirjassa puhutaan valeminästä ja todellisesta minästä. Suurin osa ihmisistä elää sen valeminän kautta. Se on kasa valheellisia rooleja, moni jo lapsuudessa harjoiteltuja. Näistä rooleista saattaa löytää itsensä tietyn ikäisenä. (Ainakin itse olen löytänyt.) Valeminä alkaa kadota, kun sen näkee itsessään. Sitä ei enää tarvitse. Joku voi kutsua tätä valeminää egoksi. Pahasti läheisriippuvainen ihminen on niin hukassa itseltään, että tarvitsee “lisäminän” eli alkoholistin rinnalleen, jotta näkee hänessä kaikki omat varjopuolensa ja koska oma mieli on niin kontrolloimaton, hän sitten yrittää kontrolloida “toista minäänsä” eli tätä alkoholisti-kumppaniaan. Tämänkin vuoksi ero on mahdotonta, koska tuntuu että eroaisi itsestään.

…Ikzu, AAL järkkää myös viikonloppuleirejä ym, joissa saatetaan tehdä esim. kolme päivää kummin kanssa 4.ja 5. askelta. Olen käynyt niissä, ja ovat tosi voimaannuttavia ja ihania tapahtumia! Suosittelen.

16

No nyt tuntuu taas siltä, että minussa on tämä sama lukko päällä, eli en pääse niin niihin tunteisiin käsiksi. Huomaan, että useimmiten juuri iltaisin on jotenkin aistit enemmän auki ja saa itseensä syvällisemmin tuntumaa.

Mutta sen nyt tiedän, että yksi mun tavoistani hakea hyväksyntää oli sellainen… miksikä sitä nyt sanoisi… olla joku raittiuden kiiltokuvapoika. :smiley: Eli ihminen joka on suht nuorena päässyt tähän hommaan käsiksi ja se, että kuulin miten fiksu ja kypsä olen ikäisekseni yms. piti sellaista roolia juuri hengissä. Sen näkee esimerkiksi tuolla lopettajien puolella niistä alkuaikojen postauksistani omassa ketjussani, (samanlaista se oli AA:ssakin) miten kaikki muka natsasi kerta laakista. Tosiasiassahan mulla oli ihan karmea olo itseni kanssa, mutta kun aloin vetämään tuollaista roolia niin ne käsittelemättömät asiat sai jättää ihan luvan kanssa sinne sisälleen. Musta tuli tavallaan se roolini. Eli omavoimaisuutta se oli. Mutta kyllä nyt olen ymmärtänyt sen, että vain toisten ihmisten parissa pystyn toipumaan. Kuten sanottua, esimerkiksi alkoholismissa: Toipuminen ja pelkkä alkoholista luopuminen ovat kaksi ihan eri asiaa. Paljon puhutaan siitä kuivajuoppoudesta ja minä olin ensimmäiset 3 vuotta juuri sitä.

Itse uskon, että loppujen lopuksi yksinkertaisuus on valttia. Siis tiedän sen tuon viinasta luopumisen kautta, miten monimutkaiseen syheröön oman ajattelunsa saa ja miten tavallaan liian kaukaa sitä ratkaisua yrittää etsiä.

Sellainen itsensä ylianalysointi, kun ei ole kovin hedelmällistä ja voi pitkälle edetessään vaan tuoda lisää sairastamista elämään. Mitään varsinaista edistystä ei tuolloin tapahdu, vaan siinä vaan pysyy niissä samoissa lähtökuopissa. Ymmärtää kyllä miten asiat ovat ja miten ne korjautuisivat, muttei uskalla lähteä elämään sitä todeksi. :smiley:

Välillä tulee vaan niitä hetkiä, kun pääsen kosketukseen sen kaiken sisäisen lapseni hädän ja pahoinvoinnin kanssa. Sieltä käsin pystyn havainnoimaan ja työskentelemään niiden tuntemusten kanssa. En nyt esimerkiksi tältä istumalta väkisin pääse mitenkään siihen “moodiin”, jossa esimerkiksi eilen illalla olin. Se tulee vähän jos on tullakseen vaikkapa tänä iltana. :slight_smile:

Tuosta olen erittäin samaa mieltä, että pelot häviävät vain niitä päin menemällä. Siis sehän nyt on joku ihan luonnonlaki ihmisen elämässä. Ei tarvitse olla millään tavalla addiktoitunut ymmärtääkseen tätä. :smiley: Ja sitä mukaa, kun niitä pelkoja päin menee, niin alkaa sille todelliselle itselle tulla yhä enemmän ja enemmän tilaa olla olemassa. Tarve siihen näyttelemiseen ja itsensä panssarointiin alkaa katoamaan.

Ja elämää on paha elää loputtomiin toisille ihmisille. Itsensä takia tämä on tehtävä. Tietenkin, koska minähän se tässä olen se joka parannusta kaipaa. :open_mouth: Jos sen tekee muille, niin se elämä pysyy silloin juuri sellaisena teeskentelynä ja näyttelemisenä, jossa kuitenkin aina vain kätkee sen saman pahan olon itseensä.

17

:laughing: Joo ja minä taas uskoin tosi pitkään, että kun vaan puree hammasta, sulkee kaikki ikävät tuntee pois ja näyttelee positiivista ja huoletonta ihmistä, niin loppujen lopuksi muuttuu sellaiseksi. Eipä käynyt niin…

Tuohan on loistava juttu, että löydät yksinkertaisia ratkaisuja. Ei kai sen niin kauhean monimutkaista tarvitse ollakaan… Mulla taas se itseanalyysi on kauhean tärkeää. Jotenkin on vain niistä pakkomielle-ajatuksista ja reaktioista vapautuakseen pakko löytää syy-yhteydet omiin käyttäytymismalleihinsa. Kun se syy-seuraus selviää, nousee sellainen valtava helpotuksen tunne, ja tavallaan ymmärtää taas yhden osan itsestään. Silloin ei tule enää sitä pakkomiellettä käyttäytyä tai ajatella tietyllä tavalla tietyissä arjen tilanteissa. Eli oon omalla kohdallani sitä mieltä että sitä itse-analyysiä, mikä pohjautuu lapsuuteen ja siellä opittuihin asenteisiin ja kaavoihin ei voi tehdä liikaa. Sen sijaan sellainen ajattelu, että nyt musta tuntuu pahalta koska sinä teit/sanoit/ajattelit näin… on ihan turhaa ja tuloksetonta. Se on juuri sitä läheisriippuvaista reagointia, jota harjoitin lukuisia vuosia. Eli toisen ihmisen syyttäminen omista tunnetiloista. Sama kuin hakkaisi haarukalla omaan silmäänsä. Tuloksetonta, tuskaa tuottavaa käyttäytymistä.

Tuolla healingeagle sivuilla on mun mielestä hyvin kiteytetty se eheytymisen ajatus. Se on sitä, että elää elämäänsä niin, että pystyy tässä hetkessä odottamaan sitä onnellisuutta, eikä sitä että tekee valintoja, joilla saa sen hyvänolon tunteen itselleen heti. (Kuten juominen, läheisriippuvaisen reaktiivinen käyttäytyminen jne)

18

No se tosiaan, kun itselle on tuo itsensä puhkianalysointi aika tuttua, mutta hei sekin oli sellainen vaihe joka vain piti käydä läpi. Ei sen kummempaa.

Ymmärrän myös tuon, että toipuminen on prosessi joka kestää. Jopa monia vuosia. Siinä on erilaisia vaiheita ja pitää ymmärtää, että siinä ei voi oikein oikoa. Ideana ei ole maksimoida kurjuutta, mutta joka tapauksessa toipuminen sattuu. Pelottaa ja tuntuu pahalta. Kaikenlaiset tiukat ohjelmat, johon mennessä pitäisi olla valmista, saa unohtaa. Onnellisuus rakentuu pala kerrallaan.

19

Päässäni on paljon viime päivinä pyörinyt tuo ajatus siitä, että ei tosiaan ole ollut omaa identiteettiä koko elämässä. Se on samalla pelottavaa ymmärtää, että olenko tosiaan tavallaan hukannut käytännössä koko elämäni siihen, että olen elänyt muille. Toisaalta samaan hengenvetoon voi todeta, että mitenkä muutenkaan olisin voinut toimia? Koska kasvoinhan alkoholistiperheessä, eikä se sen pienen lapsen vika ollut. Joten sellaiseen itseni turhaan syyttämiseen olen päässyt käsiksi.

Niin jotenkin vammaiselta tuntuu kirjoittaa näitä tekstejä, kun ei tosiaan voi enää olla niiden rooliensa takana suojassa, jos tahtoo edistyä. :smiley:

Olen nyt kuitenkin aina aika ajoin päässyt yhteyteen tuohon sisäiseen lapseeni. Oivaltanut miten fiksu pieni ihminen se on, mutta samalla miten äärimmäisen peloissaan se on. Käpertynyt oman panssarointinsa sisäpuolelle. Ymmärrän nyt tuon, että itse voin tavallaan itseni parantaa. Eli tulla sellaiseksi turvalliseksi aikuiseksi, tuolle pienelle lapselle.

Turhauttaa välillä, kun tuntuu että edistystä ei tapahtuisi ja jopa takapakkia tuntuu joskus tulevan. Mutta toisaalta, kun katsoo matkaa isommassa mittakaavassa, eli 4 vuotta taaksepäin kun vielä join, niin edistystä on tapahtunut niin huikaisevan paljon, että sen jo itsekin kykenee tunnistamaan. Matka kuitenkin jatkuu.

20

Tuli tuosta sun sisäisestä lapsesta mieleen yksi kuva, jonka piirsin vuosia sitten. Se kuvasi lapsuutta. Siinä oli isäni, poispäin kääntyneenä, umpimielisenä ja kädet nyrkissä. Lattialla istuin minä pienenä tyttönä, teräase kädessä. Surullisena ja hylättynä, mutta täynnä sellaista alkukantaista väkivaltaista raivoa.

En ajatellut pahemmin mitään merkityksiä kun piirsin sen, mutta nyt tajusin kun luin tekstisi. Se sisällä riehuva lapsi tuntee ns. lapsen tavoin. Ne tunteet ovat jotain niin alkukantaisia ja riipiviä, että ei ihme jos niitä on vaikea kohdata, vielä kaiken tämän aikuishölönpölyn läpi. Tavallaan sivistys ja normit ovat vieneet kauemmas siitä lapsesta, niistä tunteista. En tiedä tajusiko tätä nyt kukaan, mutta kiitos vaan oivalluksesta :mrgreen: