Noniin. Lueskellessani tämän palstan osion ihmisten kokemuksia ja kertomuksia, minulle tuli tunne siitä että ehkä tekisi minullekin hyvää purkaa ajatuksiani ja kokemuksiani tänne.
Olen siis jo jonkun tovin kirjoitellut tuonne lopettajien puolelle. Nyt mulla on kuitenkin tunne, että se varsinainen päihdeongelma on jotenkin takana. Alkoholista ja siitä juoma-aikaisesta elämästä puhuminen tuntuu jotenkin tulleensa tiensä päähän, enkä koe sitä jollain tapaa enää tarpeellisena. Se asia olisi kuin jollain tapaa kirjoissa ja kansissa.
Tätä kirjoittaessa minulla on voimakkaita ajatuksia päässäni, että kierränkö mä vain sitä samaa kehää vieläkin ja onko tämä nyt tarpeellista ja eikö muutenkin tämän mun asiani pitäisi olla jo sillä tolalla, että voisi mennä eteenpäin.
Mutta kuitenkin tosiaan, lopetin alkoholinkäyttöni vajaan 4 vuotta sitten. Minkäänlaista vetoa en koe, enkä koe kokeneeni enää pitkään aikaan juoma-aikaiseen elämään. Olen onnellinen siitä, että olen päässyt tilaan jossa alkoholilla ei todellakaan ole enää minkäänlaista merkitystä, kun sitä ei tarvitse enää edes vastustaa. Se on minulle hyvin neutraali asia henkisestikin nykyään.
Mutta sitten tullaan tähän aiheeseen, jonka takia tälle osiolle ajattelin jonkun tuntemuksen kirjoittaa. Nimittäin tämä oma tunne-elämäni tila ja kelat, jotka minussa pyörii päivittäin.
Tulen siis alkoholistiperheestä. Isäni on ollut jo kohta 10 vuotta raittiina ja tällä tarinalla oli kuitenkin sitten onnellinen loppu, kun pysyivät vanhemmatkin yhdessä ja näin edelleen. Mutta musta tuntuu, että en ole koskaan päässyt purkamaan sitä tunnepatoutumaa, jotka nuo lapsuusvuodet minuun tekivät. Lisäksi minua kiusattiin koulussa.
Olen ollut ja etenkin lapsena hyvinkin voimakkaasti sitä, mistä käytetään nimitystä läheisriippuvainen. (Minusta tuo on hieman tökerö ja ehkä jopa harhaanjohtava käsite tästä, mutta käytän sitä nyt kumminkin)
Mistähän tätä nyt lähtisi purkamaan, kuitenkin koittaen pitää tämän tekstin sen verran lyhyenä, että edes joku jaksaa lukea.
No joka tapauksessa, olen nyt viime päivinä oivaltanut sen asian, joka on jopa kauhistuttanut minua, että en ole oikeastaan ikinä elämässäni elänyt omaa elämääni ja itselleni. Vaan ymmärrän sen, että katosin ja tavallaan hylkäsin itseni jo silloin hyvin pienenä. Olin ihan mielettömän herkkä lapsena ja pelkäsin vieraita ihmisiä. Tämä on jotenkin ihan pienestä pitäen saanut minut menemään kuoreeni.
Olisi ihan liian monimutkaista tähän lähteä pohtimaan sitä, miten isän juominen ihan syvällisemmin on pienenä vaikuttanut, mutta kuitenkin siinä on käynyt se hyvin tyypillinen, eli omien tunteidensa kokeminen on ikään kuin ollut kiellettyä. Se on ehkä ja varmasti ollut paljon sellaista sanatonta hiljaista koko perheen sisällä olevaa kieltämistä. Negatiivisista asioista ei paljoa puhuttu. No totta kai, ne ovat sitten kaikki varastoituneet itseeni.
Miten tämä sitten ihan käytännössä aina ilmeni? No käsitys omasta arvokkuudesta oli hyvin häilyvä. Itsetunto ei ollut lapsena minulla ikinä kovin vahva. Kiusaaminen nakersi sitä melko tavalla lapsena.
Ei lapsuuteni kuitenkaan ollut mitenkään traaginen ja hirmuisen onneton. Mulla oli paljon kavereita ja olin sellainen kiltti lapsi. Hyväkäytöksinen aina kylässä käydessä ja muistankin useasti saaneeni kehuja kavereiden vanhemmilta.
Mutta tässä tullaankin nyt minun mielestäni yhteen hyvin olennaiseen asiaan tätä “taudinkuvaani”. Hyvässä käytöksessä ja kiltteydessä, kun ei näet tietenkään ole mitään vikaa. Mutta minä olin kiltti, koska tahdoin aina miellyttää muita. Se oli tapani saada hyväksyntää muilta ihmisiltä. Olin aina se “hyvä jätkä”, joka oli tarjoamassa etenkin sitä henkistä tukea. Ylikiltteys siis. Selviytymiskeino. Se oli sitä itsensä hylkäämistä ja itseltään hukassa oloa. Koskaan en ikinä mihinkään sanonut ei, koska en uskaltanut pitää puoliani ja vetää rajojani, koska pelkäsin aina sitä syrjityksi tulemista ja porukasta poisjättämistä. Mulla oli nuorempana jonkun verran tuota ylipainoa ja se oli asia, josta sain kuulla ihan läpi koko lapsuuteni.
Viina astui sitten kuvioihin 14-vuotiaana ja voilá, kaikki se tuska, paha olo, alemmuuden- erilaisuuden- ja huonommuudentunne hävisi sillä, kuin siliän tien. Siihen sen tuoman vapauden tunteeseen minä rakastuin. En nyt jälkeenpäin ajateltuna tietoisesti, mutta siitä siinä kuitenkin oli kyse.
Mutta kuten sanottua, nämä juopottelujutut on tullut jo niin perin pohjin vatvottua tuolla toisessa osiossa ja, jos joku vielä tähänkin asti on jaksanut lukea, niin pudotetaas sekin. Koska tämä tarina jatkuu vielä muutamalla rivillä.
Nimittäin nyt siis oikeasti tähän käsillä olevaan päivään. Hiljalleen on minussa alkanut heräämään tunne siitä, että olen antamassa molemmille vanhemmilleni, sekä varmasti myös itselleni anteeksi sen lapsuuteni. Kun se häpeä hiljalleen hälvenee, niin ymmärrän että siinä oltiin koko perhe hyvin voimakkaasti sairaita. Äitini voimakkaasti läheisriippuvainen, isäni alkoholisti, ja minä olin aluksi ensimmäistä ja lopulta molempia.
Miten sitten tämä vaikuttaa ihan konkreettisesti tähän jokapäiväiseen elämään? No tiedostan ensinnäkin, että kannan tällaista tuskanergiaa mukanani. Se ei enää ole vain jokin epämääräinen puuro, joka saa minut ajattelemaan että tällaista tän minun elämäni vissiin kuuluu ollakkin, harmaata ja mahdottoman ankeaa.
Havahdun esimerkiksi siihen, että mieleni on koko ajan syyttämässä muita ihmisiä. Kaikki ne vääryydet ja “vääryydet”, joita menneisyydessä olen kokenut, ne lukkiuttavat ja estävät minua menemästä aidosti eteenpäin elämässä, jos niitä ei käsittele ja selvitä itselleen. Eli alan uhriuttaa itseäni. Elän uhrin roolissa, josta en itsekään ole ollut tietoinen. Melkoista salapoliisin työtä tämä välillä tuntuu olevan, että miten saa itsensä kiinni kaikenlaisista valheellisista ajatuksista.
Ihan joissain arkipäiväisissä kohtaamisissa ihmisten parissa, usein huomaan mielessäni syyttävän ihmisiä, jostain ihan kummallisista jutuista. Vaikka, että miksi tuo ihminen katsoi minua noin, tai miksei se moikannut takaisin? Kuka helvetti se muka kuvittelee olevansa? Siis kun sehän on vain sitä, mitä pohjimmiltani ajattelen itsestäni, eikö? Minussa on se jo lapsena minuun hakkautunut tunne siitä, että en kelpaa ihmisille, joten alitajunnastani käsin elän yhä sen saman kokemusmaailman läpi. Tavallaan koen maailmaa sen haavoitetun pikkulapsen tunne-elämällä.
Miten sitten raittiuteni alussa tämä hyväksynnän hakeminen ilmeni, oli niin että minusta tuli todella suorituskeskeinen. Paiskin töitä, vimmalla vedin opiskelujani läpi, kuntoilin ihan överipaljon yhdessä vaiheessa, tarkkailin painoani ja syömisiäni sekä laihdutin niin itseäni ruoskien että se jo melkein muistutti syömishäiriötä. Hyväksynnän hakemista oli myös sellainen tietynlainen päteminen. Siis vaikkapa täällä plinkissä nämä tekstini. Tiedostan ihan vallan mainiosti sen, että näissä on joskus ollut osaltaan myös sitä alitajuista hyväksynnän hakemista. Sen takia niissä oli etenkin silloin ensimmäisenä vuotena sellaista, jos ei nyt valehtelua, niin kuitenkin liioittelua. Piti näytellä sitä ulkokuorta, että hienosti menee, vaikka sisällä vallitsi kammottava kaaos. Kuvittelin kai jotenkin, että pystyn sen kaaoksen yksin selättämään. Sitten kuitenkin, vaikka periaatteessa avun piirissä olinkin, mutten kuitenkaan valmis ottamaan sitä vastaan.
Missään vaiheessa en kuitenkaan päässyt siihen tilanteeseen, että vaikka kuinka suoritin ja sain ulkoisia puitteita kuntoon, että olisin voinut PYSÄHTYÄ ja sanoa itselleni: Ei sun tarvitse tehdä tätä kaikkea. Tällä tavalla et ikinä tule toipumaan. Koska ne ratkaisemattomat asiat ovat sun sisässäsi, sydämessäsi. Ne parantuvat vain, kun ne tuo valoon. Kun ne kokee ja jakaa ja tarpeen vaatiessa itkeekin monet itkut, jotka joskus kauan aikaa sitten ovat jääneet itkemättä. Sen takia olen monasti toitottanut tuotakin, että alkoholismista en voi toipua vain viinan jättämällä. Se asia pitää ihan oikeasti myöntää itselleen tuolla sydämessä. Ja se jos joku on ollut vaikeaa, sillä esteenä on oma ego ja oma ylpeys. Hirmuisen vittumainen vastustaja, ainakin minulle ollut.
Jos taas valitsee niin, että jää vellomaan niihin tunteisiinsa, niin se tekee ihmisestä ihan mielettömän itsekeskeisen. Onhan se ikävä sinänsä löytää näitä ikäviä piirteitä itsestään, mutta on nämä käsittelemättömät ja elämättömät lapsuuteni kriisit tehneet minusta ainakin ihan hiton itsekeskeisen. Itsehän sitä ei itsessään ole voinut nähdä.
En tiedä pääsinkö vieläkään tässä ihan siihen viisasten kiveen, jota hain, mutta kuitenkin: Rehellisyys on kaiken a ja o minusta tästä problematiikasta toipuessa. Ja minun mielestäni tästä voi nimen omaan toipua kokonaan. Se vain vaatii paljon töitä itsensä kanssa. Uskoa siihen toipumiseen, joka ajan myötä muuttuu uskoksi omaa itseään kohtaan.