Sekakäyttäjä sekoittaa perheenäidin

Oon käynyt lukemassa täällä silloin tällöin ja päätin nyt itsekin kirjoittaa…ehkä kaipaan tukea,opastusta,ymmärrystä…tai jotain mitä en osaa edes pyytää.
Oon kolmekymppinen perheenäiti,meillä on kolme lasta,kouluikäisestä tarhaikäisiin.Ollaan oltu miehn kanssa yhdessä jo yli 10vuotta.Ollaan sellainen entinen raikulipari,joka teki kaikkea tyhmää ja tuhmaa aikoinaan mutta sittemmin rauhoituttu perhe-elämään.Tai ainakin minä olen.
Nyt olen umpikujassa ja nuutunut.Tai olen ollut jo pitkään mutta nyt viimeisen vuoden parin aikana voimat ja oma pää alkaa väsymään.
Mies on sekakäyttäjä,ollut sitä jo melkein kokoajan mitä olemme yhdessä olleet.Pikkuhiljaa vuosien aikana kaikki on vain paisunut.Viihdekäytöstä on tullut viikonloppukäyttöä,iltakäytöstä päiväkäyttöö jne.Kalja,kannabis,lääkkeet.Siinä on se resepti.Ehkä ensimmäisenä tuo kannabis siihen palanpainikkeeks kalja.
Eikä mies mulle kaikkea edes paljasta koska tietää,että en siedä mitään nappirallia.

Tuntuu jotenkin tyhmältä huomata vasta nyt,että olen henkisesti alistettu tässä perheessä,elämässä.Kaikki kurja mikä sattuu miehelle,tulee minun niskoilleni,minun hoidettavaksi,minun kärsittäväksi.Minulla on kolmen lapsen lisäksi,yksi aikuinen lapsi huolehdittavanani.Ja se on näistä vaativin.
Minua on petetty,on itketty anteeksiannot ja saatu anteeksi.Vaikken sitä ole halunnut oikeasti antaakaan.Minulle raivotaan pikkuasioista,asioista jotka eivät ole minun syytäni.Minua haukutaan,vaikken sitä ole ansainnut.Teen täällä kaiken mitä perheenpyörittämiseen tarvitaan.Kotihommat,kaupassakäynnit jne.Pikkuhiljaa kaikesta mies on luistanut.Mina hoidan ne kuulemma paremmin.Mutta jos pyydän jotain tekemään niin ei.Kukaan ei tee mitään minun puolesta,minua varten kun pyydän.Minähän vain nalkutan.

Meillä vallitsee ärtymys.Kaikki on useamman tunnin päivässä pahalla päällä.Mies on aamuisin ärtynyt,ei ole nukkunut,ei ole saanut nukutuksi,olen antanut nukkua liian pitkään tms.Valvoo yöt yleensä.Sitten hermostun minä,hermostun kun pitää tehdä kaikki,olla passaajana.Sitten hermostuu lapset kun aikuiset ovat hermostuneita.Ja ärtymys vallitsee…

Kannabis täyttää päivät.Kavereita tulee ja menee.Viisveisataan minun,lasten pyynnöistä.Viisveisataan jos minulla olisi menoja,ne on sovittava viikko etukäteen.Jos minä olen liian pitkään ystäväni luona,soitetaan perään karjuen.En sitten käy missään ilman lapsia.

Joka päivä minulle vannotaan rakkautta.Sanoilla.Kysytään rakastanko minä.Rakastanrakastan vastaan.Kun en osaa muutakaan.Rakastanhan minä lasteni isää.Tottakai.Mutta kun minusta tuntuu,että minua ei rakasteta.Kaipaan niin sitä tunnetta,ettäjoku rakastaa minua niin,että se tuntuu.Että joku huolehtii minusta.Sitä minä kaipaan,että joku huolehtii minusta.Että minulllakin voi olla murheita,jotka joku voi auttaa kantamaan ja selviytymään niistä.Kukaan täällä ei kysy mitä minulle kuuluu.Silleen että tarkoittaa sitä ja oikeasti haluaa kuulla vastauksen.Tai jos kysyy,niin romahdan.En osaa vastata kun en oikein tiedäkään mitä mulle kuuluu.Oon kai liian kauan uskotellut itselleni ja muille että hyvin pyyhkii.Vähätellyt miehen riippuuvuutta.Vähätellyt sitä päivittäista aamustailtaan/yöhön polttelua,viikottaista tissuttelua(n.4krt/vko ainakin+känni-illat).Miten sitä voi edes vähätellä???

Kyllähän mies lupaa olla aina juomatta ja että vähentää heti ensi viikolla.Ne nyt on niitä katteettomia liibalaaboja,tiedänhän minä sen.Jotenkin sitä silti vaan tyhmänä toivoo,että joku pvä se mies herää tuosta ja oikkeasti päättää haluta olla kunnon perheenisä.Isä joka jaksaa touhuta,pitää lupaukset,ei raivoo äidille.Tyhmäähän se on.

Oon niin hukassa.Tämä on sekavasti kirjoitettu.Ajatukset harhailee.Nyt on viikonloppu ollut aikaa miettiä ja vollottaa yöt tätä omaa kurjuutta ja sitä huolenpidon kaipuuta kun mies on omilla reissuillaan.
Ja mä tiedän jo valmiiksi sen,että kun se tänään tulee kotiin niin arki taas alkaa rullaamaan normaalisti.Normaalisti mutta ikävästi.Mutta tutun turvallisesti.Ja huomenna oon jo unohtanut nämä itkut,koska mitäpä minä itkemään omia valintojani.Sitten taas toistuu sama kaava,että sen viikon pahimman sanasodan jälkeen mietin näitä samoja asioita jotka sysään takaraivooni aika ajoin piiloon.

Se yksi ihminen joille tätä arkeani välillä uskallan purkaa,kysyy,että miksi en auta itseäni?Miksi en hae itselleni apua koska minä se täällä sitä tarviin koska mies ei tajua omaa tilannettaan.Minä en jaksa,en osaa.Minusta tuntuu että minun on kannettava oma ristini itse.Niinkuin aina.Sitten mulla on välillä puuhailtavaa,keksin jonkun projektin kotona mitä työstän lasten kanssa,ajatukset lepää siinä.Kun pysyn liikkeellä ei kerkee murehtimaan.

Mun miehessä asuu ihan ku kaks eri ihmistä.Välillä siinä on se ihana,upee tyyppi jonka kanssa nauretaan ja jutellaan aamun pikkutunneille.Suunnitellaan tulevaisuutta,haaveillaan.Sitten se toinen kaveri,joka kävelee ylitse,mollaa,komentelee,raivoaa.Aiheuttaa sydäntäraastavia kiputiloja pettämisillään.Mies osaa kuitenkin keskustella morkkiksissaan.Osaa olla pahoillaan,yrittää ymmärtää ja lohduttaa.Mutta ne on vaan ne hetket.Ja kun mä tiedän nyt,ettei tätä toista kaveria ois jos mies ei ois riippuvainen.Tai oisko sitä toistakaan?

Oon lähimmäisriippuvainen,sehän tässä on selviö.
Jotenkin tässä tilassa mä haluaisin lähteä mutta on liian paljon niitä (teko)syitä miksi en lähde.

Oonkohan minä ite menettämässä järkeni.

Voi voi,

Halaus sinulle “nuutuva”!

Ymmärrän oikein hyvin, valitettavan hyvin tunteesi. Ja sen, että pitää olla kova, jotta jaksaa arjen. Jos jollekulle kävisi kertomaan oikeita kuulumisiaan voisi romahtaa. Minäkin olen monesti miettinyt että olenkohan menettämässä järkeni. Kun se, mitä minä ajattelen ja pidän oikeana ja kohtuullisena tyrmätään ja syytellään minua. Ja ihmetellään MINUN ajatuksenjuoksuani, kun minusta se toinen aiheuttaa harmin ja murheet juomisellaan. Voimia sinulle, koita jaksaa - lastesikin takia!

On kumman vaikeaa irtautua ja alkaa tehdä asioita siten, kun oma hyvinvointi edellyttäisi. Sitä odottaa, toivoo, rukoilee, miettii mitä itse voisi tehdä… Kun on niitä hyviäkin muistoja ja vielä hitunen rakkauttakin. Ja onhan joku joskus raitistunutkin :open_mouth: . Kun kukaan muu ei voi sanoa mikä on oikea ratkaisu tai olisiko jo oikea hetki ottaa ja muuttaa itse jotain elämässään. Samaa pähkäilen minäkin täällä päässä.

Mutta aivan varmaa on se, että sinäkin olet ansainnut rakkautta ja huolenpitoa. Että sinäkin olet arvokas ja olisit ansainnut sen, että joku välittäisi sinun jaksamisestasi. Alkoholistin puolisona saa usein ne syyt niskoilleen ja pikkuhiljaa alkaa itsekin uskoa, että on huono ja vähäarvoinen.

Olen hieman alkanut mietiskellä tuota termiä “läheisriippuvuus”. Jotenkin ikävältä kalskahtava termi. Jos alkoholistin puoliso ja läheinen johonkin “sairastuu”, niin masennukseen, tuskaan, suruun ja siihen, että sydän vuotaa verta. Läheisriippuvuus kuullostaa jotenkin siltä, että “oletpa nyt hölmö ja sinisilmäinen kun et ymmärrä omaa parastasi ja toimi sen mukaan, ihan järkevästi ja rationaalisesti vain…”. Kyllä kai me perheenäidit mietitään paljon sitäkin, mikä olisi lapsillemme parasta ja yritetään viimeiseen asti pitää perhe kokonaisena. Ehkä en ole vain oikein ymmärtänyt tuota termiä - vai onko minusta jo tullut katkera ämmä?

Joka tapauksessa voimia viikkoosi nuutuva ja toivottavasti saat edes hieman lohtua ja tukea tältä palstalta!!!

syyslintu

Hmm,

voivottelin vain. Se oli ensireaktioni. Sitten vasta ymmärsin, että varmasti kaipasit neuvojakin.

Minä olen kyllä huono neuvoja, kun itse jahkailen ja pähkäilen saman asian edessä, mutta asioiden käsittely ja puhuminen ihan varmasti tekisi hyvää. Saisit varmastikin ajan kunnastasi psykologilta, perheneuvolasta jne. Ainakin meillä lapsiperheet saavat tosi hyvin apua, kun vain saa sanotuksi että nyt on tosi kyseessä. Saisit vahvistusta sille, ettet ole sekoamassa, olet vain väsynyt ja uupunut.

Olet isojen kysymysten ja päätösten edessä ja joudut pähkäilemään asiaa monelta kannalta. Ne ovat varmasti niitä mainitsemiasi “tekosyitä”. Avioero ei ole pieni asiaja sitä sietääkin pohtia tarkkaan. Enkä tarkoita nyt sitä, että yhdenkään puolison pitäisi jäädä ja sietää päihdeongelmaista kumppania, vaan sitä, että asia on monimutkainen ja vaikea.

Olen itse turvautunut terapiaan muissakin elämäni ongelmatilanteissa ja olen sitä mieltä, että ihan yhtälailla kun hammassärkyyn saa apua niin myös omaa mieltäänkin pitää päästä hoitamaan. Toivon, että jaksat etsiä ja löydät hyvän kuuntelijan ja tuen! Soita vain rohkeasti ja ota ensimmäinen askel.

heippa Nuutunut

kirjoittelen sulle, kun olen itseni saanut jo irti omasta juoppiksestani ja minä ja lapset saadaan elää sellaista elämää kuin kaikkien ihmisten kuuluu saada elää. Kirjoituksesi osui ja upposi, koska tilanteeni oli vielä vuosi sitten niin samanlainen kuin sun nyt. Paitsi tuota sekakäyttöä, mun juoppis ‘vaan joi’. Mutta muuten elämäntilanne hyvin sama, pienine lapsineen, kaltoinkohteluineen, pettämisineen jne.

Lopulta sairastuin pahaan masennukseen ja olin pakotettu hakemaan apua. Onneksi sain sitä heti, muuten en olisi tässä kirjoittelemassa… Ulkopuolisen, ammattilaisen keskusteluapu oli ihan korvaamaton. Kynnys oman avun hakemiselle oli kohdallani tosi korkea, siksi kai tilanne pääsikin niin pahaksi.

Ulkopuoliset ihmiset (perheneuvola, oma terapeuttini) saivat silmäni vihdoin auki ja tajusin perhe-elämämme sairaalloisuuden. Ei kenenkään (eikä ainakaan pienten lasten) pitäisi joutua elämään sillä tavoin. Kaikki lähti omien rajojen asettamisesta. Ja sitten niiden pitämisestä. Arvaa oliko vaikeaa asettaa rajoja kun ei ollut koskaan niitä osannut vaatiakaan? Eli ihan vain siitä oli kyse, että mietittiin mitä haluaisin elämältäni, mihin suostun, mitä annan itselleni tehdä. Ja sitten piti vain opetella pitämään niistä kiinni. No, erohan siitä tuli. Mutta yllätys yllätys, mä en kuollutkaan siihen. Nyt mä (pitkän taistelun jälkeen) tunnen itseni taas ihmiseksi ja olen saanut oikean elämän. Tällä tarkoitan stä, että elän nykyään elämääni itse, enkä enää kenenkään toisen kautta, toisen ehdoilla.

En enää halunnut olla se, jota jatkuvasti mollataan, petetään, syytetään, ahdistellaan, pelotellaan jne. Ja halusin lapsilleni normaalimman arjen ja elämän, kodin jonne on kiva hoito- ja koulupäivän jälkeen tulla, kodin, jonne itsekin töiden jälkeen haluaa palata.

Nuutunut, haluan rohkaista sua hakemaan apua ihan ensimmäiseksi itsellesi. Parin ekan puhelun / käynnin jälkeen se helpottuu. Esim perheneuvolassa (sinne saa jononkin ohitse ajan kun selittää kuinka kaamea tilanne on) sä saat apua ja ihan konkreettisia neuvoja sun tilanteeseen. Ne on ammattilaisia siellä, jotka tapaa sun kaltaisia (=sun tilanteessa eläviä) ihmisiä joka päivä. Eikä se haittaa että siellä romahtaa. Mä vaan itkin parit ekat kerrat mun terapeutin luona. Tuntu vaan niin hurjalta kun joku kysyi että missä mennään… Mutta ei sitä tarvitse pelätä eikä hävetä.

Mä en tiedä miten sun tulee käymään jos sä haet apua. Ehkä tapahtuu käänne parempaan sun miehen kanssa, ehkä sä päädyt eroon niinkuin mä, kukaan ei osaa sitä sanoa etukäteen. Mutta sen mä tiedän miten sun käy jos sä annat vaan elämäs lipua ohi ja suostumalla kaikkeen… Sä sairastut. Kuka sitten on sun lapsille äitinä? Sä olet arvokas ihminen (joo, tiedän, susta ei nyt tunnu siltä), sulla ja sun lapsilla on oikeuksia, sä olet varmasti tuon kaiken taakan alla ihana ihminen. Älä unohda itseäsi. Ja ehkä se avun hakeminen voi jollain lailla herätellä sitä sun miestäkin. Että nyt on tosi kyseessä. Että ehkä jotain pitäisi tehdä…

Kirjoittele tänne palstalle, tää on ainakin ollu mulle ihan uskomattoman hyvä tuki. Tajuta, ettei mun tilanne ollutkaan ainoa laatuaan… Etten mä ollut maailman ainoa joka oli ajautunut niin inhottavaan jamaan. Täällä saat hyvää vertaistukea ja neuvoja meiltä muilta almoilta. Ja ajattele, sä olet jo ottanut ensimmäisen askeleen avun hakemisessa; sä olet kirjoittanut tänne. Hyvä sinä!

Koita jaksaa, haleja sulle ja sun lapsukaisille! Ota puhelin käteen ja soita vaikka sinne perheneuvolaan. Siitä se lähtee. Mä toivon koko sydämestäni että sä ja sun lapset (sekä sun mies) voitte jonain päivänä hymyillä ja sanoa että paska reissu mutta tulipa tehtyä. Ja sitten jatkaa hyvää elämää. Mä toivon aina ihmettä ja sitä että lapset sais pitää perheensä. Mutta jos niin ei käy, siitäkin selviää. Toivotan sulle ja sun perheelle pieniä ihmeitä ja sitä suurtakin ihmettä. Voimia!!

Kirjoitusvirheitä pahoitellen, mobiilisti Alusta aloittanut

Hei nuutuva!

Oon itse entinen päihteiden väärinkäyttäjä (nykyään menee vaan lääkärin määrämät lääkkeet), mut pitkä tie on kuljettu. Sivussa meni pitkä parisuhde, mistä voin syyttää vain itseäni, vaikka oli muitakin peruserimielisyyksiä. Joka tapauksessa syyni kirjoittaa nyt sulle on se, ettet voi tehdä oikeastaan mitään, mikä muuttaisi miehen käytöstä. Itseeni ei ainakaan mitkään uhkailut jne. auttanut. Mielialat vaihteli jatkuvasti tasan sen perusteella, mitä olin itse ottanut, eikä oikeastaan ollut väliä sillä, mitä muut tekivät tai sanoivat. Toki muiden ihmisten kannalta pahinta oli tilanteet, joissa en ollut mielestäni voinut ottaa riittävästi päihteitä ja joku toinen moitti päihteiden käyttöäni. Saatoin saada hirveitä raivokohtauksia, jos koin itseni uhatuksi ja sanoa hirveitä asioita ihmisille, jotka osuivat paikalle. Yritin siis saada huomion pois itse asiasta…

En tiedä onko kirjoituksestani apua sulle, mut tuli tarve kirjoittaa jotain. Sanon nyt suoraan mielipiteeni: en usko sinun miehesi muuttavan käytöstään ja jos muuttaakin, ei se oikeastaan liity sinuun! Tietysti toivoisin, että miehesi lopettaisi päihteiden käytön ja saisitte elämänne kuntoon, muttei se ole realistista. Etenkin lapsille tuo teidän elämänne on hirveän stressaavaa!! Omassa lapsuudessani vanhempani riitelivät paljon ja se oli aivan kamalaa! Koko ikäni olen vältellyt ristiriitatilanteita, paitsi nuo edellä mainitsemani tilanteet. Hyvin harvoin saan suoraan sanottua kenellekään olevani eri mieltä pienestäkään asiasta, koska koen riidat niin stressaavina, että ne vaivaavat minua pitkään jälkikäteen. Näin ollen jo pelkästään lasten takia tuo tilanne ei mielestäni voi jatkua!! Lapset eivät osaa puolustaa itseään, mutta varmasti he tilanteesta kärsivät ja paljon. :frowning:

hei taas Nuutunut!

Mun oli vielä pakko kirjoittaa ja kompata edellistä kirjoittajaa. Mullekin suuri oivallus oli se, että mä en voi muuttaa miestäni enkä voi vaikuttaa hänen valintoihin enää. Hän oli niin syvällä omassa alkoholismissaan että mikään mitä sanoin tai tein ei vaikuttanut häneen oikeasti. Ja totuus on se, että millään uhkailuilla eikä aneluilla voi toista raitistaa. Raitistumisen (oikean sellaisen) täytyy lähteä itsestä. Jos sitä halua ei ole, ei raitistumisesta pakon edessä tule pysyvää.

Joskus jokin tapahtuma voi varmastikin herättää alkkista ja saada hänet ajattelemaan asioita. Mutta silloinkin päätöksen raitistumisesta tulee lähteä hänestä itsestään, omasta halusta. Vain silloin odottaa pysyviä tuloksia. Ainoa mitä voit tehdä, on järjestää sun oma ja sun lasten elämä niin, että teillä on hyvä olla. Toivottavasti sun mies haluaa muuttaa elämänsä niin, että te voisitte vielä jatkaa yhdessä. Mutta ajattele lapsia ensin, he eivät voi vaikuttaa omaan elämäntilanteeseensa. Sulla on vastuu heistä ja heidän hyvinvoinnista. Ja itsestäs. Siitä että sä jaksat.

Päätökset on kipeitä, päätit niin tai näin. Näissä tilanteissa ei ole helppoja ulospääsyjä. Mutta haluan edelleen korostaa että kaikesta selviää kun päättää niin ja osaa hakea apua. Ole itsekäs ja ajattele itseäs. Vasta kun sä voit hyvin, sulla on voimia järjestää sun lastenkin elämä niin että heillä on hyvä olla. Lainaan mun “perheneuvolatädin” sanoja; " kun vanhemmat voi hyvin, lapsetkin voi hyvin". Meidän perheen tapauksessa vaan se tarkoitti mua, isästä kun ei isäksi ole sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta lapset voi nykyään onneksi hyvin ja ovat hyvin sopeutuneet uuteen elämäämme, ovat iloisia ja tyytyväisiä kun mä jaksan olla läsnä ja olen taas iloinen äiti. Joka aamu (joo, tiedän että kuulostaa idiootilta) mä sanon itselleni että tästä tulee hyvä päivä. Pikkuhiljaa mä alan uskoa siihen :smiley:

Voimia Nuutunut! Kirjoittele taas mitä teille kuuluu. Me ollaan täällä kaikki muutkin almat :laughing: