Oon käynyt lukemassa täällä silloin tällöin ja päätin nyt itsekin kirjoittaa…ehkä kaipaan tukea,opastusta,ymmärrystä…tai jotain mitä en osaa edes pyytää.
Oon kolmekymppinen perheenäiti,meillä on kolme lasta,kouluikäisestä tarhaikäisiin.Ollaan oltu miehn kanssa yhdessä jo yli 10vuotta.Ollaan sellainen entinen raikulipari,joka teki kaikkea tyhmää ja tuhmaa aikoinaan mutta sittemmin rauhoituttu perhe-elämään.Tai ainakin minä olen.
Nyt olen umpikujassa ja nuutunut.Tai olen ollut jo pitkään mutta nyt viimeisen vuoden parin aikana voimat ja oma pää alkaa väsymään.
Mies on sekakäyttäjä,ollut sitä jo melkein kokoajan mitä olemme yhdessä olleet.Pikkuhiljaa vuosien aikana kaikki on vain paisunut.Viihdekäytöstä on tullut viikonloppukäyttöä,iltakäytöstä päiväkäyttöö jne.Kalja,kannabis,lääkkeet.Siinä on se resepti.Ehkä ensimmäisenä tuo kannabis siihen palanpainikkeeks kalja.
Eikä mies mulle kaikkea edes paljasta koska tietää,että en siedä mitään nappirallia.
Tuntuu jotenkin tyhmältä huomata vasta nyt,että olen henkisesti alistettu tässä perheessä,elämässä.Kaikki kurja mikä sattuu miehelle,tulee minun niskoilleni,minun hoidettavaksi,minun kärsittäväksi.Minulla on kolmen lapsen lisäksi,yksi aikuinen lapsi huolehdittavanani.Ja se on näistä vaativin.
Minua on petetty,on itketty anteeksiannot ja saatu anteeksi.Vaikken sitä ole halunnut oikeasti antaakaan.Minulle raivotaan pikkuasioista,asioista jotka eivät ole minun syytäni.Minua haukutaan,vaikken sitä ole ansainnut.Teen täällä kaiken mitä perheenpyörittämiseen tarvitaan.Kotihommat,kaupassakäynnit jne.Pikkuhiljaa kaikesta mies on luistanut.Mina hoidan ne kuulemma paremmin.Mutta jos pyydän jotain tekemään niin ei.Kukaan ei tee mitään minun puolesta,minua varten kun pyydän.Minähän vain nalkutan.
Meillä vallitsee ärtymys.Kaikki on useamman tunnin päivässä pahalla päällä.Mies on aamuisin ärtynyt,ei ole nukkunut,ei ole saanut nukutuksi,olen antanut nukkua liian pitkään tms.Valvoo yöt yleensä.Sitten hermostun minä,hermostun kun pitää tehdä kaikki,olla passaajana.Sitten hermostuu lapset kun aikuiset ovat hermostuneita.Ja ärtymys vallitsee…
Kannabis täyttää päivät.Kavereita tulee ja menee.Viisveisataan minun,lasten pyynnöistä.Viisveisataan jos minulla olisi menoja,ne on sovittava viikko etukäteen.Jos minä olen liian pitkään ystäväni luona,soitetaan perään karjuen.En sitten käy missään ilman lapsia.
Joka päivä minulle vannotaan rakkautta.Sanoilla.Kysytään rakastanko minä.Rakastanrakastan vastaan.Kun en osaa muutakaan.Rakastanhan minä lasteni isää.Tottakai.Mutta kun minusta tuntuu,että minua ei rakasteta.Kaipaan niin sitä tunnetta,ettäjoku rakastaa minua niin,että se tuntuu.Että joku huolehtii minusta.Sitä minä kaipaan,että joku huolehtii minusta.Että minulllakin voi olla murheita,jotka joku voi auttaa kantamaan ja selviytymään niistä.Kukaan täällä ei kysy mitä minulle kuuluu.Silleen että tarkoittaa sitä ja oikeasti haluaa kuulla vastauksen.Tai jos kysyy,niin romahdan.En osaa vastata kun en oikein tiedäkään mitä mulle kuuluu.Oon kai liian kauan uskotellut itselleni ja muille että hyvin pyyhkii.Vähätellyt miehen riippuuvuutta.Vähätellyt sitä päivittäista aamustailtaan/yöhön polttelua,viikottaista tissuttelua(n.4krt/vko ainakin+känni-illat).Miten sitä voi edes vähätellä???
Kyllähän mies lupaa olla aina juomatta ja että vähentää heti ensi viikolla.Ne nyt on niitä katteettomia liibalaaboja,tiedänhän minä sen.Jotenkin sitä silti vaan tyhmänä toivoo,että joku pvä se mies herää tuosta ja oikkeasti päättää haluta olla kunnon perheenisä.Isä joka jaksaa touhuta,pitää lupaukset,ei raivoo äidille.Tyhmäähän se on.
Oon niin hukassa.Tämä on sekavasti kirjoitettu.Ajatukset harhailee.Nyt on viikonloppu ollut aikaa miettiä ja vollottaa yöt tätä omaa kurjuutta ja sitä huolenpidon kaipuuta kun mies on omilla reissuillaan.
Ja mä tiedän jo valmiiksi sen,että kun se tänään tulee kotiin niin arki taas alkaa rullaamaan normaalisti.Normaalisti mutta ikävästi.Mutta tutun turvallisesti.Ja huomenna oon jo unohtanut nämä itkut,koska mitäpä minä itkemään omia valintojani.Sitten taas toistuu sama kaava,että sen viikon pahimman sanasodan jälkeen mietin näitä samoja asioita jotka sysään takaraivooni aika ajoin piiloon.
Se yksi ihminen joille tätä arkeani välillä uskallan purkaa,kysyy,että miksi en auta itseäni?Miksi en hae itselleni apua koska minä se täällä sitä tarviin koska mies ei tajua omaa tilannettaan.Minä en jaksa,en osaa.Minusta tuntuu että minun on kannettava oma ristini itse.Niinkuin aina.Sitten mulla on välillä puuhailtavaa,keksin jonkun projektin kotona mitä työstän lasten kanssa,ajatukset lepää siinä.Kun pysyn liikkeellä ei kerkee murehtimaan.
Mun miehessä asuu ihan ku kaks eri ihmistä.Välillä siinä on se ihana,upee tyyppi jonka kanssa nauretaan ja jutellaan aamun pikkutunneille.Suunnitellaan tulevaisuutta,haaveillaan.Sitten se toinen kaveri,joka kävelee ylitse,mollaa,komentelee,raivoaa.Aiheuttaa sydäntäraastavia kiputiloja pettämisillään.Mies osaa kuitenkin keskustella morkkiksissaan.Osaa olla pahoillaan,yrittää ymmärtää ja lohduttaa.Mutta ne on vaan ne hetket.Ja kun mä tiedän nyt,ettei tätä toista kaveria ois jos mies ei ois riippuvainen.Tai oisko sitä toistakaan?
Oon lähimmäisriippuvainen,sehän tässä on selviö.
Jotenkin tässä tilassa mä haluaisin lähteä mutta on liian paljon niitä (teko)syitä miksi en lähde.
Oonkohan minä ite menettämässä järkeni.