Hanskani iskevät säkkiä, olkapäitä polttelee, mutta hammasta purren jaksan vielä viimeiset sekunnit. “Ja vaihto!” erottuu heikosti taustalla soivan musiikin seasta. Nostan leukani ja lasken käteni, käännähdän ja kävelen muutaman askeleen ennen kuin isken takapuoleni mattoon ja herättelen jo ennestään kipeitä vatsalihaksiani.
Tunnin jälkeen oloni on loistava, energinen, positiivinen ja valmis päivän parhaaseen hetkeen - Lyhyeen ajomatkaan kotiin, jossa jo odottavien lasteni hymy kuultaa mielessäni. Hymyilen. Lähtiessäni katsahdan salin ikkunoista ulos aukiolle, jonka kesäisen iltapäivän on täyttänyt alkoholia ja nappeja kiskovat joukkiot. Se pieni ero, ajattelen.
Avaan silmät, tänään on se päivä. Kuukausien pitkien työpäivien, harjoittelun ja kotitöiden jälkeen tämä mies viettää päivän ystäviensä kanssa. Alkoholia, tänään rentoudun - Frendit ja aurinko! “Otatko viivan?”.
Se pieni ero.
Sen pienen eron vuoksi olin sekaisin, eihän se yhteen jäänyt vaan tiedä kuinka paljon siinä menikään. Olen sekaisin. Siitä on nyt kolme-neljä päivää. En ole koskaan kokenut vastaavaa: Olen väsynyt, levoton ja ajoittain tuntuu kuin kulkisin usvassa - Palelenkin tänään.
Puhumattakaan kuinka ahdistunut olen henkisesti, lapseni! Toinen kerta elämässäni ja ensimmäisellä kerralla vakuutin kokeilujeni olevan tässä, perheeni. Omaa pelkoa elämän rajallisuudesta ei liene helpoittavan taas kerran terästynyt tieto seitsemän vuoden takaisesta keuhkoveritulpasta, jota terästämään syön verenohennusläkettä.
Pelkään - Lapseni, perheeni.
Ehkä kyse on vain vieroitusoireista, jotka ovat ensimmäistä kertaa suuremmat? En tiedä, se pieni ero on tuonut tämän miehen kohtaamaan oman rajallisuutensa.
Se oli tässä, kerron teille - Ei koskaan enää, ei yhtään enää! Tämä teksti kulkekoon mukanani, muistuttakoon minua jatkuvasti siitä pelosta, jonka olen kohdannut. Siitä katumuksesta, jonka itse aiheutin. Siitä pahuudesta, jonka olisin saattanut aiheuttaa minulle tärkeimmille ihmisille - Seuraavaa kertaa ei tule!