Se kuuluisa rähinägeeni

No niin. Kauan olen seuraillut keskusteluja ja nyt on aika omalta osaltakin osallistua.

Moni varmaan tunnistaa sen olon, kun tuntee niin kovaa häpeää kännisekoilusta että tekisi mieli vajota maan alle ja jäädä sinne.

Kaksi viikkoa, kaksi känniriehumista joiden seurauksena ambulanssi/poliisi on tullut hakemaan. Ekan kerran päädyin selviämisasemalle, jossa minä reilu parikymppinen nuori nainen olin kahden vanhemman miehen kanssa. Tokalla kerralla viime yönä päivystyksessä käännytettiin takaisin.

Mutta se häpeä…
Olen riehunut, käyttäytynyt todella huonosti, maannut lattialla, yrittänyt poistua liikkuvasta ambulanssista ja selittänyt ihan ihme juttuja. :blush:

Viime kerran jälkeen sanoin itselleni, että jos olen kaksi viikkoa juomatta ja jos se ei muuten onnistu, haen apua. No ne kaksi viikkoa tuli ja meni ja kyllähän sitä tuli juotua. Nyt mieli sanoo että jos nyt ihan oikeasti olisi sen kaksi viikkoa juomatta… Tiedän että jonkinsortin ongelmastahan tässä on ilman muuta kyse, kun en muista milloin olisin viimeksi ollut edes viikon juomatta. Ongelma on juomisen lisäksi se että se provosoi pahimmillaan tietynlaista käytöstä, jonka seurauksena sitten ollaan milloin missäkin. Alkoholi on aiheuttanut todella paljon pahaa mun elämässä, niin ihmissuhteisiin kuin omaan hyvinvointiinkin.

Pahin lienee se, että pilasin omat hääni sillä että join liikaa. Nolasin itseäni appivanhempien edessä ja pilasin häät myös puolisolta. Sammuin vessaan ja oksentelin mihin sattuu. Vaikea edelleenkään antaa itselle anteeksi vaikka tapahtumista on jo aikaa. Ja nyt kun anonyymisti voi tehdä tunnustuksen, käytin myös yhteisiä lahjaksi saatuja rahoja, joilla olisi hankittu yhteisiä asioita, railakkaaseen baari-iltaan. Jonka jälkeen olinkin sitten taas päivystyksessä.

Otsikkoon viitaten, minä kuulun siihen joukkoon ihmisiä joilla on rähinägeeni, eli monesti ne känni-illat ei sitten sujukkaan kauhean leppoisissa merkeissä…

Heips, Lounainen.
Kuulostaa pahalta ja hyvältä.
Pahaa on tuo mitä alkoholi sinulle aiheuttaa.
Hyvää on se että ymmärrät sen.
Putkis

Näinhän se on. Olen muka tiedostanut hyvin vahvasti jo aika pitkään että alkoholi on ongelma ja muka skipannut sen kieltovaiheen. Mutta eipä se ole kertaakaan estänyt pulloon tarttumista, juomisen aloittamista. Että lieneekö se myöntäminen ollut kuitenkaan kovin vahvaa. Ei huolissaan olemainen auta, kun ei mitään ole asian eteen tehnyt.

Avun hakemista olen pyöritellyt koko viikonlopun.
Suurin pelon aihen lienee se, että ongelmaani ei katsota niin vakavaksi että siihen apua tarvitsisi. Varmaan ainakin vuoden olen juonut 2-4 kertaa (joskus enemmän tai vähemmän) yleensä 17.5 annosta. Eli viikossa jopa 70 annosta :open_mouth:

No nythän kun sen laski ja kirjoitti ylös niin tuohan on ihan järkyttävä määrä… Toki ainakin viimeaikoina annoksia kertyy viikossa 35. Ei koskaan enempää juomista kuin yksi päivä kerrallaan, ei koskaan tasoittavia.
Jos juon, aina on mentävä päätyyn asti, eli sammumiseen. Vähempi ei riitä enkä näe mitään iloa siitä että ottaisi 1 tai 2, sehän menee vain hukkaan jos ei juo kunnolla!

Olen jättänyt asioita tekemättä juomisen takia, olen mennyt krapulassa tapaamisiin kun ei ole pystynyt halunnut) olla juomatta edellisenä päivänä. Olen perunut paljon tapaamisia kun on halunnut juoda edellisenä iltana. Keväällä olen muistaakseni ollut kuukauden juomatta, se sujui aika kivuttomasti. Sen jälkeen ei tosiaan viikkoa ole ollut, paitsi ihan yksittäisiä.

Mulla on aika tyypillinen tarina, ensimmäiset kännit vedin 17v ja rakastuin alkoholiin ensisilmäyksellä. 18v asti on tullut juotua aika railakkaasti, nyt olen 23v. Alkoholi on paras ystävä, lohduttaja ja seuralainen ja ajatuskin siitä luopumisesta pelottaa.

Nyt tuntuu vaan että yhtäkään päivystyskeikkaa tai kännistä itsetuhoavaa sekoilua ei saisi tulla. Fyysisen puolen lisäksi vaikuttaa psyykkiseen puoleen varmasti erittäin voimakkaasti.

Eilen Mietin että alkoholin glorifiointi on ihan turhaa. Krapulassa ihminen on kaikkea muuta kuin kaunis, kun kädet tärisee, itku ei ole kaukana missään vaiheessa, vessanpönttöä halaillaan eikä meinaa pystyasennossa pysyä. Siinä aina miettii, että miksi on taas kerran altistanut itsensä sellaiselle myrkylle.

Mikähän siinä on, että itselleni krapulaa seuraava päivä on aina kaikista vaikein? Silloin juomishimo on melkein kestämätön. Ja etenkin jos on niinkuin nyt, voi huonosti ja tietää että alkoholi turruttaisi ja lohduttaisi.

Tänään sieluun, mieleen ja ruumiiseen sattuu, mutta tänään en juo.

Moi.
Sanoisin jotain, mutta nyt ei ole sanoja.
Kaverini josta kirjoitin omassa ketjussani, oli 30v kun hänen elämänsä päättyi virtaan. Ei juonut liikaa. Tai ehkä sittenkin sen yhden kerran, ja se jäikin sitten viimeiseksi.
Onko liikaa 10, 20 vai 112 annosta viikossa?
Ehkäpä joskus yksikin annos on liikaa. Elämän tilanteet muuttuvat. Hyvällä mielellä hyvässä porukassa 10 voi olla ihan kohtuullista. Yksin ahdistuneena ja epätoivoisena muutama annos voi muuttaa ihmistä niin että tekee jotain harkitsematonta.
Mikä on sopiva apu Sinulle?
Olen aika huono neuvomaan näissä asioissa.

Olisiko jollain Plinkkiläisellä ajatusta mikä olisi paras tai helpoin lähestyttävä apu?
Saatkohan 10 hyvää neuvoa?
Minä tarjoan Sinulle,

  1. Kirjoittele Päihdelinkkiin.

Putkis

Voisinpa tuoda tähän päivääsi hiukan toiveikkuutta ja uskoa.
Siihen ahdistukseen, tuskaisuuteen ja toivottomuuteen olen tutustunut itsekin hyvin, kuten varmasti moni meistä, ja se on kamala olotila. Mutta muista: se tunne menee ohi, kun aivokemiat tasaantuvat ja korjaavat itseään, jos vaan annat ruumiisi tehdä sen. Minulla se kestää yleensä kaksi tai kolme päivää, eli olet varmaan jo ison palan tämänkertaisesta kärsimyksestäsi lusinut.

Minua helpottaa (sen verran, kuin sitä oloa nyt mikään helpottaa) se, että ajattelen, miten elimistöni korjaa itseään koko ajan, kun olen lopettanut juomisen. Maksa polttaa myrkkyä pois, kaikki sisäelimet työskentelevät suodattaakseen kropasta kaiken haitallisen, solut korjaavat itseään ja aivoissa tapahtuu koko ajan välittäjäaineiden tasaantumista. Muista juoda riittävästi vettä. Kun elimistö on saavuttanut kohtalaisen tasapainon, olo helpottuu ja toipuminen jatkuu. Tärkeintä on nyt aluksi, että et juo enempää alkoholia. Se riittää sinun osaltasi, etkä voi tehdä nyt tässä hetkessä, tänä sunnuntaina enempää - elimistösi hoitaa kyllä korjaustyöt.

Sinun ei tarvitse elää, kuten kuvailit eläneesi, eikä sinun tarvitse enää kärsiä alkoholin karmeista vaikutuksista itseesi, elämääsi, läheisiisi ja ympäristöösi. Sinä voit vapautua, se on ihan mahdollista.
Saatat tarvita ulkopuolista apua, ja todennäköisesti tarvitsetkin, mutta tilanteesi ei ole toivoton etkä sinä ole tuomittu kärsimään voimattomana tuota samaa kierrettä.

Minun neuvoni on:

  1. Sinnittele koko tuon krapulan yli, anna olosi helpottua ilman alkoholia ja jos tunnet sitä tarvitsevasi, hae apua. Sitä on saatavilla, ja tilanteesi on ehdottomasti tarpeeksi vakava millä tahansa mittapuulla.

Paljon voimia ja kirjoittelemisiin!

Kiitos. Ette uskokaan kuinka sananne lämmittävät. Jos minulla olisi voimia kirjoittaa kauniimmin sanoin, tekisin sen.

Ensimmäisen mt-diagnoosin sain samoihin aikoihin kuin aloitin juomaan, 18-vuotiaana ja siitä asti onkin juotu iloon ja suruun. Tuttu fraasi: masennus aiheuttaa juomista ja juominen masennusta. Siinä olisi taas yksi hyvä syy lopettaa tai vähentää juomista.
Nyt kun olo on pahempi kuin melkein koskaan, on juomisen himo melkein pahempi kuin koskaan.

Jos joisin nyt, päätyisin taas päivystykseen, josta lähetettäisiin taas kotiin ja tietoihin tulisi taas yksi merkintä itsetuhoisesta kännisekoilusta.

Latasin sovelluksen, johon saattoi kirjata monta päivää on ollut juomatta, siihen voi syöttää paljon rahaa ja kaloreita säästyy per päivä. Se määrä on pelottavan suuri.

Mun suvussa on alkoholismia reippaasti, useammankin juominen on vienyt hautaan asti. Omista sisaruksistakaan ei moni ole säästynyt päihteiden houkutukselta. Isäni lopetti juomisen aikoinaan ja oli raitistunut alkoholisti.
Tänne kirjoittaminen on kuin kertoisi jonkin ison ja ruman salaisuuden, avaisi jotain mitä on vuosien ajan piilotellut, ehkä niin itseltään kuin muiltakin.

Koitan saada kirjoiteltua jotain koostetumpaa.

Tänään en juo.

Kappas, täällä taas. Eipä tässä ole mitään sen kummempaa tapahtunut tässä parissa vuodessa, paitsi että onneksi aikaisemmat itsetuhoisuus-sekoilut on jäänyt taakse ja nyt on ollut enää sitä pelkkää sekoilua. Oon alkanut reflektoimaan omia puheitani ulkopuolisen näkökulmassa ja hieman jopa järkyttynyt siitä että minähän kuulostan ihan alkoholistista. Ja nyt ehkä ensimmäisiä kertoja myös sanon tosissaan, että olen alkoholisti. Olen siitä pitkään vitsaillut “mutta minähän olen tälläinen alkoholisti”. Alkoholisti, se on pelottava sana joka tarkoittaa niitä puiston penkille viinapullo kädessä sammuineita vanhempia miehiä, tai niitä jotka juo joka päivä ja niitä jotka on juonut työnsä, perheensä, talonsa.

Mä uskon että kukaan muu ei olisi tätä mun touhua jaksanut kotona katsella kun se puoliso jolla itselläänkin tuntuu olevan alkoholiongelma. Ei hän sitä myönnä, mutta niin vaan kerta toisensa jälkeen juomattomuuslupaukset unohtuu ja viikonloput valuu pikkuhiljaa siihen että kännit vedetään yhdessä ei vain pe vaan myös la. Itse olen koittanut olla juomatta viikoilla, paremmalla ja huonommalla menestyksellä. Mikään ei estä, kun ei ole työpaikkaa tai sitovia opiskeluita, jos ei krapulassa selviä johonkin niin sillä ei ole merkittäviä vaikutuksia. Kuulin olevani “pelottavan funktionaalinen (alkoholisti),” mikä lienee totta sillä toimintakykyni on aika hyvä krapulasta huolimatta enkä laske edes niitä kaikkia kertoja kun olen johonkin krapulassa raahautunut ja mielestäni hyvin vetänyt. Tiedä sitten eikö kukaan ole oikeasti huomannut, vai eikö ole vain sanonut. Usean vuoden psykoterapiaprosessin aikana ei ole kahden käden sormilla laskettavissa ne kerrat kun krapulassa sinne raahauduin. Terapeutillakaan ei ehkä ollut ihan kaikki palikat kasassa, kun yritin muutaman kerran alkholiongelmaani ottaa puheeksi, se kuitattiin sanomalla mm. “elämä ilman alkoholia on aika tylsää.” No ei puhuttu ei, ja juominen jatkui.

Sain jokunen kuukausi sitten pe-iltapäivällä viestin, että tulenko seruaavana päivänä järjestettävään 4h mittaiseen teatteriesitykseen, peruutuspaikka. Olin siitä kuukausia haaveillut joten tottakai menin. Mutta juomispäätös sille illalle oli tehty ja pullo kylmenemässä, joten olihan sitä sitten pakko ottaa. “Ihan rauhallisesti ja vain kevyt humala”. Määrällisesti en juonut edes niin paljon (todellisuudessahan mun tolet alkaa olla pelottavan korkeat) mutta kun kello soi aamulla niin olin vielä aika tukevassa humalassa, mutta tiesin että kammottava päivä on edessä. Teatteriesitys oli upea, mutta olisin varmasti nauttinut enemmän jo penkissä istuessa ei olisi huimannut, tärisyttänyt, mietin koko ajan että selviänkö oksentamatta loppuun asti. Selvisin, mutta kotona tuli kiire ja matka bussilta kotiin teki tiukkaa. En ole koskaan nähnyt peilissä niin kalpeaa ihmistä kuin minä silloin, tuo käsittämätön kauhukrapula vaikutti kokonaisuudessaan 3-4pv ennen kun viimeisetkin mainingit oli ohi.

Mun vahvuus ja heikkous lienee se, että jokaisesta tarinasta voi tehdä huumoria. Kerron kännimokiani ja toilailujani sillä tavalla että ne kuulostaa hauskoilta, etenkin jos ei käsitä minkä sortin ongelmasta on kyse. Tämä teatteritarinakin on omasta mielestäni hauska ja sellaisena sitä kerron, mutta neutraalisti katsoen mietin että tuolloinkaan en pystynyt jättämään juomista väliin vaikka tiesin tasan tarkkaan mitä käy. Ikuinen itespetos sen suhteen, että kykenisin juomaan vain vähän. En pysty, paitsi jos juon 1-2 pystyn vielä lopettamaan. Sen jälkeen tyypillisesti juodaan ihan päätyyn asti. Ja mulle se tarkoittaa sammumista ja nykyään muisti menee joka kerta.

Uusiakin oireita on ilmaantunut. Tuntuu että keho vastustaisi itsensä myrkyttämistä, alkoholin ajatteleminenkin alkaa kuvottaa ja juominen aiheuttaa pahoinvointia. Pakko silti juoda, heh. Tuntuu myös nykyään ettei alkoholi nouse päähän, se on tietenkin valhetta ja huomaan kyllä vaikutukset fyysisesti, mutta pää tuntuu kirkkaalta. Olen miettinyt että johtuuko se vain itsensä runsaalla alkoholin kyllästämisellä vuosien ajalta. Laskin yksi päivä että olen juonut 8 vuotta, aikalailla erittäin säännöllisesti koko ajan. Se ei ole ihan lyhyt aika. Tämä on mennyt siihen, että saadan haluta kokeilla useammankin kerran lyhyen ajan sisään juoda, “jos se nyt vaikka tän kerran nousisi päähän”. Posiitivista on että olen jokusen kerran luovuttanut kokonaan tämän takia ja mennyt ajoissa nukkumaan. Silloin kun en juo olen viikonloput masentunut ja alakuloinen, joskus on pahoinvointia. Kuvailen sitä niin, että olen krapulassa vaikken ole juonut tippaakaan.

Morkkis. Siitä voisin puhua paljon. Minulla on nimittäin taipumus morkkistella hirveästi, silloinkin kun ei ole tapahtunut mitään pahaa. Puutteistaan huolimatta entinen terapeuttini lausui että pahinta minulle ei ollut sinänsä kännisekoilut vaan se että ne tuottaa niin suurta häpeää, että se saattaa pitää todella kauan otteessaan ja viedä syvälle. Esimerkkinä eilisen toiminnasta, tuli laiteltua viestejä ihmisille ja olen ollut aivan maissa ja masentunut häpeissäni. Viesteissä ei ollut varsinaisesti mitään pahaa, mutta silti. Jälleen kerran ratkaisu ei ole lopettaa juominen, vaan haaveilen alkolukosta kännykkään. Kännissä ollessa seksuaalinen käytös vapautuu ja eipä ole kerran tai kaksi kun olen seuraavan päivänä miettinyt, että oliko taas ihan fiksua, onneksi suurin osa on aina kohdistunut omaan kumppaniin, niin olen sillä lailla ollut melko turvassa mutta apteekkiin on pitänyt kiireenvilkkaa sännätä seuraavana päivänä hakemaan je-pilleri, mies sen on kerran tarjoillut sänkyyn kun olen itse maannut pimeässä sängyn pohjalla toivomassa kuolemaa. Ja kyllä, meiltä molemmilta lähtee kontrolli joskus pahastikin.

Meillä oli alkoholia kotona aika paljon mikä on harvinaista koska yleensä ei ole. Jos on, juon sen. Nyt kun sitä oli, tuli otettua yksi drinkki arki-iltaisin koska ahdisti/stressasi yms yms. Mietin siinä samalla, että jos otan tän tavaks niin kohta saan olla koko ajan juomassa. Logiikkani oli se, että nyt mun täytyy juoda nää kaikki pois ennen kun voin jäädä tipattomalle, koska muuten ne houkuttelee. Pyysin jokunen viikko sitten puolison viemään kaksi vodkapulloa piiloon, etten joisi niitä. Toisen sain takaisin lirkuttelemalla “mä tarvisin just nyt vaan ihan vähän” ja toista mietin koko sen ajan. Lopulta se eilen haettiin kätköstä ja loppu onkin sitten selvinnyt jo. Tarkoitus oli juoda kaikki, mutta niin sitä vain jäi juuri yhden naisen illan annoksen verran. Yritin kaataa osan viemäriin, pullo oli jo altaan äärellä kädessä, mutta en kyennyt siihen. Pullo meni takaisin kaappiin ajatuksella, että täytyy vielä miettiä mitä teen sillä. Kaikkihan sen tietää mitä sille tapahtuu mutta jos kuitekin tällä kertaa… Mulla olis lääkekuuri jonka takia pitäis olla 12pv juomatta ja olen lykännyt sitä 2 viikkoa koska on aina joku syy miks pitää saada juoda viikonloppuna. Ei mitään kiireellistä mutta olisihan se hyvä saada hoidettua. Minäkö alkoholisti, en kai.

Tekee hyvää vähän tuulettaa ajatuksiaan ja jos huonoa fiilistäkin saisi vähän pois. Onneksi kohta pääsee nukkumaan ja uuteen päivään toivottavasti aivokemiat tasaantuneina.

2 tykkäystä

Johonkin pitää oksentaa paha olo.

Lupaus tehtiin la-iltana, se petti su-iltana. Koko päivä ennusti huonoja merkkejä, en kuunnellut vaan paahdoin menemään. Yöllä iski kriisi, halusin kuolla ja se hyppäsin pullon pohjalle hukuttamaan surua. Join aamuun asti, nukuin pari tuntia, odottelen miten olo lähtee kehittymään kun en ehtinyt nukkua krapulaa pois. Yöllä suunnittelin että jatkan dokaamista heti aamulla, mutta onneksi tänään ei tunnu enää siltä. Pelottaa miten selviän tästä ja tulevista päivistä, kun alkoholi iskee aivot maihin ja on tavallistakin kamalampi alakulo ja masennus, ei meinaa jaksaa muutenkaan.

Eilen tuntui myös et aina pitäisi olla piilopullo olemasa tälläisiä tilanteita varten, et voi levittää kipuaan kun tuntuu että siihen kuolee. Tänään mietin et jos sitä pulloa ei olisi eilen ollut, olisin kärsinyt mutta joo selvinnyt. Ja tänään olis ollut parempi. Ei tää tie tule johtamaan yhtään mihinkään.

Tsemppiä @Lounainen! Minuakin usein pelottaa ja haluaisin, että pystyisin sen avulla lopettamaan juomisen, mutta toistaiseksi ei ole onnistunut.

Hyvä, kun et jatkanut aamulla juomista. Voit olla ylpeä. Kovasti tsemppiä sinne! :heart:

Kiitos palkon :heart: Pelko on vahva tunne ja toivoisi että se motivoisi enemmän. Harmillisesti se pelko tuntuu unohtuvan vaan sopivasti tietyissä tilanteisssa :sweat_smile:

Mun mielestä jokainen joka rypee itsesäälissä, pitäisi narauttaa siitä ja huomauttaa että siitä ei ole mitään hyötyä. Itse olen nimittäin nyt siellä kuopassa, seinät on rasvattu ja katto korkealla, mutta toisaalta itsepähän siellä kuopassa kyhjötän eikä tällä hetkellä ole kovin suurta ponnistelua päästä ylöskään. Kääriydyn tiukemmin vilttini alle, käännän selän ovea kohti ja laitan silmät kiinni toivoen ettei huominen tulisi koskaan. Mutta ainahan se tulee.

Eilen oli jännä fiilis kun kello oli 13 ja vielä ei ollut krapulaa, joten tiesin siis että se on tulossa. En harrasta loiventavia juuri koskaan, mutta nyt kävin hakemassa koska arvelin että päivästä voi tulla aika kammottava. Oli outo tunne olla pienen kaupan alkoholihyllyjen edessä klo 13 maanantaina, enkä melkein kehdannut mennä kassalle, mutta menin sitten kuitenkin. Vaan eipä noista ollut mitään hyötyä, pahempi oli vain tuli ja niinpä jääkaapin juomasaldo on edelleen positiivisella. Oli sellainen krapula missä kykenee ottamaan yhden asennon ja makaamaan paikoillaan, kun sulkee silmät maailma alkaa keinumaan joten sekin pitää tehdä rauhallisesti ja varovasti, toivoa että kaikki pysyisi paikallaan. Vähän pitää huijata itseään, jos pystyisi nukkumaan edes vähän, edes pikkaisen että maailma olisi nopeammin ohi. Krapulassa mulla on tapa kuvitella miten seuraavana päivänä alkaa uusi elämä, kuvittelen raitista ilmaa ja lenkkejä, kokkaan, siivoan. Käyn vihdoin läpi ne kaapit mitä kukaan ei ole vuoteen avannut ja järjestän ne. Usein krapulaa seuraava päivä onkin parempi päivä kuin pitkään aikaan, maailma näyttää konkreettisesti kirkkaammalta, terve nälkä ja on ruoka maistuu hyvältä. Tänään ei ollut sellainen päivä, maailma on väreiltään tylsä ja harmaa, maistuu puulta.

Murehdin koko eilisen sitä, miten tulen pärjäämään henkisen hyvinvointini kanssa seuraavat päivät. Alkoholi pistää maihin ja etenkin jos on juonut pari kertaa viikon sisään, ainakin seuraava viikko on alakuloa. Toisaalta en ole ollut niin pitkään aikaan juomatta useampaa viikkoa, että en varmaan muista enää edes että miltä tuntuu olla ns normaalitilassa, veikkaan että yli kuukauden juomattomuudesta on yli vuosi, kaksi viikkoa menee mutta kolmantena alkaa melkein aina jo repsahtaa, joskus se kolmekin menee. Kahteen viikkoon vaaditaan yleensä se että toinen vkl on jossain reissussa, missä ei tule ajateltua alkoholia. Joskus kauan sitten mun oli pakko vetää kännit aina sen jälkeen jos olin ollut jossain reissussa. Ja myös silloin jos olin lähdössä johonkin, ennenkin sitä. Lukuisia kertoja tuli ajeltua hirveässä krapulassa, viimeisen kerran muistan kun tein niin. Oli tappokrapula, kesä, etupenkillä pullo rainbow sitruslimsaa. En tarvinnut pysähtyä oksentamaan, mutta muistan kamppailleeni sitä vastaan koko matkan. Sen jälkeen sain jotain tolkkua tuohon ja nykyään olen saanut stopattua senkin et tarttis heti reissun jälkeen ryypätä.

Oon paljon miettinyt syitä juomiseeni ja niitä on monta. Yksi syy on se, etten meinaa sietää henkistä väsymystä. Esim silloin reissujen jälkeen, oon kotiintulopäivän monesti aivan poikki ja mun on sitä melkein mahdoton sietää. Alkoholi auttaa ja saan tilanteen sillä ohi. Sama ilmiö toistuu myös esim sairaana, tai jos on ollut poikkeuksellisen rankka päivä. Asian tiedostaminen on auttanut jonkun verran ja yritän vakuutella itselleni et on ihan ok olla väsynyt ja sitä pitää vaan sietää. Oon kehittänyt itselleni myös tavan, et jos jokin menee huonosti niin sit ajattelen et “no sit ihan sama, juodaan nyt sitten kun vituttaa”. Yks tälläinen esimerkki oli et olin lomareissulla, eka puolikas meni ihan hyvin ja olin juomatta melkein kokonaan. Sit puolivälissä sain ikävän kommentin henkilöltä josta tuli ikävä olo, ja siitä lähti, samantien aukes korkki ja loppuviikko oltiinkin sitten enemmän ja vähemmän humalan eri tasoissa. Krapulaa lieviteltiin menemällä baariin aamuysiltä heti kun se aukes, etelän maa missä alkoholi oli halpaa kuin mikä joten mitäs siinä juomassa. Toinen reissu tehtiin viime kesänä, myöskin rikollisen halvan alkoholin maa. Stressasin koko ajan ennen sitä, et miten pärjään siellä ilman et se on kännit joka päivä. Sitten sattuikin niin, että olin kipeenä melkein koko reissun niin luonnollisesti selvisin melkein juomatta koko reissun. Mulla on myös ollut aina kaiken suhteen asenne, et mitään ei jätetä ja jos on ilmaista tai halpaa niin täytyy nauttia koko rahan edestä. Ei ole hyvä muutenkaan, mut ei etenkään sillon jos kyse on alkoholista.

Kaks mutta syytä juoda on pelko ja se etten jaksa kestää omaa päätäni. Pelkoja on monenlaisia, joskus pelkäsin konkreettisesti koko maailmaa ja kun jouduin olemaan yksin kotona öitä, vedin monesti kännit sen takia ettei jaksanut sitä että pelottaa, sillon ei tarvinnut miettiä et tuleeko joku kirveellä ovesta läpi tai et odottaako joku mua kotona kun tuun sinne. Ne pelot hallitsi silloin aika vahvasti elämää, onneksi niistä ajoista on kauan. Muut pelot on konkreettisempia ja liittyy elämän pelkoihin. Tulenko koskaan löytämään ketään, tulenko koskaan kelpaamaan kenellekään, olenko ikuisesti yksinäinen, kuolenko minä, entä jos en parannu koskaan, entä jos en pääse opiskelemaan, entä jos en saa työpaikkaa, entä jos sairastun vielä vakavammin, entä jos, entä jos, entä jos? Joskus ne äänet ja pelot on niin tukahduttavia, niin painavia ja niin vaativia että en meinaa jaksaa. Sillon on helpompi vetää pää täyteen ja nauttia yhden illan ajan siitä ettei pelkää, ettei tarvitse miettiä. Musta tuntuu joskus että saan vatsahaavan kaikesta tästä stressaamisesta ja pelosta. Ja toisaalta on ironista että pelkään hirveästi jääväni yksin, mutta sit dokaan kotona ja krapulan takia en selvii mihinkään. Tänne kehtaan paljastaa sen salaisuuden, todellakin juon pääosin kotona, tosin kumppanin kanssa mut kuitenkin. En ole baareissa käynyt ihan älyttömän montaa kertaa elämässäni, en viihdy niissä ja tunnen oloni ulkopuoliseksi. Etenkään kun kumppani ei halua käydä missään, joten yksin on mentävä on jos on mentävä. Tämä on jokseenkin häpeää tuova aihe, josta en mielellään oikein puhu. Annan muiden mielummin luulla että olen bilehile joka tuntee kaikki ja kaiken. Ja toisaalta noi baarireissut meinaa kääntyä mun kannalta helposti vaaralliseksi, kun pää täytyy vetää aivan täyteen ja itsesuojelukyky ja harkinta katoaa siinä samalla. Onneksi noilla reissuilla ei ole käynyt mitään, mutta olisi hyvin voinut. Tai lasketaanko sitä käymiseks että kävelee paljain jaloin pakkasilla monta kilometriä, osittain autotiellä? Ei onneks paleltunut jalat tai mitään, mutta taas jotain mitä ois voinut jättää tekemättä. Muutenkin tää mun kaltainen alkoholinkäyttö ennemminkin eristää kuin yhdistää, sulkee mut entistä vahvemmin sinne omaan pään sisällä olevaan vankilaan. Myös se häpeä mikä liittyy oman alkoholinkäytön määrään ja tyyliin eristää, ei tosta vaan voi kenellekkään sanoa kun kysyy et mitä tekee viikonloppuisin tms sanoa et joo tulipahan tossa taas kiskaistua pullo rommia ja sammuttua sänkyyn.

No, tulipahan tarinoitua taas jotain ja jos tää verkko alkaisi aueta pala kerrallaan ainakin sit itselle jos ei muillekin. Oon vuosia täällä palstoilla pyörinyt ja lukenut, joitan ketjuja lukenut aina uudelleen ja uudelleen. Muiden alkoholistien kanssa juttelusta tykkään siitä, että joku ymmärtää mua, joku tietää mistä mä puhun. Olipahan sit raitistuneita tai ei vielä siellä asti. Sillon kun tulee toilailtua, niin luen tän ja muiden palstojen kännimokat-ketjuja ja itken ja nauran. En oo ainut joka mokaa. Oon miettinyt satoja kertoja mut mietin jälleen kerran että pitäisikö mun antaa mahdollisuus aa:lle. En tiedä mikä siinä on mikä vierastuttaa, ehkä se ainakin et meidän perheessä on aina raitistuttu omin päin. Ei katkoja tai kerhoja, vaan raaka oma tahto. Ja sehän on mennyt niin hyvin, et jotkut kamppailee kymmenettä vuotta omien haamujensa kanssa. Jos joku tätä lukee ja haluaa heittää tsemppaavia sanoja aa:sta, otan vastaan, muuten menee googlettelun avulla.

Yritin jossain vaiheessa kehittää sijaistoiminta kaikelle pahalle, aloin kävelee mut jalat hajos. Aloin pyöräilee, mut pyörä hajos. Oon miettinyt salia, et jos siellä en onnistuis hajottamaan kaikkea. :smile:

1 tykkäys

Alkoholistin matikka on jännää. Oon miettinyt mitä kaikkea alkoholin tilalle, mut kaikki on niin kallista. Alkoholittomat juomat, esim pepsi max on kallista. Bensa on kallista jos haluaa johonkin mennä. Kahvilan kahvi on kallista. Ja sit samaan aikaan siihen alkoholiin on aina rahaa, sen hintaa ei koskaan miettinyt tai punninnut et onks varaa nyt ostaa. Kävin ostamassa vissyä, hartwallin ja sixpack maksoi vajaa neljä, euroa, kun edellinen sixpack vähän eri kamaa maksoi 12e. Ja sillä rahalla mitä yks pullo viinaa maksaa saa aika paljon bensaa jolla ajaa jo ihan hyvän matkaa. Puhumattakaan bussikortista jolla pääsee ajamaan bussilla niin paljon kuin haluaa.

Kävin AA:ssa ja kyyneleet alkoi valua siinä heti alussa, onneksi joku ojensi auttavan käden ja tarjosi nenäliinapakettia. Seuraavana päivänä kävin ostamassa itselle jättipakkauksen, sitä tullaan tarvitsemaan. Tää kirjoittaminen on hyvää terapiaa, mut ehkä toi aa on se mitä just nyt tarttenkin. Jos mulla oli mitään epäilystä siitä olenko alkoholisti, ei olen enää. Alkoholisti alkoholistin tunnistaa. Oon alkanut kelaamaan omaa käyttöä aina vaan enemmän ja tajunnut miten paljon valehtelen itselleni. Oon väittänyt ettei salaile juomista, jotain muuta puhuu tyhjät pullot sohvan takana ja tölkit omassa jemmassa. Aluks toinen yritti kysyä et juonko, mut kun tiuskaisin takaisin että se ei kuulu hänelle, kysely loppu. Sittemmin kun toinen tajusi että oon juonut, se alkoi haistaa mun lasia ohimennen, onko siellä rommia tai vodkaa. Täydellinen taktiikka oli hakea etukäteen juomat omaan työhuoneeseen ja sulkeutua sinne illaksi, sai juoda ihan rauhassa. En halunnut et kukaan missään nimessä tulee mun ja alkoholin väliin, halusin juoda rauhassa ilman häiritekijöitä. Tajusin myös että yhä enemmän aloin nauttimaan kahdenkeskisestä ajasta, vain minä ja alkoholi. Yhä enemmän tekaistuja riitoja jotta pääsin hyvällä syyllä vetäytymään omaan rauhaan juomaan. Puhun alkoholista kun se olisi oikea ihminen ja siltä se melkein tuntuukin. Teki todella kipeää ja oli häpeällistä myöntää, että vaikka mun elämässä on rakkaita, niin yksi on kaikista rakkain ja se on alkoholi.

Tavoitin kaksi ajatusta. 1: kauhu siitä että en enää koskaan saa juoda. 2: toive siitä, että voisiko tää vihdoin olla merkki siitä, että mun ei tarvitse juoda enää koskaan? Oon väsynyt, väsynyt tähän elämään jonka keskipiste on alkoholi, jossa alkoholin saaminen ja juominen on keskipiste, jossa sen saamattomuus ja se et se loppuis kesken on pahin pelko. Tajusin että sillä ei ole merkitystä kuinka paljon juon ja kuinka usein (esim ensimmäiset viestini), merkitys on sillä että en kykene lopettamaan ja sillä että alkoholi tuhoaa mun elämää. Jos en kykene lupaamaan itselleni että en tee vääriä valintoja kännissä, mitä en pysty, ainut vaihtoehto on etten juo enää koskaan. Loppujen lopuks se on pahimmillaan yks känni, yks kerta, niin seuraukset on peruuttamattomat ja pahimmillaan siitä seuraa jotain jota joudun kantamaan loppuelämäni mukanani.

Miksi kirjoitan nyt? Koska häpeä saavutti mut taas ja se aiheuttaa liki vastustamattoman halun juoda. Alkoholia ei missään ole ja kaupasta ei saa lisää mutta tuntuu kuin joku vääntäisi sisuksiani nurin. Kehotettiin tunnistamaan triggerit ja häpeä on niistä voimakkain. Häpeä on syy juoda ja juominen aiheuttaa häpeää. Joskus kännisekoilujen aiheuttamaa häpeää kestääkseen täytyy juoda. Vaikkapa niin että tiedän et oon laittanut viestejä joita en halua lukea et selviäis mistä on kyse, tai oon sanonut jotain sellaista mihin täytyy ehdottomasti vastata. SIt täytyy vetää uudet kännit et pystyn kohtaamaan sen. Ja kun häpeä yllättää, ei ole yks tai kaks kertaa kun oon samantien lähteny hakemaan juotavaa ja se on pitänyt turruttaa. Se on jotain mitä täytyy opetella sietämään ja selviämään sen tunteen kanssa. Olen päättänyt olla lähipiirilleni rehellinen alkoholismistani, poistaakseni sitä häpeän muuria mitä ympärilleni rakennan. Vielä on tehtävä töitä itsensä kanssa ja sen kanssa että on puinut omat asiansa selviksi, purkanut kaikki ne lukuisat kerrokset mitä tähän asiaan kätkeytyy. Ja toivottavasti siinä vaiheessa kun olen valmis puhumaan, takana on myös sen verran raittiita päiviä että pystyn uskottavasti puhumaan siitä että olen kohdannut ongelmani ja työskentelen sen ratkaisemisen eteen.

Yks tärkeimmistä tajuamisista. Sain masennusdiagnoosin samoihin aikoihin kun aloitin juomisen. Masennuksen taakse on ollut helppo piiloutua ja jopa selitellä sitä juomistaan, lääkitsee masennustaan juomisella ja helpottaa oloaan. Fakta on se että näinä vuosina olen voinut kaikista parhaiten silloin kun olen juonut vähiten, ja kaikista huonoiten silloin kun olen juonut eniten. Joku joka yritti auttaa mua äskettäin sano että mun täytyy mennä lääkäriin, hakemaan apua. Nyt ymmärrän että yksikään lääkäri ei voi mua auttaa masennuksessa niin kauan kun kiskon alkoholia. Näinhän mulle on vuosia yritetty sanoa, mutta en ole halunnut uskoa. Enkä ole halunnut et kukaan tai mikään estäis mua juomasta.

3 tykkäystä

Ah ja joo, tajusin nyt et kuuluisin varmaan tonne lopettajiin. Mut mä nyt aloitin täällä, enkä halua toisaalta vielä miettiä ettei koskaan enää jois (ristiriita siihen mitä just sanoin edellisessä viestissä), en ole valmis identifioitumaan vielä lopettajaksi :smile: Katsotaan miten tilanne kehittyy

Moro

Mulle on helpompaa olla vaan juomatta. Eikä miettiä lopettamista. Enkä mieti mistä jään paitsi kun en ensi kesänä juo.

Olen nyt tämän viikon näin. Se riittää

T. Puuhapete

3 tykkäystä