Mun mielestä jokainen joka rypee itsesäälissä, pitäisi narauttaa siitä ja huomauttaa että siitä ei ole mitään hyötyä. Itse olen nimittäin nyt siellä kuopassa, seinät on rasvattu ja katto korkealla, mutta toisaalta itsepähän siellä kuopassa kyhjötän eikä tällä hetkellä ole kovin suurta ponnistelua päästä ylöskään. Kääriydyn tiukemmin vilttini alle, käännän selän ovea kohti ja laitan silmät kiinni toivoen ettei huominen tulisi koskaan. Mutta ainahan se tulee.
Eilen oli jännä fiilis kun kello oli 13 ja vielä ei ollut krapulaa, joten tiesin siis että se on tulossa. En harrasta loiventavia juuri koskaan, mutta nyt kävin hakemassa koska arvelin että päivästä voi tulla aika kammottava. Oli outo tunne olla pienen kaupan alkoholihyllyjen edessä klo 13 maanantaina, enkä melkein kehdannut mennä kassalle, mutta menin sitten kuitenkin. Vaan eipä noista ollut mitään hyötyä, pahempi oli vain tuli ja niinpä jääkaapin juomasaldo on edelleen positiivisella. Oli sellainen krapula missä kykenee ottamaan yhden asennon ja makaamaan paikoillaan, kun sulkee silmät maailma alkaa keinumaan joten sekin pitää tehdä rauhallisesti ja varovasti, toivoa että kaikki pysyisi paikallaan. Vähän pitää huijata itseään, jos pystyisi nukkumaan edes vähän, edes pikkaisen että maailma olisi nopeammin ohi. Krapulassa mulla on tapa kuvitella miten seuraavana päivänä alkaa uusi elämä, kuvittelen raitista ilmaa ja lenkkejä, kokkaan, siivoan. Käyn vihdoin läpi ne kaapit mitä kukaan ei ole vuoteen avannut ja järjestän ne. Usein krapulaa seuraava päivä onkin parempi päivä kuin pitkään aikaan, maailma näyttää konkreettisesti kirkkaammalta, terve nälkä ja on ruoka maistuu hyvältä. Tänään ei ollut sellainen päivä, maailma on väreiltään tylsä ja harmaa, maistuu puulta.
Murehdin koko eilisen sitä, miten tulen pärjäämään henkisen hyvinvointini kanssa seuraavat päivät. Alkoholi pistää maihin ja etenkin jos on juonut pari kertaa viikon sisään, ainakin seuraava viikko on alakuloa. Toisaalta en ole ollut niin pitkään aikaan juomatta useampaa viikkoa, että en varmaan muista enää edes että miltä tuntuu olla ns normaalitilassa, veikkaan että yli kuukauden juomattomuudesta on yli vuosi, kaksi viikkoa menee mutta kolmantena alkaa melkein aina jo repsahtaa, joskus se kolmekin menee. Kahteen viikkoon vaaditaan yleensä se että toinen vkl on jossain reissussa, missä ei tule ajateltua alkoholia. Joskus kauan sitten mun oli pakko vetää kännit aina sen jälkeen jos olin ollut jossain reissussa. Ja myös silloin jos olin lähdössä johonkin, ennenkin sitä. Lukuisia kertoja tuli ajeltua hirveässä krapulassa, viimeisen kerran muistan kun tein niin. Oli tappokrapula, kesä, etupenkillä pullo rainbow sitruslimsaa. En tarvinnut pysähtyä oksentamaan, mutta muistan kamppailleeni sitä vastaan koko matkan. Sen jälkeen sain jotain tolkkua tuohon ja nykyään olen saanut stopattua senkin et tarttis heti reissun jälkeen ryypätä.
Oon paljon miettinyt syitä juomiseeni ja niitä on monta. Yksi syy on se, etten meinaa sietää henkistä väsymystä. Esim silloin reissujen jälkeen, oon kotiintulopäivän monesti aivan poikki ja mun on sitä melkein mahdoton sietää. Alkoholi auttaa ja saan tilanteen sillä ohi. Sama ilmiö toistuu myös esim sairaana, tai jos on ollut poikkeuksellisen rankka päivä. Asian tiedostaminen on auttanut jonkun verran ja yritän vakuutella itselleni et on ihan ok olla väsynyt ja sitä pitää vaan sietää. Oon kehittänyt itselleni myös tavan, et jos jokin menee huonosti niin sit ajattelen et “no sit ihan sama, juodaan nyt sitten kun vituttaa”. Yks tälläinen esimerkki oli et olin lomareissulla, eka puolikas meni ihan hyvin ja olin juomatta melkein kokonaan. Sit puolivälissä sain ikävän kommentin henkilöltä josta tuli ikävä olo, ja siitä lähti, samantien aukes korkki ja loppuviikko oltiinkin sitten enemmän ja vähemmän humalan eri tasoissa. Krapulaa lieviteltiin menemällä baariin aamuysiltä heti kun se aukes, etelän maa missä alkoholi oli halpaa kuin mikä joten mitäs siinä juomassa. Toinen reissu tehtiin viime kesänä, myöskin rikollisen halvan alkoholin maa. Stressasin koko ajan ennen sitä, et miten pärjään siellä ilman et se on kännit joka päivä. Sitten sattuikin niin, että olin kipeenä melkein koko reissun niin luonnollisesti selvisin melkein juomatta koko reissun. Mulla on myös ollut aina kaiken suhteen asenne, et mitään ei jätetä ja jos on ilmaista tai halpaa niin täytyy nauttia koko rahan edestä. Ei ole hyvä muutenkaan, mut ei etenkään sillon jos kyse on alkoholista.
Kaks mutta syytä juoda on pelko ja se etten jaksa kestää omaa päätäni. Pelkoja on monenlaisia, joskus pelkäsin konkreettisesti koko maailmaa ja kun jouduin olemaan yksin kotona öitä, vedin monesti kännit sen takia ettei jaksanut sitä että pelottaa, sillon ei tarvinnut miettiä et tuleeko joku kirveellä ovesta läpi tai et odottaako joku mua kotona kun tuun sinne. Ne pelot hallitsi silloin aika vahvasti elämää, onneksi niistä ajoista on kauan. Muut pelot on konkreettisempia ja liittyy elämän pelkoihin. Tulenko koskaan löytämään ketään, tulenko koskaan kelpaamaan kenellekään, olenko ikuisesti yksinäinen, kuolenko minä, entä jos en parannu koskaan, entä jos en pääse opiskelemaan, entä jos en saa työpaikkaa, entä jos sairastun vielä vakavammin, entä jos, entä jos, entä jos? Joskus ne äänet ja pelot on niin tukahduttavia, niin painavia ja niin vaativia että en meinaa jaksaa. Sillon on helpompi vetää pää täyteen ja nauttia yhden illan ajan siitä ettei pelkää, ettei tarvitse miettiä. Musta tuntuu joskus että saan vatsahaavan kaikesta tästä stressaamisesta ja pelosta. Ja toisaalta on ironista että pelkään hirveästi jääväni yksin, mutta sit dokaan kotona ja krapulan takia en selvii mihinkään. Tänne kehtaan paljastaa sen salaisuuden, todellakin juon pääosin kotona, tosin kumppanin kanssa mut kuitenkin. En ole baareissa käynyt ihan älyttömän montaa kertaa elämässäni, en viihdy niissä ja tunnen oloni ulkopuoliseksi. Etenkään kun kumppani ei halua käydä missään, joten yksin on mentävä on jos on mentävä. Tämä on jokseenkin häpeää tuova aihe, josta en mielellään oikein puhu. Annan muiden mielummin luulla että olen bilehile joka tuntee kaikki ja kaiken. Ja toisaalta noi baarireissut meinaa kääntyä mun kannalta helposti vaaralliseksi, kun pää täytyy vetää aivan täyteen ja itsesuojelukyky ja harkinta katoaa siinä samalla. Onneksi noilla reissuilla ei ole käynyt mitään, mutta olisi hyvin voinut. Tai lasketaanko sitä käymiseks että kävelee paljain jaloin pakkasilla monta kilometriä, osittain autotiellä? Ei onneks paleltunut jalat tai mitään, mutta taas jotain mitä ois voinut jättää tekemättä. Muutenkin tää mun kaltainen alkoholinkäyttö ennemminkin eristää kuin yhdistää, sulkee mut entistä vahvemmin sinne omaan pään sisällä olevaan vankilaan. Myös se häpeä mikä liittyy oman alkoholinkäytön määrään ja tyyliin eristää, ei tosta vaan voi kenellekkään sanoa kun kysyy et mitä tekee viikonloppuisin tms sanoa et joo tulipahan tossa taas kiskaistua pullo rommia ja sammuttua sänkyyn.
No, tulipahan tarinoitua taas jotain ja jos tää verkko alkaisi aueta pala kerrallaan ainakin sit itselle jos ei muillekin. Oon vuosia täällä palstoilla pyörinyt ja lukenut, joitan ketjuja lukenut aina uudelleen ja uudelleen. Muiden alkoholistien kanssa juttelusta tykkään siitä, että joku ymmärtää mua, joku tietää mistä mä puhun. Olipahan sit raitistuneita tai ei vielä siellä asti. Sillon kun tulee toilailtua, niin luen tän ja muiden palstojen kännimokat-ketjuja ja itken ja nauran. En oo ainut joka mokaa. Oon miettinyt satoja kertoja mut mietin jälleen kerran että pitäisikö mun antaa mahdollisuus aa:lle. En tiedä mikä siinä on mikä vierastuttaa, ehkä se ainakin et meidän perheessä on aina raitistuttu omin päin. Ei katkoja tai kerhoja, vaan raaka oma tahto. Ja sehän on mennyt niin hyvin, et jotkut kamppailee kymmenettä vuotta omien haamujensa kanssa. Jos joku tätä lukee ja haluaa heittää tsemppaavia sanoja aa:sta, otan vastaan, muuten menee googlettelun avulla.
Yritin jossain vaiheessa kehittää sijaistoiminta kaikelle pahalle, aloin kävelee mut jalat hajos. Aloin pyöräilee, mut pyörä hajos. Oon miettinyt salia, et jos siellä en onnistuis hajottamaan kaikkea.