Särö*_*, jos lukaiset mun tuntemuksia puolen vuoden huitteilla, ne ovat hyvinkin samantapaisia. Mutta uskon, että ainakaan itselläni aivokemia ei ollut vielä alkanut toimia normaalisti. Siitä se sitten pikkuhiljaa alkoi ne ilon hetketkin löytyä ja nyt on olo oikeinkin ok.
Liikunnasta sen verran, että vaikka se ei huvita, sitä kannattaisi harrastaa, sillä kun vaan sitkeästi raahustaa menemään, vaikka pienen lenkin, niin kyllä ne endorfiinit rupeaa sieltä heräilemään. Jos sen saisi yhdistettyä johonkin vähän pakolliseen niin sitä parempi.
Moi Särö,
tuo Wikan stoori tuli minullekkin mieleen ja onhan täällä monikin valitellut alakuloa, jopa masennuksen puolelle mennyttä oloa alun mahdollisen euforian laannuttua. Itsellänkin oli jonkinlaista lamaannusta ja väsymystä ja olinkin jo aikeissa kieltäytyä tarjotuista työtehtävistä vuosi sitten tähän aikaan, kun raittiutta oli puoli vuotta kasassa. En kuitenkaan onneksi tehnyt mitään ratkaisuja silloin, koska jo muutaman kuukauden kuluttua tilanne oli huomattavasti valoisampi. On varmasti hyvin yksilöllistä miten kauan aivokemia kestää balanssoitua ja onhan Suomessa takana pitkä pimeä, joka ei hirveästi mieltä kohota myöskään. Ulos ja liikkumaan, valoa tankkaamaan, päivä päivältä valoisempaan suuntaan. Jos ei ala hellitämään, niin jutteluapua kannattaa harkita. Tsemppiä.
Älä lannistu. Pelkkä sohvalla loikoileminenkin on tekemistä. Sulla on just nyt vaikeat ajat, mutta muistele menneitä, ne vasta vaikeita oli.
Itselläni todettiin alkava kauhkoahtaumatauti ja hoidoksi tupakanpollton radikaali vähentäminen ja liikunta. Ei kiinnosta kumpikaaan, mutta kattotaan nyt.
Yritä jaksaa, se vuoden rajapyykki kun tulee vastaan, voit olla ylpeä itsestäsi.
myytävänä perhe! Taikka saa ihan tosta noin vain ja annan mukaan vielä kaikenlaista romua.
moikka
Oikeasti mä en tahdo pystyä olemaan tässä perheessä enää ollenkaan! Olen odottanut parempia aikoja jo yli puoli vuotta ja tuntuu, että hullummaksi vain menee!
Sen jälkeen kun lopetin juomisen kaikki on mennyt huononpaan suuntaa perhe-elämässä. Mä olen useampaan otteeseen sanonut mun miehelle, että alan ryyppäämään, kännissä en piittaa vaikka kaikki olis jotenkuten ja hujan hajan. En piittaisi asioista humalassa ja riidatkin on helpompi kuitata kun on kännissä. Mä en ole enää missään väleissä perheenjäsenten kanssa. Pitäisi vissiin pakata kassit ja muuttaa muualle. Mies ei vain halua. Onkohan hän jotenkin läheisriippuvainen??? no on mitä on.
Kohta se ukko on lukemassa täällä ja saan “palautetta” joo. tulihan sitä viikko sitten… “sanoit marraskuussa näin ja eilen sanoit toisin” …just… joo joo… mä en kohta sano mitään. Vituttaa niin kovaa, että heitin puhelimenkin jorpakkoon enkä ole uutta hommannut. Enkä ole ensimmäisenä hankkimassa, 20 v. ilman tupakkaa, 1 v. ilman alkoholia (kohta) niin enköhän mä pärjää ilman puhelintakin.
Tilanteesi kuulostaa hyvin surulliselta. Oletko miettinyt ihan tappiin asti mitä itse haluat, haluatko jatkaa yhteistä elämäänne ? Jos haluat niin sitten on jostain löydettävä ne keinot jotka mahdollistaa yhdessä jatkamisen. Miten sinä ja miehesi suhtaudutte pariterapiaan ?
Jos ei löydy mitään keinoja jatkaa niin sitten kantapäät vastakkain. Vähän aikaa erillään olokin voi tilannetta selkiyttää.
Kyllä on omakin parisuhde ollut välillä aika takkuamista mutta nyt on taas helpompaa.
Se vaan on niin että suhde muuttuu ryyppäämisen lopettamisen jälkeen. Joka muuta väittää niin puhuu palturia
Voimia sinulle.
Särö säröilee pahasti, aivan liikaa.
Minun kyyneleillä olisi jo tienattu omaisuus. En olisi ikinä uskonut että niitä riittää niin paljon ja jatkuvasti. Kävin lääkärissä … kerroin asioita… ahdistuksia… ja samantein pääsin avolle asiakkaaksi. Onneksi ei tarvinnut odottaa. Nyt kulunut viikko ja olen aivan loppu, ihan loppu, voimaton, haluton, kykenemätön. itsensä pelastaminen on työlästä. Ei jaksa… menen nukkumaan… taas.
mihin on kadonnut voimakas pärjäävä iloinen onnellinen särö joka lopetti juomisen 11 kk sitten??
särön haamu
Voimia sinulle Särö, päivä kerrallaan ja hetki kerrallaan. Itse toivon, että säröily on vain sitä että jokin uusi hakee muotoaan, vaikka kipeää tekee ja on vaikeaa. Häntä pystyyn vaikka hakaneulalla, sanoi entinen pystykorva, tämän paremmin en osaa lohduttaa ja toivon etten loukkaa sinua.
