En ole taas aikoihin kirjoittanut tänne. Nyt näin vapaapäivän aamuna kävin lueskelemassa täällä ja ajattelin kirjoittaa aiheesta joka kohdallani kuitenkin on yksi suurimmista syistä miksi yhä tänäänkin saan elää raittiina. Vertaistuki.
Kun tuosta asiasta riisutaan pois kaikki fanaattisuus, uskonnollisuus, sekä kaikki muu ylimääräinen, jää jäljelle ihmiset joilla syystä tahi toisesta on kokolailla paljon toisille annettavaa.
Itse olen vertaistuen kautta saanut opetella kokolailla uuden elämäntavan. Elämäntavan jossa eläessäni, itsekkyys sekä itsekeskeisyys, toisin kuin päihteiden käytön aikaan vähenee päivä päivältä.
Toisten ihmisten tuki parhaimmillaan kun on monin tavoin sanatonta. Yhteenkuuluvuuden tunnetta, jossa päällimmäisenä heijastuu yhdenvertaisuus sekä hyväksyminen. Vaikka kuinka erilaisia ihmisinä taustoista olisimme, ei tarvita kuin yksi yhdistävä tekijä joka on siinä määrin vaikuttava, että ihminen tulee halukkaaksi luopumaan ennakkoluuloista että tutustuu ensin ihmiseen ja vasta sen jälkeen muodostaa hänestä mielipiteen.
Yksi parhaista asioista vertaistuessa kohdallani on ollut se ja on yhä edelleenkin on, että juuri ne ihmiset jotka niin hyvässä kuin pahassakin nostattavat minussa voimakkaimmat tunnemyrskyt, ovat juuri niitä joilla on minulle eniten annettavana. Kyse on kohdallani vain suostumisesta katsomaan itseäni peiliin, jonka tämänhetkinen heijastuma ei välttämättä läheskään aina ole sellainen mitä toivoisin sen olevan. Suostuessani siitä huolimatta tuota kuvaa katselemaan, minulla on mahdollisuus muovata itseäni siten että jossain kohtaa kykenen katsomaan tuota kuvaa lempeästi hyväksyen. Itselläni tämä matka on ollut minun tieni vapauteen päihteiden orjuudesta ja sen vuoksi sitä voin lämpimästi suositella. Toisaalta ehkä myös siksi tästä on rakentunut yksi vahvimmista jutuista joita työssäni sovellan.
Tähän tapaan minunkin kokemukseni ovat kohdalleni osuneet. Täällä pääkaupunkiseudulla kun on monenlaisia ryhmiä, on helposti kiusaus hakeutua vain mukavimpiin. Välillä silti hakeudun käymään outoihin ja jopa sellaisiin, joista kokemukseni eivät ole kaikkein siloisimpia. Kaikilla osallistujilla kuitenkin on yhteistä pyrkimys eroon alkoholista ja suunta parempaan elämään vertaistukemme avulla.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Toki olen samaa mieltä. Vaikka joskus asetamme kyseenalaiseksi joidenkin yhteisöjen “oppeja”, kukaan tuskin on eri mieltä siitä, etteikö vertaistuki olisi valtavan tärkeää. Juuri vertaistukea monet hakevat ryhmistäkin, ja viitteellinen ehdoteltu “hengellinen toipumisohjelma” tai mikä milloinkin, on vain viitekehys tärkeimmälle: vertaistuelle,
Toki kaikki eivät halua vertaistukea, tai se jopa voi ahdistaa heitä, ja sekin on heille suotava. Kaikille ei sovi samat tukikeinot kuin muille.
Itse olen alkanut muuten pitää erityisen tärkeänä kokemusasiantuntijoiden työtä ihan virallisessa päihdetyössä. Siis sellasten, jotka tekee työtä nimenomaan kokemusasiantuntiijuden, eikä minkään sosiaali- ja terveysalan ammatillisella nimikkeellä.
Jos joku asiakas itkee, että ei ole kerta kaikkiaan mahdollista olla dokaamatta kun on niiiiin alkoholisti ja sairas, hänet voi istuttaa juttelemaan kokemusasiantuntijan kanssa, joka kertoo että kylläpäs on mahdollista olla dokaamatta vaikka olisi ollut miten hiton sairas.
Tuossa ylläolevassa tekstissä kulminoituu juurikin yksi suurimmista motiiveistani tehdä päihdetyötä. Olen tässä kuluneen vuoden periodilla saanut kokea jo useita kertoja sen, kuinka ihmisen koko olemus muuttuu, kun hän katkolla ollessaan totaalisen toivoton, löytää keskusteluistamme sen pienen hiekanjyvän kokoisen toivonkipinän jonka tarvitsee alkaakseen kamppailla kohti päivänvaloa. Tuntuu hyvälle kun sitten tämä sama ihminen kiinnittyy tähän avokuntoutusryhmään, alkaen pala palalta purkaa elämäänsä ja ennenkuin huomaatkaan, sama ihminen huokuu kiitollisuutta, todeten ettei ensikohtaamisessamme koskaan uskonut istuvansa tässä, todeten takana olevan likipitäen vuosi raittiutta.
Onneksi olen saanut itse kulkea saman matkan ja sen myötä ymmärrän, että aivan samoin kuin aikoinaan oma tukihenkilöni minulle totesi, kun häntä kiittelin, ettei työ jonka itse olen tehnyt itseni kanssa, suinkaan ole hänen ansiotaan, aivan samoin voin tässä hetkessä todeta ihmiselle joka minua alkaa omasta työstänsä kiittelemään.
Tämä omakohtainen kokemus on rikkaus ja toivoisikin et näitä kokemuksia käytettäisiin päihdetyön rintamalla yhä enenemässä määrin. Joskin niin, että tuohon ensin rakennettaisiin tietty raamisto jottei nyt ihan suoraan ensimmäisen päivän raittiina oltuaan, ihminen hyppäisi kertomaan toisille kuinka sitä raittiina pitäisi elellä.
Jokaisella tässäkin on oma etsikkoaikansa, mutta omalla kohdallani tiedostan et tarvitsin usean vuoden intensiivisen syventymisen itseeni ja menneisyyteeni, ennenkuin kykenin ymmärtämään sen etten minä itse ketään raitista, saati tuolta sysimustasta pimeydestä pelasta.
Siis sellasten, jotka tekee työtä nimenomaan kokemusasiantuntiijuden, eikä minkään sosiaali- ja terveysalan ammatillisella nimikkeellä.