Moi kaikille! Palailen myös tänne osallistumaan retkahtelujakson jälkeen. Katsotaan nyt millaiseksi täysraittiiseen elämäntapaan palaaminen muodostuu, aloin käymään jälleen myös NA-ryhmissä, ja jotenkin ainakin nyt tuntuu siltä, ettei omista jutuista ole enää paukkuja kirjoittaa muualle kuin toisten ketjuihin niihin osallistuessa. Halusin kuitenkin perustaa uuden ketjun, kai noita vanhoja päiväkirjoja tuolta plinkin uumenista löytyy, jos ne nyt sattuvat itseä tai jotakuta muuta kiinnostamaan.
Tällä kertaa hakusessa minulla on siis enemmän keskustelu kuin muu. Kaikki retkahtamisen anatomiaan liittyvä kiinnostaa erityisesti, sattuneesta syystä.
Yleisfiilis on hyvä, luottavainen. Vaikken mikään ohjelmaorientoitunut NA / AA -mies olekaan, niin tietynlaista turvallisuudentunnetta koen palavereista saavani. Että en ole yksin tämän jaakobinpainini kanssa, ja että minulle on oikeasti mahdollista tehdä palaamiseni ja toipumiseni eteen jotain konkreettista. Kovin ristiriitaista vaan on kaikki ja sitten on nämä reflahommelit vielä vähän päällä. Mielialat, nukkuminen ja unet on mitä on, ei tiedä onko kylmä vai kuuma ja kutittaako ja tuleeko kakkaa pippelistä vai vaahtoa silmistä. Mutta, tämä ei kestä kauaa, eikä ole vaikeaa. Pitäisi oppia olemaan retkahtamatta, se on vaikeaa.
Tältä erää tähän, voimia ja tsemppiä kaikille!
R-R
Sanalla sanoen, JUMITUN. Siinä jumissa ei ole kauhean hyvä olla, tulen levottomaksi ja ärsyyntyneeksi, en ole oikein tatsissa itseni kanssa, en jaksa keskittyä, en voi rauhoittua jne. Töissä rassaa suunnilleen ihan kaikki ja mitä nyt ympärillä tapahtuukin, tuntuu jotenkin häiritsevältä. Kun pinnani on riittävän kireällä ja levottomuus tapissaan, haen jotain vapautuksen tilaa sitten kapakasta, jossa piiloudun tuopin ja iltapäivälehden väliin. Siinä sen sitten huomaan, etteo kyse ole vain aineesta vaan siitä kokonaisuudesta, mitä tämä tällainen rituaali psyykkisesti ja laajemmin minulle merkitsee, sillä tunteen tasolla “vapautumisen” laukeaminen alkaa jo siitä, kun sen baarin kynnyksen ylitän: minä ikään kuin siirryn rentoutuneen vaihteelle, menen toiseen moodiin. Näin ajatellen tuntuu siltä, ettei kyse olekaan vain juomisesta vaan koko tästä asetelmasta, joka koostuu erilaisista siirtymistä ja vaiheista, joita ohjaa useampikin pakkomielteen omainen toiminto. Näitä vaan pitää alkaa kelailla, kyllä ne sitten alkavat vähitellen jäsentyä. Siinä puuhassa ryhmät ja plinkkaus voivat palvella oikeinkin hyvin. Itsessäni huomaan jo viikossa tapahtuneen sellaista muutosta, että nuo tietyt levottomuuteni ovat olleet rauhoittumaan päin eikä kuuppani lähde niin hurjalla vauhdilla ahdistumaan sisäänpäin.
Äkkivalaistumisten toivo lähtee ehkä siitä ja olen minäkin joskus ns. raittiushumalassa ollut. Muistelen kyllä sittemmin kiitelleeni sitä, että se laantuikin aika pian. Mutta vaikka raittius noin teknisesti ottaen antaa “vain” raittiuden, sen mukana seuraa omanlaisiaan mahdollisuuksia. Kun arvioin omaa tilannettani, niin tuntuu siltä, että olen viime vuosina jättänyt tarttumatta juuri niihin. Kun pää on selvä ja aistit avoimina, voi kyllä alkaa elää ihan toisella tavalla. Eteen tulevat ehkä sitten ne juomisen kätkemät solmukohdatkin, joihin ei oikein sekavalla päällä ole päässyt mitenkään käsiksi. Huomaan, että tähän kohtaan olen jäänyt itse roikkumaan ja kun olisi ollut tarpeellista tehdä “työtä” muun huonon oloni ja levottomuuteni yms. eteen, niin enpä sitten ole tehnytkään. Sen sijaan muistan takavuosilta tilanteen, jossa näin olen toiminut ja on sekin sanottava, että kun mielenterveys elpyy, niin elämässä on vähän perhanan HYVÄ OLLA. Parasta muistan siinä olleen sen, ettei tarvitse kaivata koko ajan jotain muuta sen enempää kuin tarvitsisi kaiken aikaa selittää itseään ja maailmaa joksikin, että ne olisivat olemassa: ei tarvitse pinnistellä. Enää en haluaisi nukkua sen onneni ohi.