Rytmimies linjoilla jälleen

Moi kaikille! Palailen myös tänne osallistumaan retkahtelujakson jälkeen. Katsotaan nyt millaiseksi täysraittiiseen elämäntapaan palaaminen muodostuu, aloin käymään jälleen myös NA-ryhmissä, ja jotenkin ainakin nyt tuntuu siltä, ettei omista jutuista ole enää paukkuja kirjoittaa muualle kuin toisten ketjuihin niihin osallistuessa. Halusin kuitenkin perustaa uuden ketjun, kai noita vanhoja päiväkirjoja tuolta plinkin uumenista löytyy, jos ne nyt sattuvat itseä tai jotakuta muuta kiinnostamaan.

Tällä kertaa hakusessa minulla on siis enemmän keskustelu kuin muu. Kaikki retkahtamisen anatomiaan liittyvä kiinnostaa erityisesti, sattuneesta syystä.

Yleisfiilis on hyvä, luottavainen. Vaikken mikään ohjelmaorientoitunut NA / AA -mies olekaan, niin tietynlaista turvallisuudentunnetta koen palavereista saavani. Että en ole yksin tämän jaakobinpainini kanssa, ja että minulle on oikeasti mahdollista tehdä palaamiseni ja toipumiseni eteen jotain konkreettista. Kovin ristiriitaista vaan on kaikki ja sitten on nämä reflahommelit vielä vähän päällä. Mielialat, nukkuminen ja unet on mitä on, ei tiedä onko kylmä vai kuuma ja kutittaako ja tuleeko kakkaa pippelistä vai vaahtoa silmistä. Mutta, tämä ei kestä kauaa, eikä ole vaikeaa. Pitäisi oppia olemaan retkahtamatta, se on vaikeaa.

Tältä erää tähän, voimia ja tsemppiä kaikille!

R-R

olisiko kyse siitä tuossa retkahtelussa, ettei osaa jostain syystä tehdä elämästään tarpeeksi
nautittavaa ilman aineita?(sillä ei kai niin suurta väliä, mikä aine on?)

tulee piste, jolloin ei enää välitä, ottaako vai ei.
tai unohtaa mitä esim. lähinnä juominen omassa tapauksessa merkitsee: syvenevää kurjuutta,
mahdollisuuksien kapenemista olemattomiin.

onko tuo mustaakseen oltava loppuikänsä ahkera ryhmissä tamppaaja, vaikkei niissä toisinaan
viihdy pätkääkään, enimmäkseen vituttaa. ainakin tuntuu, että mitä v…a minä täällä teen.
ei tunnu samaistuvan pätkän vertaa. tai noin mulla ja lähinnä joissakin aa-ryhmissä.

kai sitä oisi saatava muutakin sisältöä elämään, kuin pelkät ryhmät, jos tuolta alkaa enemmän
tuntua.

ei ole helppoa elämä aina jos juuri koskaan. no on se ajoittain. ei kai tätä muuten jaksaisi.

tsemppiä uuteen yritykseen ja koeta kestää ne olot

Minun kohdallani retkahduksen anatomiaan tuntuu kuuluvan ainakin se, että ensin alan jotenkin kääntyä sisäänpäin, omaan kuplaani. Ahdistun siellä ja katseeni kapeutuu, käyn kireäksi ja jollain lailla negatiiviseksi. Saattaa olla, etten oikein “pysty” muuhun kuin kieriskelemään jossain Facebookissa ja vittuuntumaan siellä ihmisten typeryyksistä tjms. :smiley: Sanalla sanoen, JUMITUN. Siinä jumissa ei ole kauhean hyvä olla, tulen levottomaksi ja ärsyyntyneeksi, en ole oikein tatsissa itseni kanssa, en jaksa keskittyä, en voi rauhoittua jne. Töissä rassaa suunnilleen ihan kaikki ja mitä nyt ympärillä tapahtuukin, tuntuu jotenkin häiritsevältä. Kun pinnani on riittävän kireällä ja levottomuus tapissaan, haen jotain vapautuksen tilaa sitten kapakasta, jossa piiloudun tuopin ja iltapäivälehden väliin. Siinä sen sitten huomaan, etteo kyse ole vain aineesta vaan siitä kokonaisuudesta, mitä tämä tällainen rituaali psyykkisesti ja laajemmin minulle merkitsee, sillä tunteen tasolla “vapautumisen” laukeaminen alkaa jo siitä, kun sen baarin kynnyksen ylitän: minä ikään kuin siirryn rentoutuneen vaihteelle, menen toiseen moodiin. Näin ajatellen tuntuu siltä, ettei kyse olekaan vain juomisesta vaan koko tästä asetelmasta, joka koostuu erilaisista siirtymistä ja vaiheista, joita ohjaa useampikin pakkomielteen omainen toiminto. Näitä vaan pitää alkaa kelailla, kyllä ne sitten alkavat vähitellen jäsentyä. Siinä puuhassa ryhmät ja plinkkaus voivat palvella oikeinkin hyvin. Itsessäni huomaan jo viikossa tapahtuneen sellaista muutosta, että nuo tietyt levottomuuteni ovat olleet rauhoittumaan päin eikä kuuppani lähde niin hurjalla vauhdilla ahdistumaan sisäänpäin.

Moi ja kiitos thimo ja Antilooppi. Kemian laadulla ei päihderiippuuvuuden kannalta ole niin väliä, mutta minun systeemissäni niillä kyllä on joku hierarkia. Alkoholi on kaikista pahin, koska siitä tulee kankkunen. En osaa muuta kuin humalajuomisen ja seuraukset ovat sitten sellaista full-on ahdistushäiriötä ja masennusta, josta on pakko päästä eroon, ja mieluiten heti. Tässä kohtaa tulee sitten se, että mieluiten oloni tasoittelen jollain muulla, tai korvaan alkoholin alunperinkin jollain muulla. Tätä kautta vetämiseni muodostuu sitten nopeasti jokapäiväiseksi juomiseksi, pilvenpoltoksi, lääkkeiden väärinkäytöksi ja / tai näiden yhdistelmäksi, mikä on jo sitten aivan helvetin vaarallista.

Vihaan alkoholia, mutta pilveä minä rakastan. Olen viime keväästä lähtien ollut on / off antabuskuurilla, tai sitten harrastanut jonkun mallin yhdistelmiä. Välillä juomisessa on ollut kuukaudenkin tauko, jolloin olen ainoastaan poltellut pilveä. Tästä rakkaudestani huolimatta olen entisenä ja nykyisenä suurkuluttajana todennut, että pilvestäkin tulee lähinnä sellainen olo että täytyy polttaa lisää ja / tai enemmän. Pilvestä tuleva " kankkunen " on sellaista hitaalla olemista, ajatuksen, tunteiden ja fysiikan hitautta. Näitä kaikkia tarvitsen jokapäiväisissä tekemisissäni, ja jatkuva jumitus on alkanut haitata ja vituttaa enemmän ja enemmän.

Tuli aikoinaan hommattua sellainen fiksu tapa käyttää päihteitä, että joka ilta piti sammua. Tätä ihanaa sammumista sitä sitten tavoittelee edelleenkin jonkin robotin lailla, vaikka tarjolla olevalla kemialla ei juuri tuollaista ominaisuutta olisikaan. Ainoan poikkeuksen kaikesta kokeilemastani ja käyttämästäni muodostaa psykoaktiiviset sienet. Niihin minulla ei kuitenkaan ole mitään normi päihderiippuvaisen herutusta isompaa mielenkiintoa, ja olen täysin valmis luopumaan niiden hyvin satunnaisesta käytöstä ja fantasioinnista koko muun vitun paskan mukana. Tämän verran itse päihteistä kohdallani, melko lailla on siis tuo glamour hommasta häipynyt.

Jotenkin retkahtaessa tiedän mitä on tulossa, ja siinä vetäessä on sellainen olo että näin ei pitäisi tapahtua. Silti addikti päässäni selittelee että tämän kerran, katsotaan sitten huomenna uudestaan. Ja taas on ikiliikkuja käynnissä. Toisinaan taas sitä tasan tarkkaan haluaa vaan vetää vetämisen " riemusta " ja haistattaa todellisuudelle paskat, ottaa siitä lomaa. Vaikka lopputulos on kohdallani molemmissa sama, silti jälkimmäinen on se muoto, jonka kanssa katson minulla olevan eniten työtä. Pystyn järjestämään olosuhteet oikeanlaisiksi retkahtamisen välttelyä ajatellen elämässäni ja työskentelyssäni, mutta juopon nistin mielenliikkeiden hallinta on sitten vaikeampi pala. Tämä ajaa minua nyt NA-ryhmiin ja tämän takia olen jälleen ajatellut hakeutua jonkinmuotoiseen terapiaan.

Olen viime aikoina pähkäillyt paljon sitä, että jo retkahtamisen stressaaminen on jonkinlainen osa retkahtamisen petaamista. Saatan järjestellä ja nähdä viikkokausia vaivaa vaikka jonkun työtilanteen järjestämiseksi niin, etten retkahtaisi. Sitten kun tilanne on ohi ja voiton puolella, tulee usein vaarallisempaa maastoa retkahtelun kannalta. Ehkä ongelma on juuri tuossa kontrollissa ja sen illuusiossa, ehkä siitä muodostuu se todellisuus, jolle haluaa haistattaa jossakin pisteessä vitut?

Nyt täytyy rientää muuttoavuksi kavereille, palannen myöhemmin. Parasta päivää kaikille!

R

Tuon voisin nähdä itsellänikin kompastuskivenä, itseni palkitsemisen voitonriemuisena sen jälkeen kun on selvinnyt retkahdukselta. Täytyykin pitää tuo mielessä, että se viinapiru saattaakin vaania vasta nurkan takana, vaikka luulee sillä hetkellä sen päihittäneensä.

Mäkin saan tosta kiinni, retkahtamisesta “palkintona”. No, palaavat mieleen jutut ylipäätään siitä, miten sisäinen palkkiojärjestelmämme pruukaa toimia. Ja että sellainen joka tapauksessa on, mieli tarvitsee palkintoja. Mitkä sitten olisivat terveellisempiä palkintoja ja pakoja, jopa rakentavia? Niitäkin tässä saadaan varmaan itse kukin miettiä. Ja toi on, Rytmis, oleellista erottaa, että omat ja addiktin ajatukset ovat tavallaan kaksi eri asiaa: siinäkin kohdassa tuli fiilis, että ai niin joo, näähän ovat nyt vaan näitä kertausopintoja, mehän on löydetty näitä jo: nyt niistä välineiksi! :slight_smile:

Sitä piti vielä sanomani, että kai se menee vähän niinkin, että kun tämä törpöttely on kuitenkin sellaista oman tunne-elämän hallitsemisen yrittämistä (hallitsen vaikka ahdistustani sen välineellisesti/synteettisesti muuttamalla vaikkapa nousuhumalaksi jne.), niin samalla otteella yritämme helposti ikään kuin hallita raittiuttammekin: kun sitten alkaa juotattaa, moni pettyy itseensä, kun ei ole onnistunut hallitsemaan itsestään pois tunteita tai vaikka addiktiivisia ajatuksia - ja näin tulee joskus retkunkin paikka. Nämä AA/NA-ohjelmat lähtevät siinä mielessä liikkeelle aivan fiksusta perustasta, että “tunnustimme oman voimattomuutemme”. Siis sen, että nyt on niin, että tätä addiktiotamme me EMME hallitse, kontrolloi sitten millään keinolla. Minä ajattelen, että tähän sisältyy myös sen hyväksyminen, ettemme voi kokonaan hallita myöskään sitä, että se addiktio myös on ja pysyy ja se välillä kurkkii jotenkin mutta että senkin kanssa voi oppia elämään. Ja sitä tässä harjoitellaan.

Tervehdys Rytmimies, kiva kun tulit linjoille !
Hieman mietin, miten itse hanskaan retkahdusteeman. Voi mennä hieman abstraktiksi koska taas aloittelen ja opettelen plinkkausta. :mrgreen:
Aivan yleisesti olen sitä mieltä, että millään ei ole mitään absoluuttista “arvoa”. Kaikki on suhteellista ja suhteutetettavissa. Konkreettisesti: Mitä retkahtaminen oikeastaan tarkoittaa? Tiedän, tiedän. Ensinnäkin pettymystä siitä, että on jälleen kerran kussut lupauksensa itselleen ja mahdollisesti toisillekin. Mutta mitä tämä tarkoittaa silloin, jos ei ole sattunut mitään korvaamatonta vahinkoa? Eli sellaista johon vaikkapa virkavallan oli puututtava toisten tai itsensä akuutin vaarantamisen vuoksi.
Aikoinani join aktiivisesti siksi, että humalatilan hyödyt olivat mielestäni suuremmat kuin haitat. Enhän muuten olisi juonutkaan. Tässä on vain yksi iso “mutta” matkassa. Kaikilla niillä, joilla alkoholiriippuvuus on ehtinyt kehittyä niin pitkälle, että kyse on kroonisesta tai kriittisestä tilanteesta, juomiskierre alkaa pitkänkin raittiusjakson jälkeen hyvin suurella todennäköisyydellä uudelleen. Ennemmin tai myöhemmin samalla kaavalla kuin ennen lopettamista. Koettu ja kokeiltu on.
Eli oma johtopäätökseni on, että totta kai voin juoda jos huvittaa. Kuka sitä voisi estää kun ei ole vielä suljetulle kiikutettu? Pointti on vain siinä, kumpaa arvostan enemmän? Paluuta vanhaan vai nykyistä?
Toinen tärkeä asia oli oivaltaa, ettei raittius sinällään tuo yhtään mitään. Paitsi raittiuden. Joka taas on perusedellytys palatakseen normaalineurootikkojen normaalielämään. Tämä onkin sitten arvotuskysymys.
Jos nykyinen elämäni ei miellytä, niin se on joko kokonaan tai osittain pielessä. Osa-alueitten tarkistaminen on tärkeää ja itseäni auttoi tässä hurjasti ammattiapu. Sellaiset henkilöt siis, jotka pystyvät mahdollisimman puolueettomasti lukemaan myös rivien välistä mistä kenkä puristaa.
Ylempänä todettiin mielestäni täysin oikein, ettei ihanneolotilan etsiminen ole aineesta kiinni. Pako todellisuudesta toimii aika hyvin muillakin kuin alkoholilla. Mutta kemia on kemiaa, elämä raakana ainakin alkuvaiheissa usein vaikeampaa. Mutta pidemmän päälle kannattavampaa.
Tässä hieman kangertelevaa tekstiä, saiko kukaan koppia?

Ihan sujuvaa luettavaa taas, André! Ja mä tykkään pelkistävästä huomiostasi, ettei raittius sinällään tuo juuri muuta kuin raittiuden: jos siinä on sitten jotakin “mätää”, syy tuskin on raittiudessakaan. Ja tossa on se piste, jonka kohdalla minä olen pyörrellyt ikään kuin taakse päin.

Heippa tyypit! :slight_smile: Kiva nähdä teitä pitkästä aikaa linjoilla, vaikkei ollutkaan mukava lukea retkahduksista. Mä olen saanut olla raittiina siitä saakka, kun hakeuduin vertaistuen piiriin. Juominen alkoi olla niin hc-kamaa, että vaihtoehtoina oli enää raitistua tai menettää ihan kaikki hyvä, mitä elämässä enää oli jäljellä. Itse olen nyt tajunnut sen, että oman raittiuteni edellytyksiä ovat a)sairauden aktiivinen hoito b)puhuminen kaikista mieltä askarruttavista asioista c)rehellisyys, myös ajatusten tasolla. Addiktihan tuppaa kusettamaan kaikkia, pahiten itseään, ja selittelemään mustan valkoiseksi sairauden kiemuroissa. Mä olin esimerkiksi rakentanut itselleni aivan sairaita ns. turvaverkkoja, jotka perustuivat tietynlaiseen valheellisuuteen ja asioiden vääntelyyn ja kääntelyyn - ja vertaistuen ansiosta olen oppinut ymmärtämään itseäni sekä sitä, miksi olen noin toiminut ja miksi alun alkaen olen päätynyt juomaan. Ei tää raittius mitään euforiaa todellakaan ole ja kaikki normaalin elämän ongelmat on nykyään kohdattava raakana, mutta päivä päivältä mä tulen paremmin juttuun itseni kanssa…ja oon saanut elämääni myös paljon sellaista hyvää, josta en olisi osannut aiemmin uneksiakaan. Päivä/hetki kerrallaan -ajattelu on myös vihdoin tosissaan alkanut mennä tajuntaan, tosi hyvä juttu sekin! Niin selkä seinää vasten ajauduin alkoholismini kanssa, että kummasti löytyi voimia alkaa toteuttaa sitä ajatusta joka täälläkin on ollut esillä - raittiuden eteen on oltava valmis tekemään KAIKKI mahdollinen.

Moi Millanen ja Andante, kiitos kaikille vastauksista, melkoinen latinki asiaa, huikeaa settiä :slight_smile: Kirjoitin vastausta jo vaikka kuinka mutta onnistuin tyrimään sen jonnekin bittiavaruuteen. Nyt ei enää väsymykseltä pysty, jatkan huomenna. Päivän muuttovääntö ja lenkki päälle + noita liskoöitä muutamat putkeen, tekee tehtävänsä ja hyvä niin. Jos sitä vaikka ensi yönä nukkuisi edes jotenkin normaaliin päin.

Moi Millanenkin! Aika tiukkaa asiaa ja iso muutos. Lujasti sitä rakensit jo vuosia sitten mutta jokin isompi läpimurto näkyy nyt tapahtuneen, se on kyllä hieno juttu! Itseymmärryksen ja -tunnon palikoita täälläkin yhä läjätään.

Saan uskoakseni tukevasti " koppia " kaikkien vastauksista. Todella, Andy Lopez, ajattelen itsekin niin, että jo opitun ja omaksutun pohjalta rakennan tässä uutta ja eteenpäin katsovaa raitista elämäntapaa. Ehkä jonkinlainen stoalainen asiaintilan hyväksyminen ja käsitteleminen on jälleen paikallaan, että minä olen päihderiippuvainen ja toisinaan se tarkoittaa erittäin voimakasta himoa päihtyä. Että sen kanssa on vain elettävä ja välillä se on aivan jäätävää paskaa. Ehkä tämä lähtökohta voisi myös olla se viisasten kivi, jonka kautta sitten voisi löytyä LISÄÄ ja PAREMPIA palkitsemis- ja pakokeinoja, kuin mitä edellisellä putsilla kierroksella sain haltuuni.

Andanten huomio siitä, ettei raittius tuo sinällään muuta kuin raittiutta, ( kuten ei vetäminenkään tuo enää muuta kuin lisää riippuvuutta, mistä A.L jossakin kirjoitti ) on tarkkanäköinen huomio. Tässä täytyy olla skarppina, koska tavallaan nyt on vielä helppoa kun kaikki vetämisen paskat ilmiöt ovat vielä tuoreessa muistissa, tunnepuoli vähemmän iloisesti sekaisin jne. Ja varsinkin sitten jos sinne raittiushuumaan ja sen hiipumiseen asti tulen pääsemään, kuten tavoitteenani on. Itse olen kuitenkin monella tapaa hyvin epärationaalinen ihminen, eli en juuri arvota asioita niistä saadun hyödyn tai hyödyttömyyden perusteella. Että sairauden aktiivinen hoitaminen kohdallani voisi hyvinkin tarkoittaa säännöllistä muistuttamista siitä kuka ja mikä olen. Tässä kohtaa ryhmät, plinkki ja muu vertaistuki tulee kehiin, vaikuttaa siltä, ettei minun kannata päästää jonkinmuotoisesta vertaistuesta enää irti. Sairauteni ( katsoin THL:n sivuilta, joten se kai sittenkin on sairaus :mrgreen: ) kun on sikäli vakavaa sorttia, että ihan hautahommat ovat olleet kuumottavan lähellä muutaman kerran.

Ja taas, sisäistinkö todella viime kierroksella sairauteni vakavuuden? Voisin tässä alkaa kirjoittamaan miten retkahdukseni lopulta tapahtui, itselleni ja muille pähkäiltäväksi. Nyt siihen ei kuitenkaan ole enää aikaa, palaan tähän lähiaikoina.

Kiitos kaikille vastauksista. Mulla ei ajatus tahdo oikein vielä kulkea kunnolla, eikä varsinkaan todellistu tekstiksi tänne, hidasta on. Ehkäpä se tästä pikkuhiljaa kun nämä isoimmat reflailut on ohi, kaikki on vielä kovin sekavaa ja ristiriitaista. Hikoilin viime yönä uuden maailmanennätyksen.

Moikkis RR! Mulla oli jossain pruju retkahdustyypeistä, eli karkeasti sanottuna siitä, millä tietoisuusasteella retkahtamisia tapahtuu ja miten näitä voi estää. Se vain katosi “johonkin”, pöh. Ei taida auttaa muu kuin taas koluta nettiä ja tsiigata mitä löytyy.
Aika monelle varmasti spontaanit, puskasta eteen tulleet retkahdukset ovat tuttuja. Joillekin myös alitajuinen tai tietoinen retkahdusten petaaminen. Jossain joko saksalaisessa tai suomalaisessa lähteessä viimeksi mainittua verrattiin jo aktiiviseen juomiseen! Täytynee plärätä taas nettiä…
Tai tietääkö kukaan täällä mistä näitä eri retkahdusmuotoja löytyy? :confused:

A-mies, muistankin sinun kirjoittaneen jostakin moisesta jossain täällä. Paiskaa tänne jos löydät! Ja kiitos taas!

Olen nyt selvittänyt tilanteeni kaikille ydinhenkilöille kenen kanssa arjessani työskentelen ja tieto on otettu kannustaen vastaan. Pahoittelin mahdollista henkistä poissaolevuuttani ja sitä että saatan joutua retkahdusten välttämisen takia tekemään omituiselta vaikuttavia liikkeitä toimissamme. Jotenkin helpottaa tämäkin ja tuo luottavaisempaa mieltä, kun tahtoo osa noista työ- ja opiskelujutuista tapahtua tilanteissa, jotka ovat emotionaalisesti äärimmäisen virittyneitä ja joskus päihteisiäkin.

Tuli kahvit nenästä :laughing:

Tuo oli hyvin sanottu, ettei raittius tuo sinällään mitään muuta kuin raittiuden. Kuten omassa ketjussani kirjoitin, niin viimeksi yrittäessäni raitistua odotin jotain lähes raamatullista ilmestyskirjamatskua. Tuo asenne löytäköön viimeisen leposijansa ojan pohjalta. Vaikka se vähän masentavaa onkin, ettei raittius tuo mitään sen dramaattisempaa elämään, niin onhan se silti sata kertaa parempi vaihtoehto kuin ryyppääminen. Tuon voisi kääntää niinkin päin, että mitä ryyppääminen tuo elämään? Morkkiksia, krapuloita, lisää morkkiksia, ahdistusta, rahanmenoa ym kivaa.

Raamatullisia efektejä ja profeetallisia näkyjä on haettu ja saatu jo päihteistä :laughing: Äkkivalaistumisten toivo lähtee ehkä siitä ja olen minäkin joskus ns. raittiushumalassa ollut. Muistelen kyllä sittemmin kiitelleeni sitä, että se laantuikin aika pian. Mutta vaikka raittius noin teknisesti ottaen antaa “vain” raittiuden, sen mukana seuraa omanlaisiaan mahdollisuuksia. Kun arvioin omaa tilannettani, niin tuntuu siltä, että olen viime vuosina jättänyt tarttumatta juuri niihin. Kun pää on selvä ja aistit avoimina, voi kyllä alkaa elää ihan toisella tavalla. Eteen tulevat ehkä sitten ne juomisen kätkemät solmukohdatkin, joihin ei oikein sekavalla päällä ole päässyt mitenkään käsiksi. Huomaan, että tähän kohtaan olen jäänyt itse roikkumaan ja kun olisi ollut tarpeellista tehdä “työtä” muun huonon oloni ja levottomuuteni yms. eteen, niin enpä sitten ole tehnytkään. Sen sijaan muistan takavuosilta tilanteen, jossa näin olen toiminut ja on sekin sanottava, että kun mielenterveys elpyy, niin elämässä on vähän perhanan HYVÄ OLLA. Parasta muistan siinä olleen sen, ettei tarvitse kaivata koko ajan jotain muuta sen enempää kuin tarvitsisi kaiken aikaa selittää itseään ja maailmaa joksikin, että ne olisivat olemassa: ei tarvitse pinnistellä. Enää en haluaisi nukkua sen onneni ohi.

Vai on on sielläpäin saatu raamatullisia efektejä? Täällä jopa vanhaan uskontoon perustuvia kun menninkäiset ovat nykineet korvasta! :laughing: :laughing:
OK, läpät omiin ketjuihin, tämä on niin kuolemanvakava teema, etten viitsi käsitellä sitä liian kuolemanvakavasti. Mitään valaistumista en itse odottanut enkä saanutkaan. Ainoastaan levollisen tietoisuuden siitä, että minulla on mahdollisuus selvinpäin havaita ne mahdollisuudet ja karikot joita normaali elämä tuo mukanaan. Kemian vääristämässä näennäistodellisuudessa mahdollisuuksia en nähnyt vaikka olisivat persuksiin potkineet, koska elämä oli ainaista haittojen paikkailua ja välttämistä.