Pakko kirjoittaa eräänlainen purkautuminen tänne ja reflektoida samalla omaa elämää sekä mielenterveysongelmaisena että alkoholin kuluttujana.
Eli arki ja yrittäminen, jotka tuntuvat niin loputtomalta puurtamiselta erityisesti perfektionistina. Lisää tähän yhdistelmään vielä oletettu ADHD/ADD niin soppahan on valmis. Käytännössä jatkuvaa hampaat irvessä vitutusta siitä kuinka toheloin ja tunaroin ja kuinka olen muista jäljessä. Ja kuinka en jaksa suorittaa samalla tahdilla. Mitä ikinä teenkin, oma riittämättömyyteni tulee vastaan. Olen alkanut miettiä itsemurhaakin, sillä tuntuu että se on minunlaiselle heikolle paskalle oikein. Ei tästä elämästä mitään tulisi näillä eväillä. Toista se olisi, jos osaisin asiat kuten kaikki muut osaa, oppisin asiat nopeasti kuten kaikki muut ja pysyisin mukana tässä vitun kilpailuyhteiskunnassa. Tilanne vaan on se, että jään joka kerta laiturille ruikuttamaan kun kaikki muut ovat menneet junalla jo kauan sitten. Olen jälkeenjäänyt asioissa, turhautunut tilanteeseeni kolmekymppisenä, joka ei vieläkään osaa mitään. En siedä itseltäni virheitä. Olen tehnyt niitä jo liikaa, niin vitusti etten kehtaa enää tehdä yhtäkään. En kertakaikkiaan siedä paskaa enää itseltäni. Nollatoleranssi tai kohta lähtee vittu henki jos tunaroin vielä jossain.
Tämä arjen suorittaminen raastaa hermot hulluuteen ja olo on käytännössä koko ajan paska, joten totta kai haen rentoutusta ja helpotusta tissuttelusta iltaisin. Se ainakin auttaa päästämään pois tästä kaikesta. Jostainhan se hyvä olo on saatava, jos ei sitä saa luontaisesti onnistumisista? Joku voisi sanoa että tekosyy. No tavallaan se onkin, mutta tavallaan koen, että haluan elää myös elämää missä saan hyvän olon, sillä en sitä saa normaalista “kehittävästä” toimimisesta. Sama mihin harrastukseen puran itseäni, niin riittämättömyys tulee eteen, turhaudun omaan kyvyttömyyteeni ja muiden nopeampaan kehittymiseen. Tällöin ei hyvälle ololle jää enää mitään mahdollisuutta ja kaikki harrastukset tuottaa vain ahdistusta ja pahaa oloa. Töistä nyt puhumattakaan, jossa se kilpailu on vielä raadollisempaa. En vain vittu jaksa tätä. Mielestäni minun kaltaisella paskalla luuserilla on oikeus hakea se hyvä olo sitten vaikka päihteistä. Kun ei sitä kerta “hyvällä” saa niin sitten “pahalla”.
Joku voisi sanoa tähän, että ei elämän kuulukaan olla kivaa vaan elämä on suurelta osin paskaa ja pitääkin olla sellaista. Ei saisi tarttua helppoihin oljenkorsiin, koska päihderiippuvuus. Pitäisi vain kärsiä. No, tämä johtaa aina tähän samaan. Kärsimys tulee vain yli ja katkeroidun ja vittuunnun kun kaikki muut ovat niin vitun eteviä ja tämä yhteiskunta tursuaa täydellisyysihanteita ja suorittamisen palvomista.
Olen käytännössä hermoromahduksen partaalla tässä paineessa, jossa haluaisin tuntea olevani edes jotain, mutta en ole yhtään mitään muiden rinnalla enkä saa hyvää oloa olemalla aina se pahnanpohjimmainen. Tuntuu että olen vangittuna vajavaiseen kehoon ja haluan vapaaksi täältä. En siedä paskaa, sillä vihaan paskaa ja haluan tuhota kaiken mikä ei kehity. Kehity tai kuole! Jos en kehity niin rankaisen itseäni.
Suorittaminen - rentoutuminen päihteillä. Näihin tämä kaikki jotenkin tiivistyy. Miten elää elämää suorittamatta koska kaikki ympärillä vaatii liikaa? Kuinka helvetissä elämää jaksaisi ilman ajoittaisia rentoutumisia? Kunpa voisi olla vaan hyvä, kuten monet muut ovat niin ei a) ahdistaisi b) etenisin elämässä c) en edes kaipaisi alkoholia tässä määrin. Tällä hetkellä olen miettimässä itsemurhaa joko suoraan tai hitaasti alkoholin kanssa. Oman paskuuden hyväksyminen ei ole vaihtoehto. Sillä minunkaltaisilleni ei täällä ole tilaa. AInakaan kun seuraava hallitus tulee olemaan kokoomusarvoja ajava niin minunlaiset heikot paskat joutuu kadulle aivan varmasti sen kokoomuspolitiikan seurauksena. Ihan vitun kivat tulevaisuuden näkymät eikö? Laitan hirttoköyden valmiiksi.
Vittu että elämä paskana on paskaa.