Kello on neljä aamuyöllä. Jälleen uneton yö. Tissutellessani uni tuli niin mukavasti ja helposti. Kun sinnittelin päivänkin juomatta, uni ei tullut. Nykyisin valvon yhden tai kaksi yötä viikossa; katson elokuvia netissä, ramppaan tupakalla ja syön toisinaan. Juomattomuuteni aikana olen sinnitellyt ja pinnistellyt erityisesti yön vakavina tunteina suurta tunnelatinkia vastaan. Tämä minua kaikkein eniten raittiudessa pelottikin; millaisia affekteja olen sisukkaasti juomalla tunkenut sisimpääni, piiloon.
Psykoosin uhka on valvottuina aikoina aina todellisempi ja raaempi. Psykoottisuus minulla on vähemmän harhakuvia, enemmän suunnatonta itsen kadottamista, täydellistä tyhjyyden kuolemankalmaista olotilaa. Sellaista paluuta siihen tilaan, jossa en vielä ollut syntynytkään. Tai ehkä vastasyntynyt, joka pelkää ikuista putoamista saamatta siihen turvallista kannattelua. Juominen tuntui pitävän tämän kaiken loitommalla. Silloin ei riitä, että kehittää juomisen tilalle muuta sisältöä. Pisimpään olin tuon tyhjyyden ja ei-olemisen tilassa kahdeksan kuukautta. Silloin en juonut.
Olen todella lähellä ratkeamista, elän kuitenkin vielä kohtuukäytön fantasiassa. Että jos kerran vielä kokeilisi. Hankalaksihan se menisi, jos aikoisin juoda. Pitäisi jättää klinikan käynnit pariksi viikoksi, jotta saisi antabuksen pois. Katkaisusosastokin on sulussa, sinne voisi muutoin mennä ennaltaehkäisevälle jaksolle.
Taidan koittaa keskittyä nyt johonkin elokuvaan.