Elikkäs tarkoitus on kirjoitella tässä lähinnä itselle. Omasta historiasta, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta peliriippuvaisena ihmisenä.
Totta tosiaan, olen siis korviani myöten peliriippuvainen ihminen. Pelit alkoivat joskus 15-16 vuotiaana, aloittelin viattomana RAY:n peliautomaateista. Lopputuloksena olikin se, että olin 21-vuotias elämäntahtonsa menettänyt nuorukainen, luottotiedoton ja 30 000e velkataakan kanssa elämää tarkasteleva juuri lukiosta valmistunut työtön eikä seuraavaa opiskelupaikkaa ollut tiedossa. Itsemurha-ajatukset olivat jokapäiväisiä. Lyhyesti yleiskuva on se, että olin pystyyn kuollut ihminen, joka pyrki selviämään tukikuukaudesta toiseen vain päästäkseen pelaamaan. Elin vain silloin kun pelasin. Kirjoitin M-keskiarvon, joka on tilanteeseen nähden aikas kiva. Tarkastelin itseäni ja elämäntilannettani syvällisesti ja rehellisesti. Edellä mainittujen asioiden pohjalta ymmärsin yksinkertaisen totuuden, nimittäin sen että pelaamiseen ei ole enää varaa. Oli helpompi luovuttaa lopullisesti kaikki, eli toisin sanoen päättää elämänsä oman käden kautta kuin pelata. Se oli se ensimmäinen vaihtoehto, sillä se on aina se helpoin vaihtoehto. Se on salakavala vaihtoehto, sillä se juoni aina mielessä silloin kun pelasin. Itseasiassa sen tekeminen oli toisiksi vaikein vaihtoehto, mutta myös toisiksi paras vaihtoehto. Huonoin vaihtoehto oli jatkaa pelaamista, ja täytyy muistaa että pelaaminen itsessään on eräänlaista luovuttamista… No minä lopulta tahdoin aidosti apua eikä tällä kertaa minua auttanut kukaan ammattilainen. Toisille sopii ammattilaiset, toisille ei, mutta sen opin että tärkeintä on myöntää tilanteensa ja tahtoa aidosti ulkopuolista apua itselleen. Läheinen ystävä pelasti minut tilanteesta, ottamalla raha-asiani hoitaakseen. Ystäväni aito tuki ja rakkaus olivat avaimia pelaamattomuuteen. Silloin havahduin, ja oli järkyttävän iso työmaa henkisellä puolella. Joka päivä piti asioita käsitellä, elämää piti alkaa näkemään aivan uudesta näkökulmasta. Lopulta tapahtui ihme, sain yliopistosta unelma-alaltani opiskelupaikan. Jouduin siitä syystä muuttamaan ystäväni läheisyydestä, monen sadan kilometrin päähän. Tällöin olin vuoden pelaamatta, mutta tällä kertaa elämä oli riskialttiimpaa koska ystävä ei ollut enää lähellä joka päivä tukemassa. Pelaamattomuus onneksi jatkui, ja jatkuu edelleen. Pelaamattomuutta on ollut tällä hetkellä noin vuosi ja 7 kuukautta. Elämäntilanne on aika hankala, yksinäisyyttä on ja opiskelupaikka ei olekaan se oikea. Lisäksi perheongelmat painavat kovasti niskan päälle. Eli toisin sanoen on jatkuvasti lievä stressi tulevaisuudesta.
Noh, eräs opiskelukaverini pyysi minua tämmöiseen leikkimuotoiseen pokeriturnaukseen mukaan opiskelijoitten kesken. Turnaukseen sisäänpääsymaksu oli 4e, eikä ollut tarjolla raha-palkintoja. Tarkoitus oli lähinnä tutustua uusiin ihmisiin ja pitää muuten vain hauskaa. No olen jyrkästi kieltäytynyt kaikesta rahapelaamisesta joka kerta, ja edelleen kieltäydyn. Tällä kertaa ajattelin, että kyseessä ei ole rahapelaamista ja siksi osallistuminen on ihan okei. Noh, oli hauskaa jne. Pieni paha omatunto iski asiassa. Nyt olen jatkuvasti kieriskellyt tuolla pokerisivustoilla, katsellut kun ihmiset pelaa pokeria ja koko ajan on lähellä että talletan rahaa ja aloitan taas sen kierteen siinä helvetissä. Sitä en kertakaikkisesti enää halua. Haluan kirjoittaa tämän tänne ensisijaisest itseni takia, mutta muistuttaakseni että retkahdus saattaa juonia hyvin lähellä. Noin 10 min sitten, olin pokerisaitilla, äärimmäisen lähellä retkahdusta. Siksi ajattelin selkeyttää omat ajatukset päässäni ennen kuin teen mitään niin vakavaa päätöstä elämässäni. Pelaamiseen pitää suhtautua todella suurella vakavuudella. Kysymys on elämästä, kysymys ei ole leikistä. Elämää voisi olla huomattavasti kivempi elää jos minulla olisi luottotiedot kunnossa eikä 30 000e velkaa ulosotossa. Nyt täytyy olla kiitollinen kaikesta, olen saanut enemmän kuin voin ikinä kuvitellakaan. Lupaan itselleni että lopetan tämän pelleilyn, muistelen niitä vakavia hetkiä elämässäni jotka olivat viedä itsemurhan partaalle. Ei saisi laskea tunteja, päiviä tai vuosia. Pitäisi ymmärtää syvällisesti että olen peliriippuvainen. Tämä on sairaus, jonka kanssa pitää oppia elämään koko lopun elämän. Ensimmäinen retkahdus vie minut samanlaiseen helvettiin. Sitä helvettiä en toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleni, saati itselleni. Rakkaat ystävät ja kohtalon toverit, ehkä luette tämän viestin tai sitten ette. Joka tapauksessa haluan muistuttaa teille, ja ennen kaikkea itselleni että ole varovainen, hyväksy olevasi peliriippuvainen ja suhtaudu vakavasti tähän asiaan. Kysymys ei ole leikistä, kysymys on koko elämästä. Aurinkoista kevättä! 
tsemppiä älä ole yhtä heikko kun minä!!!