Morjensta,
Ajattelin tässä vihdoinkin koittaa löytää apua peliongelmaani. Lueskelin tässä muiden kirjoittamia tarinoita ja ajattelin itsekkin koittaa, ehkäpä se myös lisää itsetuntoa ja ymmärrystä ettei paini yksin ongelman kanssa.
Eli olen aina ollut enemmän tai vähemmän addiktoituva ihminen. Olin hyvin helposti kokeilemassa uusia asioita, tulipa niitä huumeitakin koitettua. Jo 14-15 vuotiaana muistan että viikonloppurahat menivät yleensä sen sileän tien lähimpään pokeriautomaattiin… Vuonna 2004 aloitin oman yrityksen ja rahaa alkoi tulla aika mukavasti. Kesällä 2004 erehdyin sitten vierailemaan PAFin sivulla ja se oli ehkä elämäni surkein päätös. Tästä alkoi pelihelvetti mitä on nyt kestänyt n 6 vuotta. Onneksi olen melkein aina maksanut laskuni ja hoitanut velvoitteet ennenkuin olen pelannut (aina tilin tyhjäks) mutta repsahduksiakin on sattunut… Pankkilainoja otin jotta voisin selvitä tilanteista mitkä syntyneet kun pelasin tilit ja kortit tyhjiks ja verot sun muut maksamatta… Ja ihme että 15000 pankkilaina meni sen sileän tien netticasinoon. Onneksi (tai isoksi epäonneksi) oon tienannut sen verran hyvin et oon kuitenkin pystynyt elämään älyttömien kuukausilyhennysten kanssa mutta sieluni on joka ikisen pelikerran jälkeen murentunut aina enemmän ja enemmän. Tammikuussa 2009 päätin lopettaa pelaamisen ja onnistuinkin olemaan 7 kk pelaamatta. Se aika oli kun uudestisyntymisen aikaa, olin onnellinen, tilillä oli rahaa ja pystyin jopa matkustamaan. Se oli niin onnellista aikaa… kunnes koitti syyskuu. Takaisku perhesuhteissa sai mut taas vierailemaan netticasinossa ja se päivä jää kyllä omassa henkilökohtaisessa historiassani mustaksi päiväksi. Kaiken sen mitä olin säästänyt 7kk ajan plus kaikki muutkin rahat menivät… Kaikki maksut jäi ja sama toistuio seuraavassa kuussa… Olin 3 kk täysin synkkyydessä ja en pystynyt ajattelemaan muuta kun pelaamista… Kaikkihan päättyi tietenkin siihen että pohja saavutettiin ja laskuja kertynyt niin paljon että oli pakko ryhdistäytyä…Ja ryhdistäydyinkin vain taas pelataakseni hemikuussa uudelleen ja sitä on nyt jatkunut viime viikkoon asti.
Nyt voin sanoa että mitta on niin täys, en halua enää tuntea sitä tunnetta mikä tulee kun herää transsista ja ymmärtää hävinneensä taas kaiken… sitä tunnetta kun maailma romahtaa, kyyneleet valuu ja ei voi muuta tehdä kun hakata päätä seinään ja toivoa ettei päivää olisi koskaan ollut.
Oon myöskin vihdoinkin ymmärtänyt etten tule yksin tästä pelihelvetistä selvitymään, on pakko hakea tukea vertaisryhmistä, ja on pakko myöntää että olen sairas ja se sairaus on pelihimo. En enää koita uskotella itselleni että selviän tästä yksin koska pelkäänm että seuraava retkahdus voi olla se viimeinen retkahdus. Voimavaroja ei siihen enää ole. Nyt tuntuu toivottomalta ja synkältä mutta jaksan kuitenkin uskoa että tästä selvitään… Jokainen päivä pelaamatta eheyttää sieluani pikkuhiljaa.
Mutta tsemppiä kaikille saman ongelman kanssa painiville, usko huomiseen täytyy pitää vahvana! 