Oivalsin juuri elämäni tämän hetken tärkeimmän asian. Vaikka minulta vietäisiin kaikki muut, on kaksi, jota ei kukaan vie. Raittius. Usko.
Aamun ensimmäinen palaveri takana. Seuraavaksi vuorossa vakavaa puhetta riippuvuuksista. Tapaaminen eduskuntatalolla Maria Guzenina-Richardsonin kanssa. Oman osuuden tekemistä tänään, tässä ja nyt. Nöyrän kiitollisena edessä avautuvista mahdollisuuksista.
Hienoa Kaaleppinen, anna palaa! Teet tärkeää työtä siellä, meidän kaikkien puolesta.
Kiitos Pippuriseni kaikesta. Mietin tässä aamutuimaan elämääni, todeten sen että tämän hetken valinnoillani voin vaikuttaa siihen, mihin suuntaan elämäni tästä hetkestä suuntautuu. Sen vuoksi kysynkin itseltäni: Katkeruus vai kiitollisuus? Valinta joka joko luo valoa elämääni tai vie siitä sen vähäisimmänkin. Siksi valintani tänään on kiitollisuus. Jatketaan askeltamista. Hetki kerrallaan. 
Kuten jo todettua, olen tässä viime päivät ollut reissussa ja sen kautta joutunut tai saanut viettää aikaa yksinäni suhteellisen paljon. Nyt huomaan tämän päivän aikana saaneeni olla yksin sen verran aikaa, että sisälläni piilossa oleva suru on nostanut päätään. Suru, jonka olemassaolosta minulla ei ollut minkäänlaista havaintoa ennen tämän päivän esiinmarssia.
Minulla suru tunteena on aina ollut vastenmielinen. Lähinnä siitä syystä etten juuri koskaan ole osannut sitä käsitellä ja sen myötä olen aina pyrkinyt patoamaan sen syvälle sisimpääni, kuin kieltäen sen olemassaolon.
Isäni äkillinen itsemurha oli oikeasti elämässäni ensimmäinen tapahtuma, josta noussutta surua en päässyt pakoon, saati saanut sitä millään piilotettua. Niin raastavaa kuin tuo tuska alkujaan olikin, niin tänään ymmärrän sen olleen minulle tarpeellinen siinä, että tuon tapahtuman ja tuntemusten myötä olen hitaasti alkanut oppia myöntämään itselleni luvan tunteisiin, vaikka ne olisivatkin negatiivisia. Aikaisemmin kun kuittasin pinnalle pyrkineet negatiiviset tunteet kaikki vihalla. Vihalla itseeni.
Tänään, Helsingin keskustassa kävellessäni katselin erilaisia ihmisiä, miettien heidän elämäänsä tai mitä siihen kuuluisi. Olen aina ollut hyvä elämään toisten elämää, niin tänäänkin. Katselin äärettömän surullisen ja väsyneen näköistä ihmistä, tullen itse äärettömän surulliseksi. Yhtäkkin huomasin tuon ihmisen peilanneen nuo tunteet itsestäni. Ei tuo ihminen ollut välttämättä yhtään surullisen saati väsyneen näköinen, mutta katsellessani itseäni hänen kauttaan, koin suunnatonta surua ja väsymystä.
Luojalle kiitos, olen oppinut edes jollain tavalla kohtaamaan noita tunteita, niin tänäänkin. Mietin ensiksi sitä mistä tässä hetkessä olen surullinen? Oikeastaan, vain ja ainoastaan siitä, että niin korkeatasoisen koulutuksen kuin elämältä olenkin saanut, joudun yhä edelleen toteamaan saman kuin aina ennenkin miettiessäni suhdettani elämään. En edelleenkään osaa elää sitä. Hetkittäin sukellan harhaan, jossa elämä maistuu, asiat sujuu ja kuvittelen osaavani suhtautua oikealla tavalla nöyrästi elämään ja sen tarjoilemiin haasteisiin. Taas tänään minut valtasi se tuttu ja turvallinen epätoivo. En yhtään tiedä kuinka tätä elämää tulisi elää, jotta pääsisi toteamaan oikeasti kokevansa sen, että elämä kantaa. Olen minä sen saanut jo joskus oikeasti kokeakkin, mutta taas huomaan itse ajaneeni itseni sellaiseen tilanteeseen, jossa koen ennemminkin epätoivoa kuin luottamusta elämää kohtaan.
No ensin olin sortua entiseen toimintamalliin, vetäen peittoa korville ja nukkumalla yrittäen unohtaa kaiken edes hetkeksi. Jostain kummasta minut valtasi yhtäkkiä suunnaton tarve nousta ylös. Etsiä netistä Kallion kirkon tapahtumakalenteri ja kohta huomasin istuvani ratikassa matkalla kyseiseen kirkkoon. Päästessäni kirkkoon, istuin penkissä ensin tuskaillen sitä, mitä ihmettä täällä teen, kun en koskaan aikaisemminkaan ole pelkällä kirkossa istumisella itseäni rauhalliseen tilaan saattanut. Tuossa hetkessä minut valtasi outo tunne. Tunne siitä, ettei haittaa vaikka tuntuu tältä. MInulla on lupa tuntea näin. Istuin tuolla kirkossa reilun tunnin, pohtien enimmäkseen sitä miksi siellä istun. Silti en halunnut lähteä poiskaan. Istuin ja mietin elämääni. Jotenkin hassulla tavalla tuolla istuminen toi minulle sellaisen olon, että huomasin taas kerran sortuneeni hätäilyyn elämäni suhteen. Eihän minulla oikeasti niin huonosti asiat elämässä ole. Päinvastoin, paremmin kuin koskaan aikaisemmin. MUTTA ongelma kun ei sinällään olekaan elämä ulkopuolellani, vaan elämä sisälläni. Olen taas huomannut säntäileväni, yrittäväni, suorittavani ja kiirehtiväni elämää siinä määrin, ettei ole yhtään ihme, että sisäinen maailmani on totaalisen sekaisin.
Lähtiessäni tuolta kirkosta mietin jo hieman rauhoittuneena elämääni, todeten sen, että tänään, tässä hetkessä minulla on äärettömän paljon aiheita olla kiitollinen. Silti ilman, että suostun kohtaamaan surun, joka sisälläni vielä velloo menneen elämän tapahtumista, en voi kokea aitoa kiitollisuutta siitä mitä minulla tässä hetkessä on. Voin kirjoittaa olevani kiitollinen. Voin jopa sanoa olevani kiitollinen. Molempia juuri tuossa hetkessä todella tarkoittaen, mutta samassa tuo tunne on pois, koska en ole vielä suostunut kohtaamaan kaikkea sitä ääretöntä määrää surua, jonka elämä ottaessaaan minulta pois niin paljon, on aiheuttanut. Suostuessani nuo asiat suremaan, tulen vapautumaan aitoon kiitollisuuteen. Kiitollisuuteen siitä, mitä tuo paljon mukanaan vienyt elämä on silti samalla minulle myös antanut. Siihen saakka kiitollisuus on vain pelkkiä kirjamia paperilla tai sanoja huulillani, jotka ulos päästessään vievät kiitollisuuden minulta mennessään.
Buenos dias!
Mitäs Maria Gee tiesi? Tai Maria Gee-Ärrä siis.
Kaaleppinen,
jos sinua yhtään lohduttaa: ensinnäkin suru on ihmisen elämään kuuluva tunne ja toiseksi et ole yksin tämänkään asian kanssa. 
Jokaisella ihmisellä on elämässään kokemuksia ja asioita, jotka herättävät surun tunteita. Joillakin enemmän ja joillakin vähemmän. Surut hälvenee suremalla ja siksipä juuri menneisyyden suremattomat surut ovat niitä kestolaareja, joista nousee vaikka mitä haamuja kummittelemaan ja laittaa ihmisen suremaan keskellä kirkasta, iloista päivää. Kokemukset ja olosuhteet ovat sinunkin kohdallasi olleet sellaiset, että surulle ja suremiselle ei ole ollut sijaa, vaan sinun on tarvinnut pärjätä jo pienenä poikana miehen lailla. Omalla kohdalla pärjäämiskoodi oli erityisesti iloisuus, suorastaan pellemäisyys. Sillä sain paikkani ja luvan olla olemassa. Suruun ei ollut oikeutta, se oli hävettävää, typerää ja äärimmäisen kiusallista kaikille. Suremattomuus, surun peittäminen tosiasiallisten menetysten, pettymysten ja äärimmäisen turvattomuuden keskellä lapsuudessa on lähes traumaan verrattava kokemus ja voi sellaiseksi muodostua. Siitähän siinä vähän on kysymys, kun suru yllättää sitten kummissa tilanteissa ja peilautuu toisesta ihmisestä, epämääräisessä tyhjyydessä ja olossa kaiken ollessa hyvin.
Omassa elämässäni olen joutunut tuota suruani kohtamaan ja suremaan. Tai saanut, sanotaan nyt paremminkin niin. Perusongelmaksi on osoittautunut se, että en ansaitse sitä. Edelleenkin huomaan tuon ajatuksen iskevän toisinaan. Moitin ja soimaan itseäni lapsellisesta ja vaativasta käytöksestä. Luulenpa vähän, että saatan elellä tämän asian kanssa pitkään, ehkäpä jopa hautaan asti. Hiljalleen hyväksyn sellaista ajatusta, että surullisuus joistakin asioista saattaa seurata minua ja muistuttaa itsestään aika ajoin. Ja se on ok. Minulla on oikeus siihen, eikä se tapa minua ja se menee myöskin ohi.
Tälläisiä tuli mieleeni tästä tänään…
Voi hyvin Kaaleppinen, jos se edellyttää suremista, niin sure. Ja sitten taas tehdään jotain muuta, vaikkapa iloitaan ja hassutellaan tai ollaan tasaisia ehkä alakuloisiakin välillä, suututaan ja vihastutaan, rakastetaan ja ihastellaan, vaikututaan…hämmästellään ja vaikka mitä!
Moikkis Keto ja Basi. Ensiksikin, tapaaminen Marian kanssa oli todella lämminhenkinen. Parasta siinä minulle oli se, että pystyin kohtaamaan hänetkin, aivan samalla tavoin ihmisenä kuin kenet tahansa tänä päivänä kohtaisin. Jännää siitä teki se, etten koko keskustelumme aikana miettinyt, saati kokenut itseäni jotenkin alemmankastin ihmisenä. Eli kasvua tapahtuu koko ajan.
Toisaalta todella mukavan tuosta tilanteesta teki myös se, että pystyin puhumaan tuolle ihmiselle aivan suoraan ja kaunistelematta elämästä ja ajatuksistani riippuvuuksien suhteen. Hän osoittautui ihmiseksi jolla on suuri sydän ja joka tietää näistä riippuvuusasioista todella paljon. Kaikkinensa todella miellyttävä kokemus.
Mitä tuohon Basin kirjoittamaan kokemukseensa surusta tulee, niin taas kerran sain kokolailla samaistumispintaa. Pellehän minäkin olin, olen hetkittäin yhä edelleen, sillä tavoin piiloutuen negatiivisia tunteitani.
Kaiken taustalla myös minulla on se, etten koe saavani lupaa tuntea surua. Tässä hetkessä vain aikaisemmasta poiketen tuo luvan evääminen tulee minusta itsestäni, eikä ulkopuolelta.
Pienin askelin eteenpäin. Jo yksi pieni kyynel on alku jostain suuremmasta muutoksesta, joka sisältäni tahtoo ulos.
Juuri niin ihmiset kannattaa kohdata. Ihmisinä. 
Oli sitten kyseessä tunnettu poliitikko, tunnettu taiteilija, tunnettu hyvätekijä tai vaikkapa tunnettu rikollinen.
Eduskuntatalo on makea lukaali. Minä olen käynyt siellä vain vierailukäynnillä niinku turistikierroksella, mutta kukapa tietää jos Luoja suo elinpäiviä ja terveyttä ja menestystä, niin tulen käymään kyseisessä tönössä enemmänkin joskus. On haaveita joista ei vielä tiedä jäävätkö ne haaveiksi vai tuleeko niistä unelmia joita voi yrittää toteuttaakin. 
Eikös Guzenina ole muuten Music Televisionia varten aikoinaan otettu sukunimi? Marian tyttönimihän oli Lindell, joka muutettiin Guzeninaksi Marian MTV -pestin takia, kun se kuulosti eksoottisemmalta “Maria from Finland”:ille.
Kaikkee miekin tiiän, heh.
Pirteää pakkaspäivää!
Kiitos Ketostix. Se tuo ihmisten ihmisinä kohtaaminen on ollut kohdallani asia, johon ihan vasta parin viime vuoden aikana, kiitos raittiuden olen saanut kasvaa ja kehittyä. Suurimman osan elämistäni olen kokenut tahtomattanikin alemmuuden tunnetta suhteessa muihin. Nyttemmin ehkä oppinut jo arvostamaan itseäni siinä määrin, että koen olevani tasavertainen ihmisenä, tapaan sitten kenet tahansa.
Mitä noihin unelmiin tulee, niin minulla näyttäisi taas pitkällisen kipuilun jälkeen toteutuvan yksi suuri sellainen. Sain nimittäin tänään puhelun, jossa näytettiin vihreää valoa yhteistyölle jota viime kuukaudet olen hionut kohdalleen. Tämän pyrin, kiitos vaikean puolivuotisen, pidättelemään jalat tiukasti maassa, keskittyen tekemään tämän päivän osuuteni samalla tarkkaillen, etten erehdyksessäkään lähde elämään kieroon ja luottamaan siihen, että loppu hoituu kyllä. Kiitokset myötäelämisestä rakkaat ystävät. Täällä tänään katsellaan orastavaa auringon nousua varsin toiveikkain mielin katsetta tulevaisuuteen suunnaten. Tässä hetkessä taas eläessäni, elämä kantaa.
Olen suurimman osan elämästäni tavoitellut rahaa, maallista hyvää. Jotakin sitä, minkä myötä olen kuvitellut saavuttavani elämässäni onnen. Ihmisten arvostuksen sekä omanarvontunteen. Silti koskaan sitä saavuttamatta. Sen sijasta päätyen koko ajan syvemmälle synkkyyteen, jossa lopulta minusta oli jäljellä vain pelkkä tyhjä kuori.
Tänään olen siinä onnellisessa asemassa, että vaikkakaan en edelleenkään ole saavuttanut tuota kaikin voimin tavoittelemaani mammonaa, olen saavuttanut elämässäni jotakin paljon enemmän. Rakkauden.
Rakkaus on tänään elämässäni yksi tärkeimmistä, elämää kasassapitävistä voimista. Olen saanut sen myötä itselleni omanarvontunnon lisäksi arvostuksen myös suhteessa toisiin ihmisiin. Osaten suhtautua jokaiseen ihmiseen, joka elämääni hetkellisestikään harhautuu tasavertaisena. Tämän kokemusen myötä olen tullut siihen loppupäätelmään, että ainakin minun kohdallani rakkaus on se tärkein asia elämässäni. Asia jonka myötä kaikki muut asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin suhteessa elämään. Tässä hetkessä esimerkiksi raha on minulle asia jota minun ei tarvitse sen kummemmin tavoitella, vaan voin elää luottaen siihen, että sitä minulle siunaantuu juuri sen verran, mitä elääkseni ja perheeni elättääkseni tarvitsen. Rakkauden myötä elämäni ehkä tärkein perusta on vakaa luottamus elämään ja siihen, että asiat järjestyvät kyllä, kaikki ajallaan.
Mitä sitten rakkaus minulle tänään merkitsee?
Ollessani viime viikon lopusta neljä vuorokautta reissussa, tulin pohtineeksi hieman etääältä perhettäni ja varsinkin rakasta vaimoani. Ihmistä, jota ilman tuskin olisin enää elossa. Hän oli aikoinaan yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka ei koskaan todellisuudessa menettänyt toivoaan minun suhteeni, vaikka itse jo aikoja sitten olin luopunut toivosta selviämiseni suhteen. Kun vaimoltani kysytään sitä, mikä ihme sai hänet pysymään rinnallani, hän vastaa ykskantaan, että rakkaus.
Rakkaus sinällään on asia, jota olen omalla kohdallani vasta kuluneena vuotena pohtinut hieman syvällisemmin. Johtunee lähinnä siitä, että aikaisemmin tuo sana on ollut minulle sana, jonka viljely on ollut kohtuullisen helppoa, mutta sanan todellinen merkitys on silti tiukasti pysytellyt minulta piilossa.
Tänään, tässä hetkessä Rakkaus merkitsee minulle samaa kuin elämä. Olen saanut elämässäni käydä tien, jonka myötä elän tätä päivää sisälläni olo, että myös minä olen pelkällä olemassaolollani arvokas, rakastettu ihminen.
Kuten tuolla aikaisemmin kirjoitin, en sinällään halua rakkaudesta puhuessani sitä halua varsinaisesti kohdistaa kehenkään ihmiseen, vaikka tietysti vaimoni ja kaikki viisi lastani ovat minulle ne rakkaimmat ihmiset maailmassa. Sen lisäksi koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että minulla on tässä hetkessä hyvät välit niin äitiini, kuin siskoihinikin ja vaikka elämä on monella tavoin ollut täynnä vastoinkäymisiä, on osaltaan niiden myötä elämääni kulkeutunut ihmisiä, jotka ovat minulle äärettömän rakkaita. Olen siis monin tavoin onnekas ihminen. Samalla ymmärtäen sen, että osaltaan asioiden järjestymiseen on yhtenä tärkeimmistä tekijöistä on toiminut oma halukkuuteni luopua erilaisista ennakkoluuloista suhteessa toisiin ihmisiin ja sen myötä olen saanut tutustua todella moneen, äärettömän ihanaan ihmiseen viimeisten vuosien saatossa.
Mietin tuolla reissussa ollessani sitä, miksi ihmisillä on aina kiire johonkin, aivan samoin minulla on ollut ja on hetkittäin yhä edelleen. Mihin me kiiruhdamme? Aivan kuin etsisimme elämässämme jotakin lopullista päämäärää, jonka löytymisen myötä kokisimme jonkinlaisen täyttymyksen elämässämme.
Toinen asia, mikä elämässäni on näytellyt varsin suurta osaa, on valta. Olen aina ajatellut niin, että saadakseni kokea itseni tärkeänä ihmisenä, minun tulee saada haalittua itseni tilanteeseen, jossa minulla on suuri määrä valtaa. Mieluiten vielä niin, ettei tuohon valtaan liity minkäänlaista vastuuta mihinkään suuntaan. No tuollaisesta yhtälöstä tuskin kukaan järkevä ihminen voi kuvitella seuraavan mitään muuta kuin armoton kaaos. Niin kävi minunkin elämässäni, vaikken koskaan tuota valtaa onnistunutkaan itselleni haalimaan. Vallattomana minusta sen sijaan tuli täysin vastuuton suhteessa elämään ja toisiin ihmisiin. Kaiken tuon tuskaisen taipaleen takana oli kuitenkin nyt mietittynä piilotettu minulle todella tärkeä opetus. En minä valtaa tarvitse, voidakseni kokea olevani arvokas ihmisenä, saati että saisin sillä tavoin toisten ihmisten arvostuksen. Tänään elämäni on täynnä mitä erilaisimpia vastuita, joista osaan liittyy tietysti myös valtaa tehdä päätöksiä asioissa jotka vaikuttavat joko suoraan tai ainakin välillisesti monen ihmisen elämään. Onneksi tässä hetkessä olen sen verran kovan koulun käynyt elämässä, ettei minun tarvitse näyttää ulospäin omaavani valtaa tai kykeneväni kantamaan vastuuta, vaan voin terveellä tavoin jakaa molempia siten, että päätöksenteko ja sitä seuraavat asiat on monella eri taholla punnittuja ja sen myötä mahdollisimman oikeudenmukaisia.
Toisaalta yksi tärkeimmistä asioista minulle tänään on se, että ymmärrän edelleen olevani monin tavoin rikkinäinen ihminen, joka kasvaa ja eheytyy yhden päivän matkan kerrallaan, tuolle matkalle suostuessaan. Saaden joka päivä kohdata erilaisia ihmisiä, joilla jokaisella on tarjota minulle palanen minuudestani.
Jännä asia sinällään, kun näitä asioita pohdiskelin huomasin taas kerran kiitollisuuden nostavan päätään siitä yksinkertaisesta syystä, että ymmärsin minua kohdanneen sen onnellisen tapahtuman, että olen elämässäni kohdannut niin paljon pahaa että sen myötä olen tullut halukkaaksi etsimään elämääni jotakin suurempaa, löytäen sisältäni aidon rakkauden suhteessa itseeni ja ympärillä oleviin ihmisiin. Tuon rakkauden myötä koen jo hetkittäin eläväni siten, ettei minulla ole kiire mihinkään, vaan voin elää hetken kerrallaan eteenpäin, luottaen levollisena siihen, että kaikki ne asiat mitä minun tulee tänään tehdä, tulee tehdyksi ilman sen suurempia säntäilyitäkin. Aivan samoin, kuin luotan siihenkin, että tapaan elämässäni jokainen päivä juuri ne ihmiset jotka minun tulee tässä päivässä tavata, jutellen heidän kanssaan juuri niistä asioista, joista meidän tuossa keskustelussa tulee käydä. Tämä luottamus poistaa minulta turhan suorituspaineen suhteessa elämään ja toisiin ihmisiin ja vapauttaa minut elämään elämääni rakkauden ympäröimänä, elämää jossa asiat tapahtuvat juuri oikeassa aikataulussa, juuri siten kuin meille kaikille on parhaaksi.
Joskus sitä toivoisi oppivansa elämässä muullakin tavoin, kuin äärettömän tuskan kautta. Koko elämäni olen painiskellut milloin minkäkinlaisen tuskatilan kanssa. Suurimmaksi osaksi herkkyydestäni johtuen, olen joutunut kärsimään suunnattomista pelkotiloista, suhteessa toisiin ihmisiin ja elämään.
Tänään kun en enää pelkää, minusta tuntuu jotenkin hassulta istua tässä kirjoittamassa siitä, kuinka sisälläni velloo ääretön tuska ja toivottomuus. Ehkäpä juuri siksi päätin istua alas, kirjoittaen jäsentää ajatuksiani, sillä oman pääni sisällä varsin mitättömänkin tuntuiset asiat saavat suhteettoman suuret mittasuhteet.
Mistä tämä tuska sitten tässä hetkessä kumpuaa? Lähinnä siitä jälleen kerran, että vaadin elämää toteuttamaan asioita haluamallani aikataululla, sensijaan että luottaisin niiden järjestyvän lopulta minulle suotuisamman aikataulun mukaisesti. Minä haluan heti, nyt. Ymmärränhän minä ettei se paljoa vaikuta mitä ja milloin minäkin saan päähäni haluta. Asiat tuppaavat tapahtumaan tahi jäävät kokonaan tapahtumatta, sikäli kun niin kohdallani on parhaaksi. Miksi sitten kuitenkin haluan asioita. Lähinnä siitä syystä etten taaskaan osaa elää tätä hetkeä, vaan elän tuolla jossain, peläten jotakin sellaista, mitä välttämättä ei edes koskaan tule tapahtumaan, mutta silti pelkään.
Jännä sinällään on se, että vasta tuolla alkuun kirjoitin etten pelkää enää, mutta heti kohta kirjoitan pelkääväni. Lähinnä kuvastanee sitä, etten edelleenkään osaa tunnistaa tunteitani, vaan ne on yhtenä suurena sekamelskana pääni sisällä ja on vain helpompi todeta olevansa ahdistunut tai tuskainen.
Tuntuu kovin turhauttavalta kirjoittaa ahdistuksestaan, ymmärtäen lähes samantien sen olevan pelkoa, joka tässä kohtaa on yksinkertaisesti turhaa. Elämässäni on kuitenkin kaikki suurimmaksi osaksi kohdallaan, ainoa mikä ei ole, on minä itse. En osaa olla kohdallaan, paikoillani, vaan säntäilen ajatuksissani siellä sun täällä. Pysähtyessäni paikoilleni, keskittyen vain hengittämään, huomaan pian kaiken olevan kohdillaan. Mutta. Se paikoillaan pysyminen on vain kokolailla vaikeaa. On ollut kohdallani aina. Lienekö merkinnee sitä, etten kuitenkaan osaa olla, yrittämättä olla jotakin muuta kuin olen.
Tämä kirjoittaminen on itselleni toiminut henkireikänä läpi elämäni. Jotenkin tuntuu vain siltä ettei tähänkään malttaisi keskittyä, vaan pitäisi olla tekemässä jotakin ihan muuta, vaikka tässä hetkessä, tätä kirjoittaessani huomaan taas sisäsisen tasapainon valtaavan alaa, kaiken sekamelskan keskellä, mikä sisälläni velloo. Ehkä perisyntini kuitenkin lienee se, etten yhä edelleenkään ole kyennyt löytämään anteeksiantoa suhteessa itseeni, menneisyyteni suhteen, vaan tasaisin väliajoin palaan rankaisemaan itseäni mitä erilaisimmin tavoin, saaden sisälleni sen tuttuakin tutumman, mutta sitkäkin hirveämmän henkisen tuskatilan. Kotoinen olo sinällään, niin paskamaista kuin se onkin myöntää. On helpompaa potea tuskaa kuin kokea kiitollisuutta, näköjään.
Loppukaneettina todettakoon se, että Luojalleni kiitos en enää tänään pakene näitä tunteita riippuvuuksiin, vaan pyrin kohtaamaan nämä silmästä silmään, niin kauhealta kuin nämä hetkittäin tuntuvatkin. Onneksi olen oppinut elämässä sen, että nämä tunteet, ne tulee ja menee, mutta jokainen tuskainen hetki vie minua lähemmäs kiitollisuutta, tyyneyttä ja mielenrauhaa, sikäli kun olen halukas tarjolla olevan opin elämältä vastaanottamaan.
“Tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”
Siinäpä teksti jolla vain on suuri salaisuus kätkettynä sisälleen. Matka jatkukoon.
Ehkäpä anteeksianto ei olekaan ratkaisu, vaan anteeksiantamattomuuden hyväksyminen: on ehkä olemassa asioita joita ei tarvitse antaa anteeksi edes itselleen mennäkseen eteenpäin elämässä?
Tässä oikeastaan kiteytät kaiken.
Nuo tuskalliset tunnemylläkät voi laittaa toisten ihmisten syyksi ja kaataa ne raivolla ja vihalla läheisten niskaan, ne voi haudata sisälleen muhimaan ja vetää hampaat irvessä iloisen roolia, ne voi juoda piiloon tai hukuttaa jollakin muulla riippuvuuskäytöksellä. Mutta niinhän sinä et tee.
Sinä valitset kuitenkin Kaaleppi sen rohkeimman ja armollisemman tavan, niin itsellesi kuin läheisillesikin, ja uskotko jos sanon että kyllä tuo helpottaa koko ajan, vähitellen. Etkä ole yksin. <3 Voimia!
Oh dear oh dear oh dear… 
Usein tuntuu, my bro, että teet elämästä tieten tahtoen itsellesi liian monimutkaista. Eikö sinulla ole hyviä asioita elämässä? Perhe, lapset, terveys, töitä ja visioita ihan elämäntehtäväksi asti?
Jos tuntuu että säntäilyttää, niin säntäile. Jos haluat asioiden etenevän aikataulussa, niin pidä kiinni aikatauluista. Se voi olla just se sun juttu.
Ei kaikkea itsessään tarvitse vastustaa ja pyrkiä muuttumaan johonkin muottiin joka onkin oikeastaan itselle vieras.
Yksinkertaista asioita, huomaa mitä hyvää on elämässä. Ja etenkin: anna itsellesi lupa olla juuri niin kärsimätön, hötkyilevä ja pingottaja kuin olet. SE voi olla juuri se sinä itse, jota ei kannata tukahduttaa.
Mitä mieltä sinä Kaaleppinen olet tämän kolumnin ajatuksista: “Miksi kaikkien pitää olla onnellisia samalla tavalla?”
iltasanomat.fi/kotimaa/art-1 … 24797.html
Moi Kaaleppinen. Kysymys sinulle: Oletko koskaan ollut perillä tässä elämässä?
Lämpimät kiitokset kommenteistanne Fernetti, Sitruunapippuri, Ketostix ja andante. Kokolailla ajatuksia herättäviä kaikki tyynni.
Minulla näyttää elämässä olevan vain sellainen ongelma, josta taitanen jo joskus kirjaillut, eli tuppaan omilla valinnoillani tuhoamaan kaiken sen hyvän mitä kärsivällisesti ja hartaasti rakentelen.
Oikeastaan viime aikaiset henkiset tuskatilat ovat olleet siinämäärin voimakkaita, että niiden myötä olen palannat taas kerran perusasioiden äärelle, eli mikä minulle elämässä oikeasti on tärkeää. Monessa suhteessa elämä on tällä hetkellä paremmin kuin koskaan, mutta jotekin olen onnistunut ryssimään asiat siten, että olen joutunut pelkäämään menettäväni kaiken. Todellisuudessa nuo pelot, kuten aina, ovat mielikuvituksen luomia, enkä oikeasti usko että menettäisin elämässäni kaikkea, vaikka hetkittäin henkinen tuska onkin sitä luokkaa että oikeasti tuntuu siltä.
Todellisuudessa minulla on elämässäni kaikki mitä tarvitsen. Oikeastaan olitte oikeassa siinä etten osaa hyväksyä itseäni, vaan pyrin kokoajan muutttumaan joksikin muuksi. Kait se johtuu siitä, etten taaskaan koe olevani kyllin hyvä, vaan toisena ääripäänä äärettömän huono ihminen. Minulla ei nykyään enää juurikaan ole enää taipumusta itsesääliin, enkä siihen aio nytkään vaipua, vaan aloitan taas kerran alusta. Tällä kertaa vain siinä aikaisempaa eri tavalla, että pyrin opettelemaan hyväksymään itseni juuri tällaisenaan. Hetkittäin edestakas säntäilevänä pösilönä, joka loppupeleissä toivoisi ainoastaan sitä, että pääsisi taas sellaiseen kuosiin elämänsä kanssa, että voisi ja jaksaisi jakaa saamaansa hyvää eteenpäin.
Andante, niin hassulta kuin se voi kuulostaakin, olen kokenut elämässäni sen, miltä tuntuu olla perillä, ollessaan tasaisen rauhallisesti, kiirehtimättä matkalla eteenpäin. Tuo ajanjakso elämässäni sisälsi kohdallani sen, että kykenin luopumaan kaikista vaatimuksistani suhteessa elämään ja varsinkin itseeni nähden. Samalla hengittäen rauhallisesti rakkauden ja luottamuksen täyteistä ilmaa. Tuo muistikuva mielessäni matkaan tässä hetkessä, luottaen että tuo tila on yhä minussa, saavutettavana, kunhan vain maltan taas hellittää.
Jotenkin hassua todeta havainneensa vasta juuri äsken, että siitä on rakkaat ystävät kahdeksan vuotta aikaa, kun viimeksi otin kunnolla viinaa. Näin se vaan päivä kerrallaan elämisestä on muodostunut jo niin elämäntapa että viimeisin ryyppy jää vuosipäivän osalta melkein unholaan. No vaikka elämä heittelee, niin raittius pysyy. Päivän kerrallaan, silti koskaan olematta itsestäänselvyys. Tämä päivä on edelleen se tärkein.
Välillä vituttaa, mutta nyt juuri, tässä hetkessä olen hyvilläni. Syy lienee ilmeinen. 
Kaaleppinen,heitän ihan spontaanisti pari ajatusta ylläoleviin teksteihin. Mulle tuli sellaista mieleen, että olisiko kehityksesi tapahtunut liian nopeasti? Pystyn muodostamaan käsitykseni ainoastaan sinun plinkkikirjoitustesi sekä muutaman artikkelin avulla joten voin mennä ihan metsäänkin. Sinähän jouduit nostamaan oman nuorasi hyvin korkealle. En tiedä olitko aikaisemmin joidenkin päättäjien kanssa tiiviisti tekemisissä. Kuitenkin sait tapaamisen jopa ministeritasolla aikaan. Ehkä tämän myötä myös oma vaatimus- mutta ennenkaikkea odotustasosi kohosi liian korkealle? En missään nimessä tarkoita sitä, että sinun osaamisesi olisi jotenkin puutteellista. Vaan sitä, että heitettyäsi pallon peliin odotat liikaa vastapuolelta. Tämä aiheuttaa turhautumista. Kuten sanottu, voin olla täysin väärässäkin. Tällainen vain paistoi yhdestä lauseestasi läpi. Nimittäin siitä, että toivoisit pystyväsi jakamaan vielä enemmän saamastasi.
Olen jo aikaisemmin todennut, että kyllä sinä osasi ja huomattavasti enemmänkin olet tehnyt. Toisten olisi nyt reagoitava. Mutta ennenkaikkea päihde- ja muukin sosiaaliala voi joskus olla hyvinkin turhauttavaa. Asiat eivät etene lineaarisen funktion tavoin. Ja jos korkea politiikka tulee peliin mukaan, niin aikaikkuna melko varmasti venähtää uusiin ulottuvuuksin.
No- oli miten oli. Ainakin yksi asia meitä yhdistää. Sellaisena ikuisena uudellen aloittajana minäkin itseni joskus koen. Pirun monta kertaa joutunut alusta alkamaan - enkä tarkoita pelkästään raittiusyrityksiä. Perusturvatasolla minä pelaan - nuora alhaalla, mutta ilkikurinnen pilke vielä silmässä. Eihän tästäkään ole kuin yksi järkevä suunta: ylöspäin. Tai sitten ei. Mitä tahansa tapahtuu, lainaan edesmennyttä pohjalaista isoisääni jolla oli tapana sanoa, että “hätäilemällä saa ainoastaan kusipäisiä kakaroita”! Ja sitäpaitsi kannattaa aina palauttaa mieleen, mistä olemme tulossa. Piristää kummasti!
Hyvää viikonjatkoa.
Kiitos andante. Oikeastaan ainoa asia, mitä en tässä hetkessä oikein osaa hyväksyä, on oma itseni, oma keskeneräisyyteni. Osaamattomuuteni elää. Ei minulla ole tässä hetkessä mitään harhaa siitä, että saisin jotakin suurta aikaiseksi esimerkiksi päihdepuolen asioissa, kunhan omaa osuuttani pyrin tekemään. Se mikä minua tässä hetkessä on eniten ahdistanut, selvinnee seuraavasta kertomuksestani:
Tämä on kirjoitus pojasta, joka halusi tulla joksikin. Poika syntyi perheeseen, jossa toisaalta kaikki puitteet olivat kunnossa, mutta jossa toisaalta kaikki mikä ulospäin näkyi oli tavallaan valhetta, kulissia. Tuo poika ymmärtää tänään sen, että kaikki tuo kulissien ylläpitäminen uuvutti varsinkin hänen isänsä. Tänään poika muistelee isäänsä ja sitä kuinka äärettömästi tämä ponnisteli tullakseen hyväksytyksi, silti koskaan sitä kokematta. Lähinnä syystä, ettei itse koskaan kyennyt hyväksymään itseään sellaisena kuin oli.
Paljon puhutaan siitä, kuinka perheissä tietyt tavat ja tottumukset siirtyvät sukupolvilta toisille, halusimmepa tahi emme. Olen äärimmäisen onnellinen tässä hetkessä siitä, että elämäni on kuljettanut minut tänään hetkeen, jossa pohdin syvällisesti suhdettani lapsiini ja siihen, mitä minä haluan heille perintönä siirtää.
Olen nimittäin viimeiset vuodet jollain tavalla tietoisena pyrkinyt muuttamaan itsessäni sitä ääretöntä riittämättömyyden tunnetta joksikin hyväksyvämmäksi, silti vielä ainakaan siinä onnistumatta. Nyt huomaan sen, kuinka omat lapseni kasvavat juuri samanlaisissa olosuhteissa, joissa itse lapsuuttani kasvoin. Tässä hetkessä heille tärkeintä näyttää olevan se, että kunhan mitä erilaisimmat mielihalut tulevat tyydytetyiksi, sitä paremmin kaikki elämässä on. Surullisena totean tässä kohtaa sen, etten todellakaan halua kasvattaa lapsiani siihen samaan uskomukseen, jonka ajamana itse olen taas monella tavalla tienristeyksessä, pysähtyneenä miettimään suuntaa elämälleni.
Luojan kiitos, ymmärrän tänään sen, että juurikin asioiden tiedostamisella, niihin on mahdollisuus tehdä tarvittavia muutoksia. Olen toisaalta äärettömän kiitollinen elämälle siitä, että se tarjoilee minulle taas kerran kivun kautta mahdollisuuden pysähtyä pohtimaan sitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää ja arvokasta.
Kuten aikaisemmin olen kertonut, olen elänyt elämästäni melkein puolet kuvitellen että ihmisen onnellisuus on suoraan verrannollinen siihen, kuinka menestynyt ja hyvin toimeentuleva ihminen on.
Tuo maallisen hyvän tavoittelu ajoi minut taloudelliseen ja henkiseen konkurssiin jo alle kolmikymppisenä. Totaalisen tuhon partaalta aloin hitaasti, mutta sitäkin varmemmin kasata elämääni kokonaan uusiksi. Havahtuen joitain vuosia siihen todellisuuteen, että aidosti koin olevani onnellinen elämääni. Tuolloin minulla oli kaikki mitä ikinä elämältä kuvittelin haaveilleeni saada. Seuraavaksi toteankin surullisena sen, että kumpa tuolloin olisin voinut pysäyttää ajan, sillä nyt huomaan heränneeni todellisuuteen, missä ainoa minut järjissäni pitävä asia on vuosikymmenten tuskan kautta kasvanut usko siihen, että vaikka elämä tarjoilisi mitä, silti kaikki on hyvin.
Mikä sitten meni vikaan, että olen tilanteessa, johon en koskaan uskonut enää päätyväni? Aloin vaatia elämältä enemmän.
Kaikki sai oikeastaan nyt mietittynä alkunsa jo reilu kolme vuotta sitten, kun reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen sain konkurssivelkani kuitatuksi velkajärjestelyn myötä ja sen kautta luottotietoni takaisin. Tuolloin huomasin ensimmäisen kerran nimittäin sen, etten oikeasti ollut oppinut tuon reilun kymmenen vuoden totaalisen identiteetittömyyteni aikana yhtikäs mitään, mitä rahankäyttöön tulee. Heti saatuani varmistuksen luottotietojeni korjautumisesta, tein ensimmäisen osamaksusopimukseni, selitellen tuolloin itselleni ansainneeni tuon. Paskat, nyt miettien ollut ansainnut muuta kuin kunnon selkäsaunan. Tuosta osamaksusta sai nimittäin alkunsa ajanjakso, jonka aikana olen hankkiutunut tilanteeseen, jossa suunnilleen seuraavan kuukauden tai parin periodilla minulta paukkuu toistamiseen luottotiedot.
Mikä tähän sitten on minut tuonut? Nyt mietittynä sama asia, joka ajoi isäni tekemään kaksi henkilökohtaista konkurssia sekä lopuksi lopettamaan elämänsä ennenaikojaan, eli totaalinen riittämättömyyden tunne suhteessa itseensä.
Aloin nimittäin viime keväänä elää todeksi unelmiani, suhteessa maalliseen hyvään. Ajoin 20 vuoden odotuksen jälkeen itselleni moottoripyöräkortin, ostaen itselleni pyörän. Jos tuolloin olisin tyytynyt tuohon unelman toteuttamiseen, olisi kaikki ollut varmasti ihan kunnossa, mutta sen sijasta tuosta alkoi addiktille luonteelleni kuvaava tapahtumien ketju, jonka seurauksena minulla on tässä hetkessä melkein yhtäpaljon velkaa, kuin ensimmäisen konkurssini tullessa 14 vuotta sitten.
Tietysti voisin selitellä itselleni näiden tapahtumien olleen monella tavoin taas sellaisia, joissa yksi asia johti toiseeen, kolmanteen jne. mutta todellisuudessa sillä ei kuitenkaan selitetä sitä käytöstä jonka seurauksena elämäni on tässä hetkessä taloudellisesti tarkasteltuna totaalisessa kaaostilassa.
Aloitaessani yritystoiminnan reilu vuosi sitten, päätin vakaasti, etten ota toimintaani varten penninjetiä lainaa, vaan lopetan toiminnan mikäli se ei osoittaudu kannattavaksi. No kuinkas kävikään. Ensin päätin ystäväni kanssa vuokrata toimitilat, joissa oli tarkoitus alkaa tarjota avokuntotuspalveluita erilaisista riippuvuuksista kärsiville ihmisille. Vajaa vuosi viisaampana todettakoon, että tuo kokeilu ei kannattanut. Tila oli totaalisen käyttämättömänä, minun saadessa siitä itselleni alun rahan lainaamiseen. Joskin tuo pelkkä toimitilan vuokraaminen ei ole syy taloudelliseen ahdinkooni, vaan se, etten edelleenkään osaa käyttää rahaa, saati ymmärtää sen merkitystä ihmisen elämässä.
Seuraavaksi sain kuitenkin sen verran töitä, että vaimoni päästessä töihin, ostimme oman kodin perheellemme. Tuo ratkaisu oli kaikin puolin oikea, eikä siinä mitäään, mutta kun jotekin en osaa käsitellä edelleenkään omia tunteitani, olivatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia, samoihin aikoihin sain päähäni toteuttaa toisen unelmani. Vaihdoin moottoripyörän farmari bemariin, ajatellen tekeväni todella fiksun ratkaisun. Todellisuudessa ratkaisu oli vähemmän fiksu. Käytin ensin kaikkiaan 6 kertaa kyseisen auton huollossa, tapellen kuluttaja-asiamiestä apuna käyttäen myyjäliikkeen kantamaan vastuunsa joka kauppaan liittyi. Lopulta kun sain auton kuntoon, olinkin tilanteessa, jossa minulla ei enää ollut minkäänlaisia taloudellisia mahdollisuuksia tuota kyseistä ökyautoa ylläpitää ja parin kuukauden tuskallisen taistelun myötä päätin tuosta kotterosta luopua. Laittaen tuon auton kaverini autoliikkeeseen myyntiin, jossa tuo auto yhä tänäkin päivänä on vielä kaupan, minun kiltisti maksellessa siitä kuluja.
No tästä päästäänkin lopulliseen syöksykierteeseen, jonka seurauksena tässä hetkessä jo kiitollisena elämäni kovuudesta kirjoitan tätä sepostusta, pohtien sitä kuinka minulle tarjotaan mahdollisuutta opetella pois vanhasta, sukupolvelta toiselle jo siirtyneestä tavasta pilata oma elämänsä omaan äärettömään riittämättömyyden tunteeseen liittyen.
Olen kuluneen puolen vuoden periodilla yrittämällä yrittänyt saada talouttani siihen jamaan, että voisin sanoa elättäväni perheeni, mutta sen sijaan, olen joka kuukausi napannut pienistä tuloistani johtuen itselleni lisälainaa, kyetäkseni tuomaan oman osuuteni perheen elätykseen. Heräten yhtäkkiä tilanteeseen, jossa minulla ei yksinkertaisesti ole mitään mahdollisuutta hoitaa noita velkoja, koska yritystoimintani minimaalisuudesta johtuen, en saa mistään normaalia lainaa ja sen vuoksi kaikki velka mitä puolenvuoden periodilla olen tehnyt, on pelkästään todella korkeakorkoista pikalainaa, jotka nyt uhkaavasti, auttamatta kaatuvat päälleni, minun voimatta tehdä enää asialle yhtikäs mitään. Huvittavinta kaikessa, hieman ironisesti todettuna on se, että vuosia kuljin kertomassa vertaisryhmässä tarinaani pelaamattomaan elämäntapaani liittyen, kuunnellen surullisena ihmisten tarinoita siitä, kuinka kirottuja nämä kyseiset pikalainat peliongelmasta kärsiville ihmisille on, samalla kiitollisena todeten tuolla sitä, etten koskaan onnekseni tullut peliongelmani aktiiviaikana sortuneeni pikalainojen ottoon. Nyt tässä hetkessä surullisena mietin sitä, ettei minun edes tarvinnut sortua entisiin riippuvuuksiini, saadakseni elämäni taloudelliseen kaaokseen, juurikin kyseisten pikalainojen ansiosta.
“Ei auta itku markkinoilla” -sanonnan myötä, totean käyneeni henkisen helvetin läpi kuluneen kuukauden ajanjaksolla, hyväksyen tässä hetkessä sen, että elämäni on mentävä toisen kerran perseelleen, jotta oppisin ymmärtämään sen mitä raha ihmisen elämässä merkitsee ja mitä sen minulle ei tulisi merkitä. Tärekin tässä hetkessä lienee kuitenkin kaikesta huolimatta se oivallus, etten halua tätä ominaisuutta enää seuraavalle sukupolvelle siirtää ja sen vuoksi aion kokolailla paljon panostaa seuraavaksi siihen, että lapseni kasvaisivat siihen käsitykseen, ettei rahan, saati mammonan hankkiminen todellakaan ole elämämme tarkoitus.
Positiivista tässä hetkessä kuitenkin on se, että uskon tästä selviäväni. Sainhan jokin viikko takaperin sovittua erään suuren yrityksen kanssa yhteistyöstä, jonka myötä ehkä ensikerran elämässä minulla on konkreettisesti mahdollisuus työtä tekemällä hoitaa omat ja sen myötä myös perheen asiat kuntoon. Oikeastaan ainoa pelko mikä minut on ahdistavaan tuskaan ajanut, on ollut se, että luottotietoni rymistessä, olen kipeässä mielessäni maalannut kauhukuvia siitä, että ulosottomies vie meidän perheeltämme kodin. Onneksi olen oppinut elämässä ottamaan asioista selvää ja soittaessani velkaneuvojalle, hän lohdutti minua siinä, että vaikka näitä lainoja on kertynytkin useita, niiden yksittäiset summat ovat siinä määrin vielä pienehköjä, että tuskin niiden vuoksi meidän kotiamme aletaan vielä pakkohuutokaupata. Toivottavasti ei.
Minä nimittäin selviän pakenematta toisestakin konkurssista, mutta se, jos perheeni menettäisi kotinsa minun edesvastuuttomuuteni kautta olisikin liian suuri pala purtavaksi. Tuon asian estämiseksi olen valmis taistelemaan kaikin voimin, niin vähänä kuin tässä hetkessä voimavarani koenkin olevan, niitä kummasti löytyy tarvittaessa lisää.
Olen äärettömän kiitollinen myös siitä, että olen elämässäni saanut kulkea polkua, joka on tuonut minut tähän hetkeen, avoimuuteen asioissa. Tuon avoimuuden kautta nimittäin olen saanut tutustua lukemattomaan määrään äärettömän hienoja ihmisiä, ihmisiä joiden avustuksella ja tuella tulen selviämään tästäkin koettelemuksesta.
I will survive!!