Raittius vapauttaa elämään

Elämää. Ei tuota otsikkoa oikeastaan muulla tavoin voine kuvata tarpeeksi kattavasti.

Viimeiset viikot ovat olleet sisällöltään sekä tapahtumiltaan sellaisia, etten koskaan osannut kuvitella saavani elää läpi tuollaisia tapahtumia, silloin kuin vielä elin ja hengitin addiktioitani. Raittius todellakin vapauttaa elämään.

Vielä joitain vuosia sitten en osannut kuvitellakkaan pystyväni matkustamaan omaa postilaatikkoani kauemmaksi, ilman että siitä seurasi melkein ambulanssikyytin vaativa paniikkikohtaus. Lisäksi en uskonut kykeneväni puhumaan elämästäni ventovieraille ihmisille tai muutoinkaan edes olemaan ihmisten kanssa tekemisissä. Kuluneiden viikkojen aikana olen kokenut kaikkea tuota sekä lisäksi monta sellaista tilannetta, joita ns. tavalliset ihmiset eivät pitäisi minään, mutta jotka allekirjoittaneelle ovat verrattavissa vähintäänkin Mount Everestin valloitukseen.

Toisaalta kaikki kokemukset taas osaltaan vahvistavat sitä käsitystäni, että raittius takaa minulle mahdollisuudet mihin tahansa. Tuolla ajatuksella olen pyrkinyt päivän kerrallaan elämään, luottaen siihen että kaikki palaset loksahtelevat paikoilleen kun aika on oikea ja kun teen oman osuuteni toteuttaakseni unelmiani yksi kerrallaan.

Tässä hetkessä huomaan hetkittäin sen, että tuttu lapsenomainen innokkuus tekemisissäni edelleen on, mutta parasta tuossa huomiossa on se oivallus, ettei se enää haittaa vaan päinvastoin auttaa minua lähtemään kulkemaan unelmiani kohti.

Työrintamalla ei edelleenkään ole tärpännyt, mutta tässä hetkessä mahdollisuuksia tuon asian järjestymiseen on ilmaantunut useampia, joten pidän enemmän kuin todennäköisenä sitä, että kesäloman jälkeen ei tarvinne joutonomina tekemättömyyttään surkutella. Asiat järjestyy, niin uskon.
Vielä kun tuohon toteaa sen, että näillä näkymin saan mahdollisesti alkaa soveltaa työssä sekä elämänkoulun että kuluneen kuuden vuoden aikana koulunpenkiltä saamiani oppeja, niin voitaneen puhua parhaasta mahdollisuudesta kohdallani, mutta kaikki aikanaan. Eikähän sitä tiedä, jos vaikka huomenna kaikki suunnitelmat menisi uusiksi, siihen kun ei tarvitse kuin yhden sähköpostin kaikista niistä työhakemuksista joihin olen omaa osaamistani viimeisen kuluneen vuoden ollut innokkaasti tyrkyttämässä.

Loppuun todettakoon vielä se, että ihmeellisintä kaikessa, sain kuulla että tuon oman blogini kirjoittelu on konkreettisella tavalla auttantut erästä läheistä ystävääni sisäistämään raittiuden mahdollisuutta siinä määrin, että sain osallistua hänen 1. vuoden raittiuden kunniaksi järjestettyihin kakkujaisiin viime sunnuntaina, joten oikeastaan alunperin blogilleni asettamani tarkoitus on siis täytetty. :slight_smile:
Nelisen vuotta sitten aloittaessani blogiani kirjoittaa, minulla oli sellainen haave, että jos noista raapusteluistani edes yksi ihminen jotakin hyötyy, joten siltä osin blogini tarkoitus on siis täytetty. Itselleni kun tuon kirjoittelu on ollut hyvinkin terapeuttista, niin on toki toisaalta mukava kuulla, että noista kirjoituksistani oikeasti joku toinenkin jotain positiivista ajatusta elämäänsä saa. Hassua sinällään, että noin läheltä vielä osui tuo ihminen, että henkilökohtaisesti sain positiivista palautetta vastaanottaa.
Sen kuitenkin tiedostan, etten minä, saati kirjoitteluni tuota kyseistä ihmistä ole raittiiksi pistänyt, mutta mukavahan se on olla osasyyllisenä noinkin positiivisessa tapahtumassa, kuin alkoholistin raitistuminen onkin.

Tänään tuntuu hyvälle, joten kiitollisin mielin nautin tästä tunteesta. :slight_smile:

Jes!

Voi olla todella ihanaa huomata raittiina ollessa, miten monet psyykkiset häriöt voivatkin olla vain päihteenkäytön aiheuttamaa tai sen vierotusoiretta, ja miten ne häiriöt alkavat helpottaa raittiuden myötä.
Paniikkikohtaukset, unihäiriöt, masennus, mielialan heilahtelut jne.

Tietenkään kaikilla kaikki tuollaiset oireet eivät poistu raittiinakaan, mutta kärsivällisyys kannattaa ja raittius siinäkin mielessä, että päihteillä kaikki ongelmat kuitenkin vain pahenisivat. Eikä mitään psyykkistä häiriötä voi diagnosoida ennenkuin jonkun aikaa raittiina oltua.

Retkahduksen ehkäisy puolestaan ja jo tapahtuneen retkahduksen käsittely nousee minulla usein pohdiskelun aiheeksi arkielämässä. En tiedä miten usein te, hyvät keskustelutoverit, pohdiskelette retkahdusta mutta se on kyllä monisäikeinen asia. Toisaalta sen voi ottaa oppimiskokemuksena, mutta ehdoin tahdoin sitä ei kannata lähteä tekemään.
Kuitenkin se pruukaa olemaan käsittääkseni niiin, että jos ihmisellä elää päässä vielä se suunnitelma tai haave hallitusta päihteenkäytöstä tai jopa kohtuukäytöstä, niin sekin kortti on katsottava. Se “kohtuukäyttökortti”. :unamused: Kokemus voi olla kivulias ja ravisteleva, mutta opettavainen.

Hmmm… anteeksi Kaaleppinen, kun aloin tässä raittiuden ylistyksen perään pohtimaan relapsin olemusta. Asiasta kun joutuu keskustelemaan ihmisten kanssa arkielämässä viikottain.
Kesä vaikuttaa moniin silläkin tavalla.

Omalla kohdallani tuo retkahtamisen ehkäiseminen nousi ensimmäisen kerran esiin jo päihdekuntoutuksessa ollessani, kun yhtenä tehtävänäni oli kirjoittamalla pohtia mahdollisia seuraamuksia, mikäli retkahtaminen tapahtuisi. Tuota tehtävää kirjoittaessani ensimmäisen kerran oivalsin todella sen, kuinka lähellä kuolema oli jo monta kertaa käynyt ja kuinka todennäköistä se ennemmin tai myöhemmin olisi, jos alkaisin asialla leikkimään.

Seuraava taistelu asiassa oli kotiuduttuani kuntoutuksesta, kun minut vielä kertaalleen valtasi kolme vuorokautta kestänyt juomahimo, joka oli ajaa minut takaisin entiseen. Tänään mietittynä olen onnellinen siitä, että tuolloin ollessani poikani kanssa lähdössä leikkipuistosta, käännyin tienhaarasta oikealle, vasemmalle kääntyminen kun olisi vienyt kauppaan ostamaan juomista.

Retkahduksen ennakoiminen on tavallaan hyväksi, mutta toisaalta liika pohtiminen voi johtaa siihen. Toisaalta lienee samainen asia kaikessa muussakin liiallisessa pohtimisessa, että se kääntyy ennen pitkää pohtiaansa vastaan. Nimimerkillä kokemusta omaava pohdiskelija. Jos nyt omaa kohtaani mietin, niin vuoden raittiuden lähentyessä, pelkäsin retkahtamista ehkä eniten, mutta puhuessani peloistani, ne tulivat kohdattaviksi ja selätettäviksi ja sen vuoksi saan tänäänkin elää raittiina.

Olen miettinyt paljon tuota retkahtamisen eteenpäinvievää vaikutusta, tullen ihmisten kanssa keskusteltuani siihen tulokseen, että AA-kirjallisuudessa on jälleen vinhan perän pitävä teksi tähän, eli niin kauan kuin retkahtaminen vie eteenpäin kohti pysyvää raittiutta, sillä on tarkoituksensa, muussa tapauksessa retkahtaminen lienee jatkuvaa itsensä kiduttamista.

Jotenkin olen viime aikoina pohtinut sitä, kun olen kuitenkin säännöllisesti juovien alkoholistien, juuri retkahtaneiden, raittiiden sekä ihan tavisten kanssa keskusteluyhteydessä, että mikä on minulle se punainen lanka tässä raittiudessa, joka pitää huolen siitä, että tämä käsillä oleva päivä on kohdallani raitis. Tulen aina samaan loppupäätelmään: Rehellisyys itselleen suhteessa omaan sairauteeni. Eli toisin sanoen se, etten ala kuvitella itseäni parantuneeksi, kykeneväksi juomaan normaalisti. Sen sijaan muistutan itseäni melkein päivittäin, mitä erilaisimmilla tavoilla siitä, että olen alkoholisti, joka retkahtaessaan altistaa itsensä ennenaikaiseen kuolemaan. Samalla päivittäin pyrkien tekemään elämässään asioita, jotka tuovat aina yhden päivän matkan verran lisää pieniä ilon aiheita, syitä elää raittiina myös huomenna.

Pari päivää takaperin kävin erään ystäväni luona parituntisen keskustelun siitä, kuinka saada taas yhden retkahduksen jälkeen kiinni raittiista päivästä. Tiedostaessani olevani voimaton sekä omaan että toisten alkoholismiin nähden, en edes yrittänyt maalailla mitään haavekuvia siitä, kuinka tuo toteutuisi. Kerroin pelkästään sen, miten itse olen tuohon saanut itseni kiinnitetyksi, samalla todeten sen, että alkuksi riittää jo se, että löytää pienen valonpilkahduksen tuohon sysimustaan toivottomuudentilaan, pyrkien olemaan tämän päivän juomatta. Pienin askelin kohti suuria muutoksia. Näinhän se menee meillä jokaisella.
Sen haluan vain sanoa tuosta keskustelusta, että samaistumisen kokemuksen kautta, sain itselleni varmasti enemmän kuin mitä kykenin toiselle antamaan, vaikka tämä toinen lähtiessäni ovella vielä kädestä pitäen kiitti siitä, että olin hänelle tuota valonpilkahdusta mustaan hetkeen tuomassa.

Antamalla kohtalotoverille sen, mitä itse on ilmaiseksi saanut, tulee itse saaneeksi jotain paljon enemmän. :slight_smile:

Kuulostaa tutulta tehtävältä. :slight_smile: Ei ole pakko vastata, mutta saanko kuitenkin kysyä että missä mahdoit olla kuntoutuksessa?

Anyway, monet retkahtaneethan sitten joutuu alottamaan alusta ihan katkaisuhoidon, vierotushoidon kautta.

Se on tavallaan helppoa, mutta toisaalta onhan siinä se nöyrtymisen, avun vastaanottamisen aspekti. Se voi olla opettavainen kokemus, kunnes siihenkin tottuu. Mutta mielestäni hyvä katkaisuhoitopaikka tarjoaa puitteet toipumisen ensimmäisen askeleen ottamiseen.

Jos retkahduksen jälkeen saa ihan omin avuin helposti jälleen asiat raiteilleen, voi syntyä mielikuva jollain tapaa hallitusta päihteenkäytöstä. Voi tulla alttius retkahtaa uudelleen heti kun hieman juomahimoja tai vetohaluja ilmenee.

Kuntoutuspaikat suhtautuu retkahdukseen tosi eri tavoin. Jossain on linjauksena automaattinen UK (uloskirjaus) eli hoidon keskeyttäminen, jossain puolestaan retkahdusta käsitellään ja sitä pyritään hyödyntämään opppimiskokemuksena. Ei ole yksiselitteistä vastausta, millainen suhtautumistapa on se eniten oikein.

Ensin Kuusamossa. Sen jälkeen Taivalkoskella samaisen “klinikan” eri yksikössä.

^ Allright, eivät ole tuttuja minulle.

Tehtävä kuulosti kognitiivisen käyttäytymisterapian tehtävältä, jossa keskitytään mm. retkahduksen ehkäisyyn. Ihan hyviä ja hyödyllisiä keinoja.

Myös 12 askeleeseen perustuvassa minnesota/myllyhoidossahan on tuollaisia erilaisia kirjallisia tehtäviä, joissa luodataan syvälle tunne-elämän ja menneisyyden painolasteja.
Ne on jänniä. Syvälle omaan itseen mennään, eikä suinkaan mihinkään ulkopuolisiin ja yläpuolisiin jumaluuksiin, niinkuin jotkut kuperkeikkailijat luulevat. :slight_smile:

Itse asiassa tuollaisia tehtäviä voisi olla mielenkiintoista tehdä ihan “tavallisenkin” ihmisen, jolla ei addiktiosairauksia ole.

Tähän retkahdusasiaan voin puhua vain omasta puolestani. Ensinnäkään mulla ei varmaan paha riippuvuus ole ollut. Mutta juomiseni on ollut sellaista humalahakuista, taju kankaalle juomista. Nyt kun ikää on 40 + niin massiivisen juomisen jälkeen psyyke on tosi kovilla. Liittyy myös jotenkin siihen, että raittiina on pystynyt rakentamaan elämäänsä hyvälle pohjalle ja kännääminen saa tuntumaan siltä, että on palaamassa vanhaan itsetuhoiseen juomiseen. Mulle nämä retkahdukset on olleet psyykkisesti rankkoja kokemuksia ja olen ollut ihan raunioina kun olen retkahtanut. Ei raittiutta ja retkahduksia kovin kauan jaksa vuorotella. Joskus se valinta on tehtävä. Nyt sanon hieman epävarmalla äänellä, mutta uskon olevani raittiuden puolella.

Nyysky, täältä löytyy samaistumispintaa, vertaistukea. Kirjoittelet täällä kokemuksiasi sekä varsinkin siitä miltä tuntuu, samalla pitäen huolen tämän päivän raittiudesta, niin sinulle käy hyvin.

Totean saman kuin tuolla toisessa ketjussa Pepille. Tässä on käsi, tartu siihen, kuljetaan yhdessä kohti raitista huomista. :slight_smile:

No tämä kyseinen kuntoutus perustui Minnesotahoitoon. Tehtäviä sai/joutui tekemään melkoisen määrän ja tuon avulla pääsi jo melkoisen syvälle itseensä, jos niikseen halusi siihen olla valmis. Melkoiseen pyöritykseen minut laitettiinkin, kun ensialkuun yritin joistain nyt mietittynä tärkeistä tehtävistä selvitä juoksemalla läpi.

Esimerkiksi elämäntarinani, eli Storyn, jouduin esittämään kaikkiaan neljä kertaa uusiksi, kun eivät paikan terapeutit muuten sitä kelpuuttaneet. Nyt huvittaa miettiä, että ensimmäisellä kerralla kerroin elämäni tyyliin: “Tuossa synnyin, tuossa join ekat kännit, tuossa yritin itsaria ja nyt olen kuntoutuksessa.” :slight_smile:

Lpputuloksena minulla kuitenkin on yksi laatikollinen tehtäviä kotona, joita tutkailemalla ei ole vaikeaa löytää kiitollisuutta tähän päivään. Tuosta elämäntarinastanikin tuli loppupeleissä kahden “fläppitaulun” kokoinen ja viimeinen hyväksytty esitykseni siitä kesti reilun kaksi tuntia.

Ilman tuota kuntoutusta, tuskin olisin saanut raittiista elämästä kiinni, joten kohdallani varsin toimiva juttu. :slight_smile:

Tänään alkaa olemaan 3 viikkoa täynnä raittiutta.

Elämä tulee takaisin kovaa vauhtia!

Tsemppiä meille kaikille!

Onnea Garde!

Näin se raitis elämäntapa kasvaa meihin, päivä kerrallaan. Tästä vaan jatkamme, samalla tyylillä eteenpäin, hetken kerrallaan.

Yhdessä selviämme, siis kulkekaamme rinnakkain, toinen toistamme tukien.:slight_smile:

Onnittelut Gardelle tosiaan. Kuukauden rajapyykki lähestyy, ja kuukaudet voivat venyä vuosiksi and so on. :slight_smile:

Kiva. Kyseisessä hoitomallissahan on myös sellasia tehtäviä kuin “anteeksipyyntökirje jollekin” ja vissiin “jäähyväiskirje päihteelle” yms.
Myöskin muissa hoitomalleissa kuten vaikka kognitiivisessa käyttäytymis- ja ratkaisukeskeisessä terapiassa on hieman vastaavia tehtäviä.

Minusta tuntuu joskus, että olen menettänyt jotain kun en ole koskaan saanut itse tehdä moisia tehtäviä päihdekuntoutujan asemassa. :unamused: Olen ollut asiakkaana päihdehoidossa ainoastaan kaksi kertaa katkolla A-klinikalla vuonna 2007, ja niitä ennen löyhässä avohoitokontaktissa sinne + työterveyshuollon kallonkutistajaan.

Ei ole ehkä oikea sana että “kadehdin” sitä valinnanvapautta ja niitä hyviä eheytymisen ja toipumisen kokemuksia joita päihdekuntoutuja voi saada vielä nykyisinkin hoidossa, ja sitä valinnanvaraa joka hänellä on eri hoitopaikoissa… mutta hieman jotain kai sinne päin.
Itseni pitäisi myös oppia olemaan vaativampi sen suhteen, miten ihmiset läksyjään tekevät. Koska itse olen elämässäni selvittänyt kaikki esteet jotenkin vain tsägällä ja kevyesti yli hengaamalla, olen kenties liian lepsu sen suhteen miten muiden toipumisprosessiin suhtaudun. :unamused: Ehkä liikaa sellasta “jees jees, kyll se siitä” -mentaliteettia, josta ihmiset kyllä tykkää mutta positiivisuuskin voi mennä löysäilyksi.
Vaikka minua usein livenä kehutaan empaattiseksi, siinä empaattisuudessa eli toisen ihmisen aseman ja näkökannan ymmärtämisessä ja etenkin siinä tiedostavassa läsnäolossa on jatkuva kasvun paikka. :bulb:

Meillä tuolla kuntoutuksessa oli kyllä mahtavat terapeutit. Sopivalla tavalla natsimaisen tiukkoja, mutta toisaalta sydän mukana hommissa. :slight_smile:
Tuo natsimaisuus oli lähinnä sitä, että allekirjoittanut oli omine ennakkoluuloineen oikein kunnolla torpedoimassa kaikkia auttamisyrityksiä, kunnes heräsi tajuamaan, mitä ihmettä nuo auttajat tarkoittivat, kun puhuivat etteivät saaneet minuun minkäänlaista kosketuspintaa. Olin aika haka muuutumaan, kuin kameliontti.
Sydän näillä ihmisillä oli tekemistensä taustalla mukana, sen olen saanut kokea vielä ihan viime aikoinakin. Meidän kaksi terapeuttiamme osallistuivat minun AA:n 5-vuotisjuhliin sekä tämän kevään valmistujaisiimme. Olemme pitäneet säännöllisesti yhteyttä, mutta aika ihmeelliseltä allekirjoittaneesta tuntui tässä taannoin, kun toinen noista terapeuteista kysyi vakavissaan, haluaisinko alkaa hänen kanssa perustamaan yritystä, joka tarjoaisi avokuntoutuspalveluita. Mietin hetken aikaa, että onko tämä unta. Minä kuitenkin olen ollut tällä ihmisellä asiakkaana. No toisaalta juteltuamme, otin asian kohteliaisuutena, kun hän totesi niin läheltä seuranneensa minun toipumistaivaltani, että on varma, että minulla olisi tuolla saralla annettavaa. Nyt olenkin miettinyt ja ottanut alustavasti selvää siitä, mitä vaatisi, jos alkaisin kouluttautumaan vielä päihdetyöntekijäksi. Vuosi lisää opintoja, ei sen enempää. :slight_smile:

Noista tehtävistä vielä se, että noiden kirjeiden lisäksi tuolla ruodittiin sukupuu, stoori, pkks, häpeä/syyllisyys-tehtävät jne…jne…vain muutamia mainitakseni.
Itselläni oli parhaillaan seitsemän eri tehtävää menossa, joten paljon niitä kaikkiaan tehtiin, kolmen kuukauden aikana, mutta nyt mietittynä hyvä niin. Vielä kun sain mahdollisuuden purkaa itseäni lisää kolmen vuoden ajan tiivissä psykoterapiassa, niin välillä tuntui että onhan tässä pureuduttu minuuteen ihan riittämiin. Toisaalta tuolla vertaisryhmän tukihenkilötoiminnassa olen huomannut jatkuvasti sen, että paksu nahka kuoriutuu kuin sipuli, kerros kerrallaan. Siis prosessointi jatkuu, niin kauan kuin olen itse siihen valmis heittäytymään. Tänään olen valmis mihin tahansa, ettei tarvitse palata entiseen. :slight_smile:

p.s AA:n 12 askeleen ohjelmassa pääsee pureutuun halutessaan ihan samalla tapaa, joten ei kannata olla “kade”, vaan alkaa työstämään itseään. :wink:

Toden totta, ihanaa lukea tuollaista kokemusta, Kaaleppinen. :slight_smile:

Minnesota/myllyhoito-mallia on eräs yhteisöhoidon asiantuntija luonnehtinut “hierarkisen yhteisöhoidon ääripääksi”, ja se oli metkasti sanottu. Sen kolikon toinen puoli on ns. autonominen yhteisöhoito joka toimii joskus myös tosi hyvin.

Ns. asiantuntijalähtöisyys tuottaa siis hyvää tulosta, vaikka joissain tapauksissa tasavertaisuus ja dialogisuus on parempi. :bulb:

On tosiaan ihanaa päihdetyössä, miten asiakkuus voikin kääntyä ammattilaisuudeksi kun kaikki oikein kolahtaa paikoilleen. Minullakin on ns. melkein kollegana kokemusasiantuntija, joka vain pari kuukautta aiemmin on ollut “vain” asiakas.
Ja miksikäs ei ammattilainen saattaisi lipsahtaa joskus asiakkaaksi jos sillä tavoin huonosti hälle käy. Siitä "potilaaksi nöyrtymisestä"hän ja sen arvokkuudesta mm. Tommy Hellsten kirjoittaa paljon.
Tavallaan sitä kaipaisi itselleen enemmänkin, sitä juurikin hoidettavan/asiakkaan kokemusta. Ei siten että sitä ehdoin tahdoin lähtisi repsahtamalla hakemaan, mutta kuitenkin jotenkin… Tuntuu että itse selvisin aikoinaan niin kovin vähällä.

Päihdetyön ammattitutkinnon lähiopetus kestää tosiaan vain vuoden, ja vaatimuksena on joku aiempi sos.terv. alan koulutus tai sitten tosi vahva oma toipumiskokemus ja/tai kokemusta päihdetyöstä.

Erikoistumisvaihtoehtoja on lopussa viisi: Mylly/minnesotahoito, ehkäisevä päihdetyö, järjestötyö päihdehuollossa, kristillinen päihdetyö ja yrittäjyys.

Ota ihmeessä onkeen, Kaaleppinen! Susta tulee hyvä. :slight_smile:

No jos näissä IT-hommissa minulla ei olekkaan työkokemusta, niin tällä päihdepuolella ei pitäisi jäädä ainakaan kokemuksesta kiinni tuo opiskelu tuohon ammattitutkintoon. :slight_smile:

On varmasti olemassa paljon hyviä ihmisiä tällä alalla töissä, sinä Ketostix mukaanlukien ja kun itse koen saaneeni raittiudesta kiinni tuon kuntoutuksen kautta, haluan sen vuoksi mahdollisuuden tullessa, pyrkiä viemään omalta osaltani samalla tavoin asiaa eteenpäin. Sen tuolla kuntoutuksessa jo koin, että tuossa työssä parhaat tulokset tulevat sillä yhtälöllä, että ongelmaisen elämään saadaan edes hitunen järjenvaloa, jolloin hän alkaa tajuta omaa tilannettaa siinä määrin, että alkaa uskomaan omiin mahdollisuuksiina. Sen jälkeen tarvitaan sopivassa suhteessa sydäntä, empatiaa sekä välittämistä, mutta tarpeen vaatiessa myös tiukkana olemista. Tänään mietittynä, minulle parhaita hetkiä tuolla kuntoutuksessa olivat juuri ne hetket, kun minut pistettiin selkä seinää vasten, antamatta yhtään löysää ja sen myötä pakotettiin katsomaan totuutta silmiin. Kipeäähän se teki, helvetin kipeää, mutta itku puhdistaa kummasti. En olisi vihellellen selvinnyt hegissä tuon kuntoutuksen läpikäyden, niin syvällä ongelmissani olin.

Tänään luotan siihen, että elämä järjestyy kohdilleen. Se onko minun tehtävänäni tässä hetkessä toimia kokemuskouluttajana, opiskella tuo päihdetyön ammattitutkinto, jakaa toipumisen sanomaa vapaaehtoisena vai kenties työllistyä koodaamaan ohjelmistoja jää nähtäväksi, mutta aamulla herätessäni ja luovuttaessani omaa tahtoani sekä omia aikataulujani oman Korkeamman suuntaan, tulen saaneeksi sopivan määrän nöyryyttä olla kuljetettavana oikeaan suuntaan, yksi päivä kerrallaan. Toisaalta minun on kuitenkin hyvä pitää mielessä se, että olen saanut jo reilun kuuden vuoden verran lisäaikaa elämääni. Se jos minun aikani täältä on tämän lisäajan käytettyäni, syystä tai toisesta lähteä, ei minulla siihen ole paljoa vastaan sanomista. Sen sijaan tämän tiedostaen, voin rauhallisin mielin, nöyränä jatkaa elämääni, ollen kiitollinen tästä armon päivästä. Jos minua mahdollisesti tarvitaan toisaalla, so be it… :slight_smile:

Mukavaa päivää arvon kanssamatkaajat. Olkoon päivämme raitis. Säät ja tunteet vaihtelee, mutta raittius pysyy. Tänään… :slight_smile:

Kaaleppinen, on ilo lukea tekstejäsi.

Vertaistukea parhaimmillaan, kiitos!

Kiitos positiinen. Tuntuu aina mukavalle kuulla, että kirjoituksistani kuvastuu se itselleni tärkein asia, vertaistuki.

Kirjoitinki tuonne ketjuusi jo jokin aika sitten, kuinka sinun kirjoituksistasi olen saanut paljon omaan elämääni.

Juuri tällä tavoin, vuorovaikutteisesta ja tasavertaisesta jakamisesta minulla on myös samainen kokemus myös oikeassa elämässä, AA-ryhmässä.

Puhtaimmillaan vertaistuki on kokemusten, toivon sekä voimien jakamista tasavertaisesti ja sillä tavoin saamme kaikki enemmän kuin itse annamme.

Toisaalta olemme inhimillisiä ihmisiä, kaikkine heikkouksineemme. Välillä tulee erimielisyyksisiä asioista tai mielipiteistä, mutta niin kauan kuin säilytämme keskusteluyhteyden keskenämme, noistakin on jokaisella opittavaa ja otettavaa omaan reppuun matkaevästä.

Tänään tuntuu hyvälle sanoa, että tänään tuntuu hyvälle. Eilinen on historiaa. Huomisesta emme tiedä, siis keskittykäämme tähän hetkeen.

Kiitos vielä kerran positiivinen. Jatkakaamme jakamista, pitäen asenteemme kiitollisina. Siitä rakentuu positiivinen elämänasenne ja pienistä hyvistä asioista koostuva, hyvä raitis päivä. :slight_smile:

Tokkiisa ja kiitos. :slight_smile: Päihdetyön ammattitutkinnon suorittaa usein lähihoitaja, sosionomi tai sairaanhoitaja, joka haluaa saada spesifioitua päihdetyön koulutusta kiinnostavalla ja motivoivalla tavalla.
Toinen reitti ko. tutkintoon on juurkin oma toipumiskokemus, ja mahdollinen aiempi toiminta vaikkapa päihdetyön järjestötasolla. Esim. mulla oli yksi koulukaveri jolla vahva oma toipumiskokemus uskoonkääntymisen avulla ja puuhastelua Sininauhaliitossa.

Sullahan, Kaaleppinen olisi mainio tilaisuus sitten vaikkapa erikoistua Myllyhoitoon (R), eli minnesota-hoitomalliin. Sen voi suorittaa lyhyenä näyttönä Myllyhoitoyhdistyksen paikoissa, ja nykysin myös Sillanpirtin pienyhteisössä Helsingissä.

Kyllä se työ opettaa kaikenkaikkiaan tietynlaista hyvää nöyryyttä, ettei enää arvele olevansa maailman napa oman kokemuksensa kanssa, ja oppii ymmärtämään monenlaisten erilaisten ihmisten kokemuksia.

Itse saatan olla scenessä oikeasti jopa vähän “ujo” oman kokemukseni suhteen, vaikka kaikki on avointa ja pomonikin pitävät minua omakokemuksellisuuden omaavana, joka on tiemmä tärkeä pointti. Nykysinhän jopa päihdehoitojen kilpailutuksessa on valttia mahdollisimman suuri omakokemuksen omaavien työntekijöiden määrä, eli siinäkin mielessä hyvät saumat lähteä kokemuksen kanssa päihdetyön koulutukseen.
Minusta se tosin vähän hämmentävääkin, koska ei se oma kokemus (omen kokemukseni mukaan, heh) ole ainoa autuaaksi tekevä kuitenkaan, vaikka siitä voikin olla apua. :unamused:

No, elämä järjestyy kyllä. Siihen olen aina uskonut. :slight_smile: Kumpa järjestyisi niillekin joiden ongelma on yhä akuutti.

Me voimme olla näyttämässä esimerkkiä siitä, että vaikeista tilanteista voi selvitä. Sen jälkeen on jokaisen oman halun varassa yrittääkö eroon ongelmistaan, vai jatkaako entiseen tapaansa itsensä tuhoamista.

Elämä järjestyy kyllä, sen sain taas tänään kokea. Olen tuon työnsaannin kanssa tässä jo välillä tuskaillut. Eilen viimeksi vertaisryhmässä purin turhautumistani siitä, etten vielä ole kunnolla juuri päivääkään ollut oikeissa töissä ja kuin tilauksesta aamulla tuli eräästä kuntoutusyksiköstä kyselyä, että kiinostaisiko alkaa aluksi keikkaluontoisesti vetämään ryhmiä ja mahdollisesti myöhemmin ihan säännöllisesti. Ei tarvinnut kauaa miettiä, kun otin puhelun äidilleni ja kysyin voisiko lapset olla huomenna hänellä hoidossa, niin pääsisin paikanpäälle sopimaan asioista. :slight_smile:

Jännästi tämä elämä kuljettaa. Vajaa vuosi sitten elin ja hengitin sitä ajatusta, ettei minusta olisi päihdepuolelle töihin. Tänään viimeksi olin yhteyksissä tuon ammattitutkinnon osalta erääseen henkilöön ja vaikuttaisi siltä, että ehkä minusta sittenkin saattaisi olla. :slight_smile:

Hei Kaaleppinen!

Kävin lukemassa blogiasi, kun olit sitä jossain keskustelussa suositellut. En vielä ehtinyt koko blogiasi lukemaan, mutta halusin tulla jo nyt kiittämään sinua siitä. Toivottavasti päivität blogia jatkossakin.

Kaikkea hyvää ja paljon raittiita päiviä!