Mies tajuaa sairautensa, ja on tuskaisesti läpikäynyt viimeisiä kuukausia jolloin retkahduksia on sattunut. Minulle tuo on ollut raskasta, olen niin sinisilmäisesti uskonut hänen hätävalheensa. Tai enemmänkin halunnut uskoa, kuin olisin työntänyt pään pensaaseen. Sitä luo mielessään haavekuvan jonka haluaisi olevan totta. Hän ei missään vaiheessa ole syyllistänyt minua joumisesta tai juomisen mahdollistamisesta, tuntee taudinkuvan hyvin itsekin. Ollaan puhuttu tosi paljon. Vaikka edessä on paljon vaikeuksia, niin taloudellisia kuin henkisiä haluan nyt uskoa, että niistä selvitään. Kärähti ratista, tiukka juttu, mutta pysäytti kunnolla. En usko, että korkki narahtaa enää auki - ainakaan tänään, ja päivä kerrallaan nyt mennään eteenpäin Ne suunnitelmat yhteenmuuttamisesta siirrän kyllä tulevaisuuteen, eikö AA:ssakin “raittiustalo” saada alustavaksi valmiiksi vuodessa, nyt kaivellaan vasta perustuksia
Ja se pään raittiuden opetteleminen kestääkin loppuelämän, mutta se on hirmu hyödyllistä, noilla AA-ohjeilla ja opeilla minun pääni on pysynyt paremmin kasassa kuin itselle sopimattomilla terapioilla
Onnea teille molemmille raittuiden polulla. Toivotaan että enää ei tule vastaan kuoppia tai ainakin että ne on mahdollisimman matalia jos niihin jalka horjahtaa
Hei
Olisi mukava kuulla sinulta, Jaloillaan, kuinka tässä miehen retkahduksesta toipumisessa kävi?
Kiitos kyselystä. Hyvin menee, on yli kuukausi raittiutta takana. Nyt miehen juomattomuus alkaa tuntua taas raittiudelta. On taas rehellinen. Retkahdusajanjaksoa on käyty yhdessä läpi useaan otteeseen. Kipeä juttuhan tuo on, mies häpeää hirveästi. Minä yritän vain kuunnella, mutta alussa minulla oli hirveä tarve kysellä. Piti kirjoittaa itselle parin kuukauden ajanjakso uusiksi. Mitkä jutut oli ollu totta, mitkä hätävalheita. Vähän tyhmää minulta, mutta kun tuo luottamus toiseen romahti episodissa. Pystyin onneksi kyselemään suht rauhallisesti enkä syyttäen. Vieläkin kyllä huomaan sisuksistani löytyvän vihaa tapausta kohtaan, pr–le, meni pilaamaan käyttäytymisellään niin paljon ja hakkiutui ongelmiin. Suurimmaksi osaksi kuitenkin katselen eteenpäin. Kyllä tästä selvitään yhdessä jos raittiina pysytään. Vaikeudet ovat toisaalta näyttäneet kummallekin kuinka käyttäydymme hankalissa tilanteissa. Aika hyvin molemmat ovat pystyneet käsittelemään asioita ilman hirveitä purkauksia, kiukutteluja ja syyttelyitä. Mies alkaa henkisesti toipua, aluksi oli kyllä hirveän ahdistunut ja masentunut. Pitkä prosessi palata takaisin jaloilleen ja kantavaan raittiuteen, mutta uskon kyllä hänen yritykseensä nyt, on niin vakavissaan ja rehellinen itselleen.
Kunhan tässä vielä vettä virtaa niin voi uudestaan ruveta miettimään yhteistä tulevaisuutta. Sitruunapippuri kuvasi jossain ketjussa hienosti suhdettaan mieheensä, ja minusta tuntuu nyt vähän samalta. Hän on rakas ja minulle hirveän sopiva. Mutta jos alkaa juomaan ei paljon eroa noista muista kaljoissaan pörräävistä äijistä, silloin voi kääntää katseensa muualle, elää tyytyväistä sinkkuelämää tai odottaa jonkun mukavan raittiin miehen vastaankävelemistä
Lueskelin vasta TL Variksen kirjaa Pentti Saarikoskesta. Onnetonta tuo alkoholistiperheen elämä on kulttuuripiireissäkin. Varis kertoi, kuinka tutustuessaan Saarikoski oli heti myöntänyt olevansa alkoholisti (juovat alkoholistit on kyllä harvinaisia, yleensä alkoholisteiksi tunnustautuvat ovat raittiita ) Varis oli miettinyt pystyvänsä elämään jatkuvan alkoholin juomisen kanssa, arveli ettei se paljon hänen omaa elämäänsä häiritsisi - mutta kertoi vasta myöhemmin tajunneensa miten paljon muutakin alkohoilsimi on kuin vain sitä etanolin nauttimista! Näinhän se menee, viina ja känni on vain osa sairautta perheessä. Ainakin minun tapauksessa kun vasta seurustelin retkahtaneen miehen kanssa eikä minun tarvinnut katsella juomista, nuo muut jutut, epäluotettavuus, valehtelu, tunnemyrskyt, olivat ne pahimmat. Haluanko alkaa suhteeseen miehen kanssa johon en voi luottaa, joka on yhtenä päivänä yhdenlainen ja seuraavana ihan toinen riippuen kuivahumalan tai morkkiksen tilasta? Haluanko, että elämä pyörii yhden miehen ja hänen juomisensa tai juomattomuuden ympärillä vai haluanko tasavertaisen kumppanin jonka kanssa voi jakaa omiakin murheita ja kuunnella toista? Tällaiset keski-ikäiset, jo lapset tehneet naiset taitavat olla nirsoja, haikaillaan kumppanuuden perään eikä enää tyydytäkään reppanamiehen “äidiksi”
Oon lukenut Variksen Kilpikonna ja sotamarsalkka kirjan kaks kertaa. Kirja on todella hyvä kuvaus alkoholismista ja siitä miten se hiipii huomaamatta tuhoavana voimana läheisen elämään. Tuula-Liinahan yritti ennen suhteen katkaisemista itsemurhaa, oli niin loppu. Samaistun todella paljon, koska itsekin olen kaksi kertaa ajautunut samankaltaiseen tilanteeseen. Ensin sitä kuvitteli, että toisen juominen ei vaikuta mitään omaan elämään ja sitten kun se alkaa vaikuttaan sitä uskottelee itselleen että jaksaa sopeutua ja sitten kun ei jaksakaan, syyttää itseään siitä että ei jaksanutkaan.
Sit kun ihmetellään että miten niin rapajuoppo kun Saarikoskikin oli, on pystynyt kirjoittaan niin hyvää kirjallisuutta. Kyllä Saarikoskikin aika paskaa on kirjoittanut. Ainakin sen kännipäissään kirjoittamat kirjeet Tuula-Liinalle Irlannista oli ihan höpöhöpöö. Luin viime syksynä myös puoleen väliin Mellerin elämänkerran Romua rakkauden valtatiellä ja jotenkin tuli mieleen että runoja ja käännöstöitä nää kaks päihdepäätä kyllä osas kirjoittaa, mutta molemmilla tuntuu tökkineen romaanin kirjoittaminen. Ihan ymmärrettävää, sillä viina ja muut päihteet vie kyvyn keskittyä mihinkään pitkäjänteiseen. Minkälaista maailmankirjallisuutta oliskaan syntynyt jos nää kaks surullisen hahmon ritaria olis osannut ajoissa lopettaa juomisen. Toisaalta hienoja runoja synty kaikesta huolimatta.
Tsemppiä Jaloillaan teidän molempien raittiuteen! On niin hieno lukee joskus onnistumisistakin ja siitä kuinka kovan työn takana se on.