Puran tänne nyt huoltani. Mitä pitäisi ajatella ja tehdä kun vuosia raittiina ollut mies alkaa lipsumaan raittiudessaan? Ensimmäisillä retkahduksilla oli hyvät syyt, nyt en enää tiedä montako juomakertoja on ollut ja kuinka vähästä korkki on auki narahtanut. Asiasta on puhuttu, ja mies ymmärtää vakavuuden. En ole möykänyt, mutta olen kyllä ilmoittanut etten voi jäädä kovin lähelle juomista katsomaan, olen itsekin raitistunut alkoholisti. Rakastan miestä tosissaan, mutta tuntuu etten osaa enää luottaa häneen, kuin pohja olisi pudonnut suhteelta. Olemme seurustelleet pari vuotta, ja kun tapasin hänet hän oli kuin tukeva kallio jonka vieressä omakin raittius alkoi kantaa. Nyt olen hämilläni ja hädissäni. Yhteenmuuttamisesta on puhuttu, tulevaisuutta suunniteltu, ja nyt kaikki näyttää kaatuvan tuohon vanhaan tautiin. Hän on alkoholisti, juominen, jos sitä jatkaa, repeää nopeasti käsistä ja vie rahat, pään ja terveyden, sen hän tietää itsekin. On niin avuton olo, haluaisi auttaa mutta hänen pitää itse herätä kunnolla hakemaan apua. Kerran raitistuneena hänen pitäisi siihen kyetä, mutta mistä mättää? Olenko juomisen uusi mahdollistaja hänen alitajunnassaan, onko minusta enemmän haittaa kuin hyötyä? Tuska on suuri, ja suru.
Mitä pitäisi ajatella. Kun seurustelee alkoholistin kanssa.
Olen kokenut että pätee samat säännöt kuin jokaiselle muullekin: Jos ei pärjää oman olonsa kanssa toisen juomisen suhteen, on haettava itselleen apua. Al-anon, tai muut.
Toisen juomiselle ei oikein voi mitään. Ehkä ei pitäisi ottaa vastuuta…ajatteletko että jos tekisit noin tai näin, se vaikuttaisi miehen juomiseen suuntaan tai toiseen?
Itse vältän sitä, etten alkaisia muokkautua senperässä miten saisin miehen olemaan juomatta, tai kuvittelisi että aiheuttaa hänen juomisensa, tai yrittää elää siten, ettei miehelle tulisi juomishimo tai juomine mieleen.
Se on ensimmäinen asia juomarin puolison ymmärtää" Olen voimaton toisen juomisen edessä" joten mitä siis voin tehdä. Kaikkeen muuhun voi vaikuttaa paitsi toisten alkoholismiin. Itseäni on auttanut kun keskittyy niihin asioihin mihin voi vaikutaa, eli oma hyvinvointi. Kukaan ei sano että se olisi helppoa tai ei vaatisi työtä, mutta vielä vaikeammaksi tilanne muodostui siitä kun jos ei hae itselleen apua vaan eli pelkästään toivossa että toinen raitistuu. Sehän myös kasaa vastuuta toisenpäälle, jos nyt välttämättä mietitään että mikä voisi mahdollistaa sitä että toinen juo. Ei auta että molemmat elävät alkoholismin pyörteessä, olemalla vahva edustat normaali elämän kuvaa toiselle, eli mielestäni on paras aina hankkia apua itselle niin on parhaimmat mahdollisuudet auttaa toista, mikäli se on ylipäättään mahdollista.
Noinhan sitä pitäis, eikä pitäis sortua läheisriippuvuuteen eikä oman käyttäytymisen kontrollointiin. Vaikeaa se käytännössä on, vaikka minä alkoholistina ja AA-tyylillä raitistuneena tiedän koukut. Hankalinta kai on päättää koska mitta on täysi, tai missä vaiheessa pitäisi ainakin ottaa etäisyyttä. Ehkä tuo tosiaan täytyy tehdä omasta lähtökohdasta, ei miettien mikä herättäisi miehen parhaiten. On vaan niin sydäntärepivää nähdä kuinka rakas alkaa vajota takaisin syvemmälle riippuvuuteen. Mies, johon rakastuin oli raitis, ollut jo vuosia, ja nyt itken yhdessä juovan alkoholistin kanssa. Kerran raitistunut tajuaa tilansa eikä kykene kusettamaan itseään kuten alkoholisminsa kieltävä ihminen, mutta molemmille viina tekee yhtä paljon tuhoja niin fysiikkaan kuin psyykkeeseen.
Juonti ilmeisesti jatkuu. Soitti sekavan puhelun, eipä tuohon osannut mitään sanoa. Painotin vaan, että jokainen tekee omat valintansa, mutta jos haluaa tosissaan lopettaa ympärillä on paljon auttajia. Minun voimat vaan alkaa lopahtaa, olen pettynyt niin monta kertaa. Helpompi mun tilanne on kun monen muun kirjottajan, ei ole yhteisiä lapsia eikä vielä yhteistä kotiakaan. Mutta olen kerran läpikäynyt eron, ja luulin tässä miehessä tosissaan löytäneeni elämäni rakkauden. Kaikki kävi yhteen niin hyvin, puhuimme ja pussasimme, arvostimme toisiamme ja nauroimme yhdessä. Yhdessäitkemiseenkö tämä loppuu?
Kun noita omia tuntemuksiaan erittelee, niin näyttää löytyvän paljon itsesääliä, kiukkua (minä olen niin yrittänyt auttaa ja olla niin tukeva ja rauhallinen ja possu vaan ei tokene taudistaan), surua ja aitoa huolta ja välittämistä toisesta. Varmaan tuttu koktaili muillekin holistien kumppaneille?
Voi kun näkisi kristallipallolla miten elämä tulee etenemään, osaisi varustautua henkisesti ja tehdä oikeat liikut! Mutta tuo oman pään kasassapito-neuvo on hyvä, lähden illalla AA-ryhmään kuuntelemaan vaikken mitään puhuisikaan, eipähän tarvitse yksin asioita vatkata.
Hei! Tervetuloa keskustelemaan! Tuo lainaamani särähti korvaani, koska kerroit että olette molemmat raitistuneita. Olen itsekin raitistunut jo useita vuosia sitten. Mitä tarkoittaa että on ‘alkanut lipsahtelemaan’? Mikä on ‘hyvä syy’? Tiedäthän, että tuollaisia vaihtoehtoja ei alkoholistille ole. Sitä joko juo tai ei juo.
Tiedän kyllä ettei ole sellaista syytä, joka “oikeuttaisi” alkoholistin juomisen. Nuo ensimmäiset retkahdukset olivat inhimillisesti katsoen jotenkin ymmärrettäviä, koska silloin stressipiikki oli kaikkien mittapuiden mukaan hyvin korkealla, suurin osa ihmisistä olisi reagoinut niihin voimakkaasti. Lähestulkoon yhtä kovia stressipiikkejä on ollut hänen raittiin elämänaikansa varrella muitakin, mutta tuolloin ei ole pulloon tarttunut. Tässä tulee taas todistettua sen ensimäisen ryypyn vahingollisuus: se mursi tabun, teki taas juomisen mahdolliseksi tavaksi yrittää parantaa oloa. Alkoholismi vaan näyttää olevan tauti, joka pitää koteloida tiukasti ja kotelon murtuminen aiheuttaa taudin uusimisen kaikesta tiedosta ja “työkaluista” huolimatta. Toivon silti lujasti, että tieto ja kokemus pitkästä raittiudesta auttaisivat saamaan takaisin kiinni terveestä elämästä. Noita pitkästä raittiudesta retkahtaneita näkee toisinaan AA-kokouksissa. JOillakin kestää useita vuosia saada uudelleen elämä tolpilleen, jotkut eivät siihen enää kykene lainkaan. Rukoilen, että rakkaani saisi taas kiinni raittiudesta ennen kuin alkaa menettää liikaa: työn, terveyden, lastensa kunnioituksen. Entä minä. kauanko enää katselen liian läheltä alamäkeä?
Moi Jaloillaan. Tosi kurja tilanne sulla. Erittäin hyvä ajatus mennä AAn jos olet itse sen avulla raitistunut. Ehkä voit käydä myös Al anonissa tai itse olen käynyt sellaisessa sekatapaamisessa. Mun mielestä nyt kaikkein tärkeintä on että huolehdit itsestäsi ja siitä että tilanne (tunnekuohut) ei ala viettämään sua itseäsi takaisin juomisen pariin. Se riski on nyt todellinen kun on voimakkaat tunteet pelissä. Oon itse kans riippuvainen ja ollut raittiina nyt vuoden. Oma ongelmani on aina ollut että olen tuntenut vetoa itseäni rankemmin juoviin miehiin ja mennyt sit mukaan juomiseen niin että omakin juominen on lähtenyt käsistä. Vaikutat kylläkin siltä että oma raittiutesi on vahvalla pohjalla. Pidä siitä kiinni tapahtui mitä tahansa. Mitkään ongelmat tai tunnekuohut eivät ole “päteviä” syitä lähteä omaa raittiutta rikkomaan.
Miehen juomisellehan et mitään voi kuten varmaan tiedät, mutta keskustella aina kannattaa kunhan mies selviää. Ei ole mitenkään harvinaista, että pitkäänkin raittina oleva ratkeaa vuosien jälkeen, mutta pystyy sit taas uudestaan palaan takaisin raittiuden polulle. Todella toivon että miehesi “tulee järkiinsä” pian ja retkahdus jää retkahdukseksi. Voimia!
AA auttoi, rauhoittui pää. Keskityn nyt neuvojen mukaan omaan elämään, katsotaan miten seurustelulle käy. Otan etäisyyttä mutta kuitenkin haluan jättää vielä oven auki, josko yhteiselämä olisi mahdollista. Niitä raittiita päiviä täytyy kyllä kertyä rutkasti ennen kun yhteenmuuttamisesta edes alan haaveilemaan, tässä asiassa järki menee ohi tunteen.
Taas näki kuinka alkoholismi alkaa vääristää ihmissuhteita. Olemme olleet henkisesti hyvin tasavahvoja ja -arvoisia, mutta nyt nopeasti toisesta tulee hyvä ja toisesta paha. Ihan terveellistä minulle, ymmärrän paremmin ex-miestäni ja hänen halveksivaa asennetta jatkuvasti tissuttelevaan vaimoon.
Jotenkin tuntuu, että elämä retkahtelevan ihmisen vierellä alkaa pyöriä viinan ympärillä, retkahdus, katumus, masennus, hyvitys, vähän aikaa rauhallista ja sitten seuraava retkahdus. Elämä ei etene, vaan pyörii samaa myrsky-ympyrää. Minä haluan päästä tuosta ympyrästä, suunnitella ja haaveilla, elää eteenpäin ja kehittyä ilman jatkuvaa viinan pelkoa. Ja niin teen. Jos mies ei raitistu, niin sillehän minä en voi mitään, jos raitistuu, niin meillä on paljon ihanaa vielä edessä - ja varmasti paljon suruakin, mutta niistäkin selvittäisiin toisiamme tukien.
Nyt tuli pysäytys. Nyt on selvästi taas vakavissaan, rehellinen ja aidosti raittiutta takaisinhakeva. Autan missä voin. Mutta. Olen sanonut, että yksikin retkahdus niin ei ole enää tervetullut luokseni. Löytyi samalla hänelle pohja ja minulle raja jonka yli en enää jousta. Mutta uskon nyt ihan vakaasti, että hän nousee eikä minun tarvitse enää joustaa, niin kova on kolaus ja mies nyt niin tosissaan. Ja tietää kuinka toivutaan, on sen tehnyt jo kerran ja ollut pitkään täysin raittiina ennen tätä retkahdusta. Taas opittiin kuinka herkkä asia raittius on ja kuinka vakavasti sitä pitää vaalia. Ensimmäiset maistelut täysraittiuden jälkeen pysyivät hyvin vähäisissä määrissä mutta muutaman kuukauden aikana sairaus sai yliotteen. Raittiin retkahdus on varmaan vielä rajumpi kuin vähentävän tai nenää valkaisevan lisääntynyt käyttö. Tieto tuo tuskaa, tietää ettei viina sovi ja vaikka kuinka yrittäisi kusettaa itseään, tietää kuinka kehnosti tulee käymään ja tuo pahentaa oloa jota epätoivoisesti yrittää viinalla parantaa. Mies itki juomaputkensa ajan, ahdistus vain lisääntyi juomisesta vaikka juomista kesti vain muutama päivä, ei kuukausia niin kuin monilla. No, raitistumiseen voi kuulua relapsi, retkahdus, ja nyt hän sen koki. Haluan uskoa täydestä sydämestäni, että nyt hän pääsee jaloilleen. Joku ketjuissa puhui toivomisesta ja toivossa elämisestä tosi hyvin, toivominen on sitä omaa elämän elämistä johon toivoo toisen viereen, toivossa eläminen on - sitten kun -elämää, oman elämän hyllyttämistä odottamaan toisen ongelmien ratkeamista. Minä jatkan omaa raitista elämääni, ja toivon, että rakkaani on vieressä sitä elämässä raittiina.
Jäi kiinnostamaan tämä, tavallaan on sulla varmaan oma elämä jonkun verran hyllyllä kun mies retkahtaa, kerran joudut näin sanomaan. Toki jos kokoajan ryyppääminen on esteenä niin pitää parisuhte miettiä uusiksi että onko sitä/minkälainen. ja saanko minä siitä mitään yms…
mut aika raju että minkäs kuitenkaan juoppo aina niille retkahduksille voi. Kiinnostava asia sinänsä, että jokainen toki vetää ne omat rajansa.
Hei, Mietin sanonko uhkauksen vai en. Päädyin sanomaan asian ääneen, koska noin ajattelen, ja elämäntilanteeni on sellainen, että pystyn siitä pitämään kiinni. Pysähdys oli nyt niin totaalinen, että siitä ylipääsemiseen tarvitsee minun ja muiden läheisten voimallisen avun arjesta selviämiseen. Autan niin henkisesti kuin taloudellisesti mutta ehto parisuhteen jatkumiselle on raittius. Asun omillani, kotonani asuu vuoroviikkoina kaksi teiniä (edellisestä suhteestani). En ole rahallisesti riippuvainen kenestäkään muusta. Koen, että retkahdusaika on pysäyttänyt elämäni pyörimään alkoholismimyrskyssä uudelleen. Retkahdus, katumus, lupauksia, hyvityksiä, levottomuus, uusi retkahdus. MInä olen itse raitistuva alkoholisti, olen elänyt tuota elämää ja pyristellyt sieltä pois kaksi vuotta sitten. Itsekkäästi haluan, että minun ja lasteni elämät menevät eteenpäin eivätkä jää junnaamaan tuohon kehään. En ole ainakaan pahasti läheisriippuvainen, vaan yritän tehdä päätökset elämässä enemmän järjen kuin tunteen varassa. Lueskelin juuri Nopan ketjua, ja nään samankaltaisuuksia miehissä. Pitkä raittius, tieto alkoholismista ja sen myöntäminen omalla kohdalla - ja siitä huolimatta retkahdus tai Nopan miehen tapauksessa raittiuden lopullinen menetys? Minun tilanteeni on helpompi koska yhteisiä lapsia ei ole eikä yhteistä taloutta tai omaisuutta. Oma alkoholismi auttaa myös näkemään toisen auttamisen rajat: jos ei tosissaan halua raitistua ei sitä tee autoin ja rakastin kuinka paljon tahansa. Jos ei raitistu, ei halua vakavasti apua siihen jäänkö mahdollistamaan juomista vai annanko mahdollisuuden selvitä siitä omin voimin ja muihin ystäviin turvaten. Kun ketjuja ja alkoholistien tarinoita on tutkinut, monesti herättäjä on ollut se yksinjääminen, ei voi enää luottaa siihen, että toinen paijaa krapula-angsteissa ja hoivaa kuntoon kohti seuraavaa juomajaksoa.
Julmaa puhetta, mutta pitää muistaa, että olen itse alkoholisti.
Mun mielestä vois aatella että kumpi on tärkeämpää, tuki vai apu.
Eli jos auttaa toista selvittämään niitä juomisen aikaisia mm. rahaongelmia, niin siinä asettaa itsensä ehkä asemaan jossa toisen pitäisi olla sitten raittiina mulle kerran häntä on niin paljon autettu, huom voi tulla.
Eli kerran me sua autetaan niin sinun on oltava raittiina.
Luo ihan erilaiset paineet kun se, että jos rahat loppuu hakee soskusta, tai jos on vaikeaa menee lääkäriin,.näin se apu tulee muualta ja oman perheen kanssa voi olla pääpystyssä eikä tarvitse ajatella että olen kuin lapsi ja jos olen kohta tuhma niin lennän lastenkotiin.
en tiedä sitten onko hyvästä että se auttaja ja kädenojentaja tulee parisuhteen puolelta.
Mitä tulee järkeen ja tunteeseen, itse en tiedä olenko läheisriippuvainen (pakostikin olen koska miten voi olla sairastumatta kun on alkoholistin kasvattama ihminen)…mutta elän nimenomaa päinvastoin: Tunteella eikä järjellä. koska vaikka järki sanoo että miten asiat on, niin tunteet on todella vahva elementti ja niin vahva, että joskus koen että on järkevämpää seurata tunnetta. Musta on aina tuntunut että jos juopolle sanoo että “minä tai viina”, niin asetan siinä tilanteen jossa tavallaan kun se juoppo seuraavan kerran pettää mut/juopahtaa, niin hänellä ei ole takaisin enää paluuta. Joten mahdollistan sillä sen että seuraava retkahdus niin juopon on sitä varten kerättävä ihan valtava ylpeys itseensä ja suuttuttava minulle…näin hän tulee olemaan siin kunnossa retkahtamaan että en sellaisesta määrästä narsismia voisi itse labyrintin tuntevana hiirenäkään päästä ulos. Siksi en sano enää ikinä, vaan sanon että kun juot älä tule, ja vaikka tiedänkin että jossainvaiheessa mitta tulee täyteen niin en sitä kerro kenellekään että olen hiljaa itsekseni päättänyt jättää kun retkahtaa…jotenkin sellaista nuorallatanssiahan se on. Vaikka tietääkin että tipahtaminen on lähellä, ja se voi olla pienestä kiinni, niin ei tavallaan mitenkään anna sen tiedon vaikuttaa.
Mä sanon juopoille että juo mitä juot, ihan oma asiasi.
Ja vaikka olisi juomatta, niin yritän olla puuttumatta hänen asioihin: Oli näitä asioita sitten positiiviset toiminnat tai negatiiviset. Näin vältyn kohtelemasta ketään juoppona.
Järjellä kun ajattelee niin eihän kehenkään juomisvaarassa olevaan ihmiseen kannata uhrata minuuttiakaan tai latiakaan, senvuoksi mikäli ajattelee että ihmissuhde on sijoitus tulevaisuuteen, että varmasti vanhana saan miehen joka on hengissä ja tukee minua.
Mutta kun alkaa ajattelemaan, niin jotain siinä myös saa. Siinävaiheessa kun huomaa ettei sellaisia sijoituksia pysty varmasti kuitenkaan tekemään, voi sairastua vaikkapa itsekin! niin voi tulla tunne että olisimpa vaan ollut sen kanssa ketä rakastan senaikaa mitä elämää riittää,enkä miettinyt kenenkanssa on järkevintä olla. huom siis voi tulla. pitäen tietenkin huolen että se aihetuttaa mahdollisimman vähän kärsimystä kenellekään enkä tule esim hakatuksi tai haukutuksi.
Nin ja kukaan ei kiellä antamasta juopahtaneelle ihmiselle rahaa tai pesemästä hänen sukkiaan…
Mutta ajattelen omalta kannalta näin että kun vaikkapa antaa jotain tai lainaa, niin vilkutan hyvästiksi sille setelille jo siinä. Yllätyn iloisesti jos se tuodaan takaisin,ja tietenkin oletan että se tuodaan takaisin,
mutta sen minkä olen antanut olen antanut, ja jos juoppo siitä vielä retkahtaa niin pidän sitä oppirahan maksuna että annoin, menetin, se on elämää. Se on vähän kuin pelikoneeseen työntää kolikon niin jos ei kestä sitä että sitä kolikkoa tule näkemään enää ikinä, nin sitä ei kannata sinne mennä laittamaan. Mutta joskus vain tuntuu siltä että voisin sen yhden kolikon laittaa ihan hyvillä mielin kerran lompakossa ne polttelee enkä tarvi mihinkään ja on jännempää laittaa ne kolikot sinne kuin olla laittamatta.
Tuo kiitollisuudenvelka on tehty selväksi. Autan, en odota mitään kiitollisuutta eikä sillä ole ehtoja. Kun pääsee jaloilleen katsotaan parisuhdekuvio uusiksi: haluaako olla kanssani ja haluanko minä jatkaa suhdetta. Haluan pitemmän päälle kahden tasavertaisen ihmisen suhteen, en mitää hoitaja-hoivattava suhdetta, jokaisessa suhteessa minusta molempien pitäisi pystyä tarvittaessa olemaan molempia.
Itse raitistuvana nään eron päihteettömyydellä lupailun ja vakavan raitistumisyrityksen välillä- Olen tehnyt molempia. Jos sisuksissa on vielä toive kyetä juomaan ei juomatonta aikaa kovin pitkään tule. Täydellinen luovuttaminen päihteen edessä on auttanut minua jo monta muuta, tunnustaa olevansa täysin voimaton oman sairautensa suhteen. Kummalla lailla tuosta myöntämisestä lähtee toipuminen. Mies on kerran tuon myöntänyt, mutta tämän retkahduksen aikana alkanut kusettaa itseäänkin hallitsevansa tilanteen ja osaavansa korjata asian omin päin. Raittiuteen kuuluu ehdoton rehellisyys itselle, ja siihen toivon hänen nyt kykenevän. Ja luottamus siihen, että itseä korkeampi voima auttaa löytämään raittiuden. Monet AA-laiset minun tapaan kokevat korkeamman voiman olevan tukiryhmä - kun itse on heikoilla etsii apua muilta. AA perinteeseen kuuluu 12 askeleen viimeinen, muiden auttaminen. Tätä teen juuri nyt miehen kanssa, hänen ei tarvitse kiittää vaan minä laitan saamani hyvän kiertämään. Apuni ei siis suoraan sisällä ehtoja. KUitenkin joudun suojelemaan itseäni ja lapsiani, en voi auttaa määrättömästi. Siksi joudun myöntämään, että minä joudun nostamaan kädet pystyyn jossain vaiheessa, silloin joku muu saa jatkaa auttamista. Sossut ja muut auttavat kyllä, mutta miehen pitäisi menettää vielä paljon lisää ennen kuin pääsee tuon piiriin. Nyt suurin osa tärkeistä osa-alueista, työ asunto, terveys, ovat suht OK. Toivoisin ettei hänen niitä tarvitsisi menettääkään, koska tuolloin matka takaisin vaatisi todella suuria henkisiä ponnistuksia.
Ehtoni on yritys saada mies tajuamaan kuinka paljon on menettämässä jos ei tosissaan yritä. Paljon käytetty naisten toimesta, arvaan, enkä tiedä onko siitä enemm’n haitta kuin hyötyä. Mutta minä en ole juomaretkahdulsien aikana koskaan haukkunut, en syyttänyt, vaan mielestäni rauhoittanut ja luonut uskoa raittiuden takaisinlöytymisestä. Itseni vuoksi en voi tehdä sitä loputtomiin, ja minusta oli reilua sanoa se ääneen. Näin mies sanojani kommentoi, reilua. Ehkä reiluinta itseäni kohtaan, nään jo itsessäni läheisriippuvaisia piirteitä, ja huolehtija olen koko ikäni ollut.
En nyt ihan Vinkin ajatuksenjuoksun perässä pysy. MInusta voi hyvin antaa uhkavaatimuksen retkahtaneelle sanomalla että vielä yksikin retkahdus ja takaisin ei ole tulemista. Siinä hyvin selvästi ilmoittaa että ei hyväksy toisen juomista. Ei minusta ole mitään järkeä sanoa retkahtaneelle että juo mitä juot. Se kertoo vain välinpitämättömyydestä, ei muusta. Tietysti uhkavaatimusta ei pidä sanoa jos ei oikeesti ole valmis toteuttamaan sitä. Käsittääkseni Jaloillaan olet myös valmis toteuttamaan uhkauksesi. Pahin kierre tulee siitä että uhkaa jättää mutta ei sit jätäkään. Koirakin oppii jo parista kerrasta että uhkauksella ei ole mitään pohjaa eikä se sitten enää toimi enää myöskään välittämisen ilmaisuna.
Hieno kuulla että retkahdus on jäämässä retkahdukseksi! Ehkä teidän kannattaa vielä keskustella siitä että mitä teette jos jompikumpi joskus vielä tulevaisuudessa tulee retkahtaan. Voit ehkä pehmentää uhkavaatimustasi ja sanoa että olit täysin tosissasi, mutta koska ymmärrät että sairauteen kuuluu mahdolliset retkahdukset jopa vuosien kuluttua niin voisitte ehkä tehdä jonkun “varasuunnitelman” sitä varten. Eihän sovitut mitään tietenkään paina sitten jos retkahdus tulee, mutta ehkä puhuminen parhaimmassa tapauksessa vois olla jollain tapaa ennaltaehkäisemässä niiden tulemista. Tärkeetä on että miehesi ei anna itselleen jatkossa lupaa retkahtaa nyt kun huomaa jossain vaiheessa selvinneensä tästä ensimmäisestä. Itseasiassa mä pitäisin sen uhkavaatimuksen päällä
No itse en ajattele että pitää osoittaa ettei hyväksy juomista,Sanoo toiselle että oot arvokas ihminen ja hyväksyn sut sellaisena kuin olet, ja jos valitset toiminnaksesi viinanjuonnin niin kyllä tulee ikävä ja sitä rataa, hei hei. että minä en valitettavasti sitä voi katsella johtuen omista syistäni, mutta toivottavasti elämäsi on onnellista jne jos valitset viinan sitten.
Tavallaan juuri sama juttu, Vinkki, ethän sinäkään hyväksy juovaa miestä silloin rinnallesi. Näin olen juuri sanonut. Itse päättää mitä ovia elämässään avaa ja mitä sulkee. Tuntemattomassa sotilaassa Koskela sanoo alaiselleen, että - mies menee, mies tulee, mies vastaa menoistaan. Näin minä myös ajattelen. Jokainen vastaa omista valinnoistaan, mutta valinnoilla on seurauksia. Ei voi saada viinaa ja minua, koska minä en halua kumppanikseni viinaa juovaa miestä. Se on minun valinta, minhä avaan ja suljen ovet niin.
Ilman muuta ymmärrän, että retkahduksia voi tulla itsellekin kun elämä sopivasti kolhii, mutta se tavoite ja normaalitila täytyy olla täysraittius, ei keikkuminen juomisen ja selvien aikojen välillä.
Luen parhaillaan Viimeinen pisara -kirjaa, jossa puhutaan Minnesota hoidon puolesta ja siinä hyvin selvästi sanotaan, että jos molemmat juovat, molempien on lähdettävä hoitoon, jos haluaa säilyttää parisuhteensa. Jos toinen jatkaa juomista eikä tule hoitoon, toipuvan on jätettävä juova puoliso. Selvää tekstiä. Ei mitään jupinoita siitä, että raitistuneen pitäisi vain sietää tilannetta ja yritettävä vaan irrottautua toisen juomisesta ja yritettävä hoitaa itseään ja elää omaa elämäänsä - ei, vaan pitää irrottautua koko suhteesta, piste.
Joo siis mun mielestä pitää nimenomaan sanoa, että ei hyväksy toisen juomista, mutta hyväksyy sen ihmisenä. Tietysti tuossa on ongelmana, se että juova yleensä mieltää juomisen tosi tiukasti osaksi omaa persoonallisuuttaan, joten kun sanoo että ei hyväksy toisen juomista se voi sen korvissa kuulostaa siltä että sanoo, että ei hyväksy häntä ihmisenä. Meillä kävi exän kanssa näin. Ei ymmärtänyt että juominen ei ole osa sen persoonaa. Eli kielsi oman sairautensa täysin. Kristeva muistaakseni sanoi että vasta kun ihminen tajuaa että juominen ei ole osa persoonallisuutta, voi toipuminen alkaa. Minnesota hoidossa varmaan sanottais että sitten kun ihminen ymmärtää että juominen on sairaus, ei osa persoonaa, voi toipuminen alkaa. Periaatteessa sama asia.
Mutta joskus vain tuntuu siltä että voisin sen yhden kolikon laittaa ihan hyvillä mielin kerran lompakossa ne polttelee enkä tarvi mihinkään ja on jännempää laittaa ne kolikot sinne kuin olla laittamatta.