Raittius on sellainen juttu, joka on kaikkien saavutettavissa. Tai siis kaikkien niiden, jotka raittiutta haluavat. Jos joku ei raittiutta halua, niin en oikein ymmärrä miksi ketään väkisin pitäisi raitistaa. Tässä suhteessa on kyse jostain hieman uskonnon kaltaisesta. Ei ehkä aivan uskonnosta, mutta uskomusjärjestelmästä kuitenkin.
Jonkun mielestä ilo ilman viinaa on teeskentelyä. Minä ajattelen asian toisella tavalla. Kaikkein nauravaisimpia tuntuvat olevan pienet lapset. Tai sitten ne ovat aivan ihmeen hyviä teskentelemään. Minä uskon vahvasti siihen, että raitis ilo on aitoa iloa ja humalaisten nauru viinanhuuruista valhetta.
Toisaalta tietenkin sekin on totta, etteivät alkoholin liottamat aivot enää toimi oikein kunnolla näissä mielihyväasioissa. Kun viinan kanssa on tarpeeksi lätrännyt, jokainen selvä päivä on lähinnä seuraavan etanoliannoksen odottamista. Raittius on matka tästä kemiallisesta valhetilasta takaisin terveeseen ja luonnolliseen onnellisuuteen. Sellaiseen kehon tilaan, jossa terve mieli pitää majaa terveessä ruumiissa.
Ei matka raittiuteen mitenkään yksinkertainen tai suoraviivainen ole. Koko myrkyssä liotettu minuus on pestävä ja puhdistettava. Tai siis oikeastaan ei mitään tarvitse pestä, eikä puhdistaa. Se minuus nimittäin peseytyy ja puhdistuu aivan omin neuvoin, omia aikojaan ja omalla tavallaan. Malliksi voi tietenkin “suorittaa” AA:n askeleita tai jotain muuta vastaavaa. Tuota puhdistumista ei kuitenkaan kannata hoputtaa, kun kaikki kuitenkin tapahtuu ajallaan.
Joo, siis pahaltahan se tuntuu monta kertaa kohdata sitä todellisuutta, joka hiljalleen loan alta paljastuu. Jännästi vielä sillä tavoin, että likapyykkiä tulee pestäväksi juuri sitä tahtia, kuin itse kukin pestä jaksaa. Joku tietenkin päättää palata takaisin pullon helmaan, kun oikein ahdistaa. Haitanneeko tuo mitään. Oppirahoista usein on kysymys. Ei elämä pulloa halaamalla välttämättä niin kovin auvoista ole. Jos taas on, niin eikun pulloa halaamaan. Onneksi raittiille tielle voi aina lähteä uudelleen. Tarvitaan vain halu raitistua.
Pitkän päälle raittius ruokkii itseään. Jossain vaiheessa tulee halu heittää tupakat roskikseeen ja jossain vaiheessa keho ryhtyy nauttimaan terveellisestä ruokavaliosta. Jotain sellaista huoletonta se raittius on. Vähän, kuin pienten lasten hommissa - puolijuoksua pitää päästä joka paikkaan.
Hyvin kirjoitettu, olen täysin samaa mieltä. Jos ei ole halua raitistua, ei ole mitään mahdollisuuksiakaan. Minnesota-hoito tosin väittää, että toipumisen edellytys ei ole oma halu raitistua. Uskokoon ken haluaa.
Valitettavasti näitä väkisin raitistettavia on aika paljon. Osa tulee työnantajien hoitoon ohjauksen kautta, koska muuten lähtee työpäikka. Toinen osa ottaa kaiken tarjotun avun, joka raitistumisen sijaan mahdollistaa juomisen jatkamisen. Loput taitaakin sitten olla huonommassa jamassa olevia. Ja yhteiskunnan sosiaalinen velvollisuus on hoitaa näitäkin. Pahimmat “yli sadan katkokeikan tapaukset” taitaa olla jo saattohoidossa. Kolme päivää katkolla ja takasin baanalle. Tulee jossain vaiheessa takaisin ja lopulta sitten ei enää…
Onhan se olemassa tämä toinenkin tie, alistuminen päihderiippuvuuden alla. Halu juoda on kasvanut lopulta niin suureksi, että jopa toivo raitistumisesta lakkaa. Jos haluaa raittiuden tielle, jotenkin pitäisi oivaltaa, ettei siihen haluun sisälly halu juoda. Jos juomisen näkee itselleen jonkinlaisena vaihtehtona, ennenpitkää tulee vastaan tilanne, jossa halu juoda käy suuremmaksi, kuin halu raitistua. Aika pitkään voi tietenkin ratsastaa kahdellakin hevosella, mutta jossain vaiheessa ne joka tapauksessa lähtevät eri suuntiin.
Olen minä nähnuyt näitä “saattohoidossakin” olevia, jotka ovat sen raitistumisen halun löytäneet. Sydäntä särkevästi on jäänyt mieleen yksi AA-toveri, joka käveli jalan AA-palaveriin joka päivä - satoi tai paistoi. Matkaa saattoi tulla kymmenenkin kilometriä suuntaansa. Palaverissa tämä toveri kertoi väliajat polvillaan ja rystyset valeina rukoilevansa Jumalalta raittiutta - edes seuraavaan AA-palaveriin asti. Joo - hyvin muistan, miten itkun kanssa lähdin palaverista ja toivoin, että tuolle miehelle Jumala olisi olemassa. En tiedä oliko, mutta nykyisin hänellä menee niin hyvin, kuin nyt saattohoidosta selvinneellä ylipätään voi mennä.
Pakko sanoa, että hieman jurppii, kun näissä asioissa lääketieteen ja teologian välille rakennetaan sovittamatonta ristiriitaa. Mengele oli lääkäri ja António Egas Moniz sai peräti lääketieteen Nobel-palkinnon lobotomia-innovaatiostaan. Talidomidia käytetään vieläikin mm. AIDS-potilaille, autoimmuunisairauksiin, nivelreumasta kärsiville ja siihen tyyliin. Kyllä minä silti uskallan lääkärissäkin käydä, kun tarve sitä vaatii.
Puutteensa on siis sekä teologian että lääketieteen poppakonsteilla. Turhan usein unohdetaan, että teologit ovat hoidelleet päihdeongelmia jo silloin, kun luusaha oli ainoa lääketieteen instrumentti. Kyllä muutaman tuhannen vuoden aikana jotain toimivaakin on jäänyt hyppysiin.
Oma halu ja motivaatio ovat ehdottomia, sillä vastoin tahtoaan raitistuminenkin on melko mahdoton ajatus. Toki niin voi ajatella käyvän, jos henkilö eristetään pysyvästi jonnekin missä alkoholia ei ole saatavilla millään keinolla.
Minnesota-mallinen hoito viestittää tarkalleen niin, että motivaation ei tarvitse olla valmiina ihmisen tullessa hoitoon. Idea on siis, että motivaatio ja halu syntyvät vasta hoidon myötä, joten niitä ei tarvita etukäteen. Jollakin näin tosiaan tapahtuu, joillakin ei.
Ja sitten on vielä se onneton vähemmistö, jonka tilannetta traumojen peukalointi vain pahentaa.
Teologian ja lääketieteen ero siinä, että ensimainitussa arvellaan pelissä olevan mukana yliluonnollisia henkiolentoja tai Jumaluus, jotka vaikuttavat ihmisen elämään ja joskus toteuttavat toiveita, jos niitä esitetään sellaisella tavalla, joka miellyttää kyseistä henkiolentoa. (tätä kutsutaan rukoiluksi).
Usko voi toki olla vanhva voimavara. Jos ihminen uskoo jonkun auttavan toipumisessa, se tosiaan voi auttaa. Tässä tosin mennäänkin sitten jo osin psykologian puolelle.
Mitä muuten tulee “ratsastamiseen kahdella hevosella”, niin suurin osa ihmisistähän tavallaan pystyy siihen ihan luontevasti. Siis juomaan silloin tällöin kun se sopii tilanteeseen, ja olemaan juomatta silloin kun se ei sovi tilanteeseen. Suurin osa ihmisistä ei koe elämässään mitään problematiikkaa tämän asian suhteen.
Järkevää tekstiä, Valtio-mies! Oma halu on ehdottoman tärkeää raitistumisessa. Tällaisessa “halussa” voi olla aika paljon eri vivahteita. Rautaisesta “päätöksestä” nöyrään “toiveeseen” asti. Mutta mulle ainakin on päivänselvää, että omasta itsestä aloitteen on tultava. Yhtä vähän kuin toinen voi juopua puolestani, hän voi puolestani raitistua! :mrgreen:
Kiitos myös selvennyksestä Minnesota-hoidon periaatteesta. Mulla jo nousi tukka pystyyn edellisiä kirjoituksia lukiessa.
Teologia on Yliopistossa harjoitettava tiede, eikä pidä sisällään olettamuksia henkiolennoista ja rukoilemisesta. Sen kummemin lääketieteeseen ei sisälly olettamusta siitä, ettei henkiolentoja ole. Aika usein puhutaan nk “tieteellisestä maailmankuvasta”. Se on tietenkin vaihtoehtoinen/kilpaleva/täydentävä uskomusjärjestelmä hengelliselle maailmankuvalle. Varsinkin psykologian alueella on varsin vaikeaa pitätyä puhtaasti nk. “tieteellis-materialistisessa” maailmankuvassa, kun esimerkiksi ihmisen ajattelu- ja oppimisprosesseja ei ole ainakaan vielä onnistutta luotettavasti mittaamaan.
Joo, pragmaatikko ajattelee, että rukous on hyvä juttu, jos se toimii. Besserwisseri miettii, ettei rukous toimi, jos ei ole Jumalaa. Uskova toteaa, etttä Jumala on, koska rukous toimii. Ota siitä sitten selvää.
^ Ah, suosittelisimpa, Smokki ja Sikari, että tutustuisit vaikkapa kosmologi Kari Enqvistin kirjoituksiin, sillä käytät melko sanatarkasti juuri niitä fraaseja, joita hänkin usein huomaa teistien käyttävän.
Mitä on teologia, jos siihen ei liity uskoa korkeampaan Jumaluuteen, eli henkiolentoon? Se, että se on yliopistossa harjoitettava tiede, ei muuta tätä asiaa miksikään.
Tiede on edistynyt joutuisimmin niissä maissa, joissa uskonto (teologia) ei ole vahvassa asemassa. Well, toteaa moni; entäpä USA joka on uskonnollinen maa mutta myös tieteen jättiläinen. Kas, siellä teologia/uskonto ja tiede pidetään visusti erillään! USA:n yliopistoissa ei edes yleensä ole teologista tiedekuntaa, toisin kuin meillä.
Tiede ja uskonto eivät missään nimessä täydennä toisiaan, vaikka teistit ovat tällaista “sovitteluratkaisua” etsineet iät ja ajat. Tosi asia kuitenkin on, että tieteen edistys on jatkuvasti supistanut uskonnon asemaa. Ja niissä maissa, joissa vallanpitäjät käyttävät uskontoa valtansa välineenä, on jarrutettu myös tieteellisen tiedon lisäämistä.
Valitettavasti.
PS. Mihin viittaat sillä, etteikö oppimisprosesseja ole pystytty mittaamaan? Kyllähän niitä on.
Teologia tieteenä on enemmänkin vitsi. Paitsi että se on sekä harmillisen hankala että monia muita tieteenaloja jarruttava vitsi.
Toki on myös teologeja, joilla useimmissa asioissa -kunhan ei puututa suoraan peruskysymyksiin- pysyy arkijärki voimissaan.
Yksi teologiystäväni opasti minua joskus seuraavalla ; Jos valittavanasi on synti tai tyhmyys, niin valitse ehdottomasti synti. Synnin saa aina armosta anteeksi, mutta tyhmyydelle ei mahda korkein voimakaan yhtään mitään.
Toki nuo teologiset perustelut menevät minulta säännöllisesti ns. yli hilseen, joten ehkäpä en tuotakaan ole osannut oikein oivaltaa.
p.s.
Kävin just kaivelemassa omenapuun juurella, onkimatoja keräsin huomiseksi. Toki olisin voinut vain jättää matopurkin portaille ja rukoilla että se olisi aamuksi lieroilla täyttynyt.
Tiede on monessa suhteessa melkoisen vitsikäs juttu, jos sen sisältöön ja toimintatapoihin vain vaivautuu tutustumaan vähänkään perusteellisemmin. Tässä suhteessa teologia ei tietenkään ole mikään poikkeus. Tieteen sisäinen arviointi (esimerkiksi Suomen Akatemia) pitää suomalaista teologian tutkimusta erittäin korkeatasoisena. Olen toki kanssasi hieman samoilla linjoilla ja oudoksun ainakin jossain määrin Suomen Akatemian näkemystä tässä asiassa. Toisaalta juuri Suomen Akatemia on se arvostetuin kotimainen taho arvioimaan tieteen tekemisen hyvyyttä tai huonoutta. Hieman sarkastinen johtopäätös tästä toki on sellainen, ettei teologinen tutkimus häppöistä ole ja kaikki muu on vielä kurjempaa.
^ Teologiahan tarkoittaa jumaluusoppia, ikäänkuin Jumalan “tutkimista” , joten millaisia tuloksia tässä voi ylipäätään saada, jos teologia on korkeatasoista?
Jumalahan on nimittäin muuttunut ajan mittaan (ja tieteen edistyessä) niin abstraktiksi ja epämääräiseksi, että Hänestä on tullut ikäänkuin savua tai sumua. Jotain sellaista, jota ei voi edes tutkia tai millään tavalla mitata tai ymmärtää.
Tieteeseen kuuluu olennaisena osana epäily, sekä virhemarginaalien arviointi. Onko teologiassa näitä elementtejä, eli otetaanko huomioon vaikkapa mahdollisuutta, että koko Jumalaa ei ole olemassa?
Teologi sanoo: “tiede ei anna vastauksia kaikkeen”. Se antaa silti huomattavasti enemmän vastauksia kuin uskonto, jonka ainoat vastaukset ovat joko “se on Herran tahto” tai “tutkimattomia ovat Herran tiet”.
Tiellä ollaan matkalla. Ei aina niin päämäärähakuisesti, mutta liikkeellä kuitenkin. Pitkiäkin aikoja voidaan levähtää tien poskessa ja jatkaa taas. Ihmisiä liittyy mukaan ja ihmisiä jää. Jokainen on kuitenkin omalla matkallaan. Joku hakee etappeja, toinen etenee fiiliksen mukaan. Yhdellä on suunnitelma ja joku ei edes tiedä missä on pohjoinen ja etelä. Yhtä kaikki, tie vie. Risteyksiä, rinnakkaisia teitä, valintoja on edessä ja takana. Paljaat jalat ovat mainio opas. Ei kerkeä kiirehtimään, mutta kerkeää miettimään ja tuntemaan, että onko valinta oikea. Tosin ei polttavalle asfaltille jähmettyäkään voi, kertovat ne jalat senkin. Ja joskus on ihan järkevää laittaa kengät jalkaan.
Monenlaista polkua on tullut tallattua. Paljain jaloin matkaamisessa on todellakin aivan oma tunnelmansa. Siinä ne jalkapohjatkin vahvistuvat, kun välillä astuu vähän kävyn päälle. Joskus on hyvä laittaa jalan suojaksi vaikkapa paksuhko villasukka. Sillä keinoin on joskus tullut virtapaikasta jokea ylitettyä. Ei tarvitse murehtia, riittääkö saappanvarressa pituutta.
Jokaisella tiellä on oma tarinansa ja jokaisella kulkijalla oma tiensä. Ei se tahdo maailman meno sellaiselle avautua, joka ei ole kotipihaa kauemmas uskaltautunut. Valheeksi väittää sitäkin, että Kuubassa kuukin on suurempi. En ole minäkään tosin Kuubassa käynyt, mutta olen ohikulkiessa Kuuban rantoja vilkaissut. Hotellihuoneen parveke oli meren päällä ja siellä parvekkeen alla asusti julmetun suuri paholaisrausku. Hetken aikaa piti silmiä hieroa, kun sen eka kertaa näki.
Hassua on sellaistakin väittää, ettei sitä-mikä-ei-ole-olemassa, ole olemassa. Siis Jumala tai Viinapiru tai paholaisrausku. Jollekin ne ovat enemmän todellisia, kuin toisille. Olemassa olemiseen riittää, että on tehnyt pesän jonkun korvien väliin. Juuh, sitkeän pesän on se-mitä-ei-ole-olemassa tehnyt korvien väliin, jos sen olemassa olemisen suhteen pitää vastahangassa olla. Kaikki, mikä on korvien välissä on olemassa. Joulupukki on olemassa, revontulet on olemassa ja muumitkin on olemassa. Kysy vaikka japanilaisilta. Meillä on kotona jopa muumien kuvia mukeissakin.
Laitan tähän loppuun linkin wikipediaan, kun siellä on niin hyvin selvitetty ontologian olemus. Ontologiahan tarkoiittaa sellaisen pähkäämistä mitä kaikkea voi ylipäätään olla olemassa. Kaikkea, mikä on olemassa, voidaan tietenkin myös tutkia.
Ota siittä sitten selvä onko vaiko eikö? - Haitanneeko tuo sitten ketään jos ihminen uskoo johonkin jumalolentoon, joka on hyvä ja luotsaa ihmistä hyvään elämään niin itsensä kuin kaiken ympärillä olevankin suhteen. Tuskin haittaa ketään. Saa ihminen olla omalla tavallaan onnellinen.
Minulle ateistina asia ei tuota ongelmia. Jos joku korkeampi sydeemi on olemassa, olen siittä varma, että se ei todellakaan puuttuisi yksityisen ihmisen elämään millään tasolla, puhumattakaan muista jutuista. Se olisi joku kaukaisen sivilisaation edustaja, vaikka toisesta maailmankaikkeudesta, ja pitäisi näitä muita pikku maailmoja vähän niinkuin “koelaboratorioina”. Tutkailisi useampia “planeettoja”, että mihin suuntaan tuollainenkin elämä missäkin johtaa.
Mä taannoin eksyin jollekin sivustolle, jossa maapallon kehityshistoriaa ja evoluutioteoriaa selitettiin miten se raamatussa esiintyy! On siinä ollut hommaa, että on saanut raamatun sekoilut ympättyä näihin juttuihin.
Kyllä mä ymmärrän uskonnon kieltämisen ihan valtiotasollakin. Esimerkiksi Kiinassa kiellettiin Taolaisuus ja aivan aiheellisesti. Ja tietysti koulusta pitäisi poistaa uskonnonopetus kokonaan!
Minä en ihan käsittäisi olemassa olemista vain mielikuvituksen avulla arvioitavaksi asiaksi. Toki pimeää pelkäävälle pikkulapselle mörkö sängyn alla on olemassa, samoin kuin deliriumissa nähdyt harhat ovat ehkä näkijälle itselleen olemassa. Terroristille Jumalan antama käsky väkivaltaan on olemassa, vaikka kuinka toivoisimme että voisimme häneltä tuon illuusion ottaa pois. Toki myös pyrimme pelokkaalle lapselle selittämään, että ei siellä sängyn alla tai kaapissa ole mitään mörköä.
Ateisti Jussi K. Niemelän ja teologi Jaakko Heinimäen keskustelukirjassa “Kamppailu Jumalasta” viimeinen luku on otsikoltaan “Joulupukki on enemmän olemassa kuin Jumala”. Siinä nämä kaksi kirjoittajaa löytävät liikuttavalla tavalla yhteisen sävelen vertaillessaan lapsuusmuistojaan joulupukista.
Tie on minustakin hyvä metafora. Minulle se on tosin koko elämän metafora.
Tuo väite jonka mukaan kaikki se, mikä on olemassa jonkun mielikuvituksessa, on olemassa myös todellisuudessa haiskahtaa vahvasti tarkoitushakuiselta selittelyltä.
Ellei tuota väitettä todella tarvittaisi totuutta mielivaltaisesti muuntelevien ajatelmien markkinointiin, sitä ei varmasti kukaan vakavissaan edes esittäisi.
Väite itse asiassa kumoaa kaiken. Sen mukaan ei missään asiassa voisi minkäänlaista totuutta ollakaan, koska maailma olisi täynnä keskenään ristiriitaisia ja suurimmalta osaltaan mielettömiä “totuuksia”.
Kaksi plus kaksi voisi tämän tottusmääritelmän mukaan olla 7, 13,876, kissa, Vähäkorventie 25 A , sinivihreä tai mitä tahansa muuta. Aina kunkin mielikuvituksen mukaan.
Ei ne kansakoulun laskennon tunnit niin mukavia olleet asiasta kiinnostumattomalle pojankollille, mutta tuossa uskovaisten hallitsemassa maailmassa ne olisivat kyllä silkkaa helvettiä.
Olet aika tavalla oikeassa. Ihmisen suhde Jumalaan ja ihmisen suhde ympäröivään maailmaan ovat aika tavalla sama asia. Monesti alkoholismin taustalla on sellaista kokemusta, jonka seurauksena ympäröivä maailma tuntuu vihamieliseltä. Ei ole ollenkaan huono vaihtoehto oppia näkemään ympäröivä maailma enemmän turvallisena, auttavana ja armollisena. Rukouksen tai mietiskelyn seurauksena näin myös helposti tapahtuu. Onko sillä loppujen lopuksi mitään isompaa merkitystä, minkälainen Jumala sitä rukousta on kuuntelemassa?
Tiedemiehet puhuvat fenomenologiasta, kun viittavat kokemuksellisuuden tutkimukseen. Tämä nyt ei oikeastaan mitenkään liity mihinkään jumaliin ja kamaliin, tai ylipäätään edes teologian suuntaan. Tuon sinun ottamasi näkökulman mukaan edes suomen kieltä ei olisi olemassa, eikä esimerkiksi lainsäädäntöäkään. Molemmat kuuluvat nimittäin sosiaalisten konstruktioiden joukkoon.
Olet täysin oikeassa siinä, että matemaattinen lauseke 1+1=2 on pelkkä sopimus. Matematiikka sisältää myös toisenlaisia määrittelyjä yhteenlaskulle. Itse asiassa koko matematiikkakin on pelkkä sosiaalinen konstruktio. Ei matematiikalla ole mitään reaalimaailman vastinetta. Tarkalleen ottaen edes käsitteellä “totuus”, ei ole reaalimaailmassa vastinetta.
Se mitä ihminen itse omassa mielessään ruokkii, tuppaa kasvamaan.
Ne kamalan negatiiviset ja kielteiset ajatukset ainakin minusta ja minulle nivoutui hyvin tiiviisti siihen alkoholin käytön ympärille ja siihen itse alkoholiin.
Ja ehkä tuo on niinkin että loppujen lopuksi ne ajatukset alkavat aika lailla omineenkin monilta muuttua positiivisempaan suuntaan, kun ne alkoholin käytön taustalta löytyvät asiat saavat ruveta pulppuamaan sieltä ylös. Käytän nyt tässä sanaa sielu vaikken ole ollenkaan varma uskonko edes ihmisen sieluun, eli ne sielun haavat rupeavat parantumaan. Se minuus alkaa eheytyä.
Tai mulla ainakin on tällainen kokemus että minä olin varmaan koko elämäni ollut jotenkin tosi huonoissa väleissä itseni kanssa, joka oli se perimmäinen ongelmani. Ei siis viinankäyttö. Liika alkoholin käyttö oli vain seurausta tuosta perimmäisestä asiasta. Ja se tässä raittiina ollessa on jollain tavalla täytynyt tulla selvitykseen, jotta tämä elämä on ruvennut tuntumaan hyvältä.
Uskoisin että monelle jolla on alkoholismia tai muita riippuvuuksia, niin kokemus on ihan sama kuin itselle eli vaikeinta ei ole se viinasta luopuminen vaan se niiden omien haavojensa kohtaaminen ja se todellisen minuuden paljastuminen. Jos haluaa että elämä paranee, niin tuohon tarvitsee suostua minusta että uskaltaa tulla haavoittuvaksi. Siinä joutuu kohtaamaan ne omat mörkönsä jotka sinne kaappiin on tunkenut väistämättä.
" Menes valittaan nälkääsi niin lyödään semmonen rätinki eteesi, jossa todistetaan, ettei sinulla voi olla nälkä."
yhteiskuntasopimusta nyt ajavat läpi, uhkaamalla että ellei kelpaa niin kyllä me jotain vielä pahempaa sitten keksimme…
Voidaanko siis yhteisellä sopimuksella muuntaa totuudeksi ettei kenelläkään ole maailmassa nälkä?
Että totuus on on vain sitä mitä sovitaan sen olevan?
Entäs jos 1+1 on sittenkin kaksi eikä jotain mitä vaan sen sovitaan olevan? kuten seitsemän tai maailmanloppu tai onkimatojen evoluution yksi välivaihe tai vaikka pahanolontunne leikkaamattoman nurmikon silmääsatuttavuuden johdosta tai huomisen kauppalappu.
Realistinen todellinen maailma on kuitenkin tässä ja siinbä me elämme, vaikka mielikuvitus joskus haluaisikin lennellä siellä valkoisissa vaatteissa ja kultaisissa kruunuissa .
