10vuotta päihdeongelmaisen puolisona, lisäksi perheeseen kuuluu kaksi lasta.
10vuotta piti sisällään niin paljon asioita, kamalia asioita joita en toivois kenenkään kokevan.
Alusta asti puolisolla oli päihteiden kanssa ongelmia, mutta sitä tuli jollain tavalla kuljettua laput silmillä, että siitä ei halunnu välittää, kuitenkin sitten kun ensimmäinen lapsi syntyi alkoi asia näkyä kirkkaammin.
Vuodet meni niin, että puoliso katos reissuillensa, välillä pitemmille ja välillä lyhyemmille. Aina mua petettiin ja tuntu että joka kerta irvokkaammalla tavalla. Petettiin raskaana ollessa, juuri synnyttäneenä, tuntu että mua pidettiin aivan pilkkanaan.
Ei ollut aikaa surra tai käsitellä asioita, kun piti pitää perhe pystyssä ja huolehtia lapsista. Minä velkaannuin, kun puoliso joi tai käytti huumeisiin rahansa ja hätäpäissäni otin lainaa että sain vuokrat maksettua, nyt sitten olenkin ulosoton asiakas.
Asioita tapahtu niin tiuhaan, varsinkin loppua kohden. Tuntu että kokoajan tuli joku uus asia, kun edellisestäkään ollut edes järkytystä pidemmälle päässyt.
Oli väkivaltaa, henkistä, fyysistä ja taloudellista. Puoliso alkoi kärsiä kunnon vierotusoireita, oli viikon tai kaks reissuillansa, ei syöny tai nukkunu ja kun kukaan ei enää lainannut rahaa tai jaksanu kattoa nurkissansa, kömpi kotia ja makas pimeässä huoneessa monta päivää.
Sitä menee johonkin ihmeen robotti tilaan, menee vaan eteenpäin vaikka taakka on aivan liian raskas kantaa.
Sitten päästäänkin uuteen ongelmaan. Kerettiin muuttaa jo erilleen, mutta sitten viime uutenavuotena mies lähti päihdekuntoukseen kantamoon. Tuli viestejä puhelinaikoina, juuri semmosia mitä halusin ja tarvitsinkin kuulla. Läheisviikonloppu oli tosi hyvä, tuli toiveikas olo ja ehkä vähän liian vaaleanpunaset lasit meni silmille.
Toki pelkäsin alusta asti sitä, että olen taakka siinä toipumisessa, koska en minä ole toipunut, oon aivan täysin traumatisoitunut ja katkeroitunut.
Mies tuli hoidosta sillon minun kotiin ja seuraavana päivänä siitä alko syyttely, kuinka huonosti oon asiat hoitanut, lapsilla liikaa ruutuaikaa, nukun töiden jälkeen päiväunet, oon liian väsyny vkloppu aamusin, en pidä tarpeeks hyvää järjestystä kaapeissa. Tuli sitä ja tätä, osa aiheettomia osa aiheellisia.
Mutta mulle nämä syytökset oli raskaista. Oon yrittäny parhaani tilanteessa joka on ollu kamala, välillä joutunut mennä sieltä mistä aita on matalampi että oon selvinnyt ja saanu arjen pyöritettyä. Katkeroiduin siihen että tämä ihminen joka on laiminlyönyt meitä aivan täysin ja vähät välittänyt minun voinnista, alkaa samantien neuvoa ja arvostella minua.
Sitten mulle itelle tuli jonkinnäkönen “meno vaihe”. Halusin nähdä kavereita ja osallistua asioihin, nyt kun mulla on raitis puoliso johon voisin lastenhoidossa luottaa. Ehkä halusin vähän takas itselleni menetettyä elämää tai mitä se sitten onkaan. Mies sano että hänellä on periaate että hän ei lapsia katso, jos menoihin liittyy alkoholi. Taas tuntu katkeralta.
Ei mulle kukaan antanut edes vaihtoehtoa sillonku hän meni. Tukiverkot on aika huonot, niin enpä mää kauheasti voinu osallistua kavereiden illanistujaisiin aikaisemmin.
Tuntuu että kantamosta sai semmosen vapaakortin sanalla “päihdepersoona”.
Kaikki käyneet asiat on haudattu ikuisesti maton alle, koska sehän oli päihdepersoonan tekoja. Ei mulla ollu mitään päihdepersoonaa joka joutu kokea sen kaiken nöyryytyksen, loukkauksen tai surun ja pettymyksen.
Sydän hajos vuosien aikana niin pieniin palasiin, ettei loppuaikana loukannut tai hetkauttanut enää mikään. Kai musta tuli vähän kylmä sitten, pakko oli jossain vaiheessa suojata itsensä että kesti kaiken.
Mies puhuu edelleen todella rumasti jos suuttuu, huorittelee, haukkuu ulkonäköä ja millon mitäkin. Kerran kysyin että voinko mennä käymään kaverilla istumassa iltaa ja se kävi siihen asti että olin lähdössä, sitten hän hajottikin mun mailan (harrastan salibandya) ja se oli mulle kova kolaus. Ilmoitti vielä perään että keksihän lapsenvahti ja lähti omaan kotiinsa. Enhän minä sitten mihinkään päässyt.
Tässä nyt vastikään koitin hänelle puhua tästä, että en minä oo toipunut asioista ja minä oon toipilas siinä missä hänkin. Mulla pyörii käyneet asiat ku filminauha mielessä ja tuntuu että kaikki nauraa mulle. Oon sanonut että en voi luvata että voisin antaa asioita anteeks ja tarvin tilaa ja ymmärrystä omalle toipumiselle, en painostusta tai uhkailua. No siitä tuli taas mykkäkoulu ja käski mun lähteä omaan kotiin lasten kans.
Torstaina sitten töissä mulle sanottiin että meidän firman risteilylle vapautui kaksi paikkaa ja päätin että nyt minä lähden mukaan. Lapset sain sukulaisille hoitoon. Mies huusi aivan raivona että jos sinne meet niin perhe on lopullisesti menetetty. Tuntuu tyhmältä, kun toinen vaatii anteeksantoa asioista joihin harva pystyisi ja tämmöiset asiat on sitten isompia.
Minä en ole koskaan “kostanut” pettämisiä. Aina olen ollut uskollinen vaikka kuinka on loukattu. Mun menemisissä ei ole ikinä ollut mitään mikä ei päivänvaloa kestäisi, ihan normaalia kavereiden kans vietettyä aikaa, ei mitään sekoilua.
Edelleen käyn kohtuu harvoin, kesällä tuli osallistuttua muutamille paikallisille festareille ja käytyä katusähly turnauksissa, koska ennen kesät on ollu yhtä itkemistä ja miehen pelastamista milloin mistäkin. Nyt oli 2,5kuukauden tauko etten käynyt missään ennen risteilyä.
Silti aina kun minulla olis joku oma meno, niin olen huonoin mahdollinen tuki toipuvalle addiktille ja miehen sukulaisia myöten arvostellaan miten mahdollinen ratkeaminen on sitten minun syytäni, kun haluankin tehdä jotain muutakin kun olla kotona tukemassa.
Nyt kun lähdin tonne risteilylle niin mies ratkesi ja petti taas. Tai en nyt pettämiseksi laske varsinaisesti, kun tämä on tämmöstä hankalaa ollut. Mutta jos minä olisin osaltani ollut jonkun kanssa, niin mies ois ollu aivan raivon vallassa.
Kylläpä tämä melko menetetty tilanne on, vaikka se yli puolen vuoden raitistuminen sieltä tulikin. Ehkä olen ollut huono tuki, ehkä en oo voinut päihdepersoonan tavoin yhtäkkiä vaan unohtaa kaikkia käyneitä asioita. Aika ajoin haluaisin vaan vetäytyä ja ahdistun siitä että kaikki vaan odottaa multa jotain.
Minäkin olisin kaivannut tukea ja oisin kaivannut sitä 10vuotta, mutta silloin sain omalle itkulleni vaan naurua päin naamaa.
Ehkä halusin vaan purkaa tuntoja, ettei se raitistuminen aina yksistään riitä. Pitäis selvittää muut asiat myös ja osata antaa ymmärrystä sille ettei se läheinenkään mikään superihminen ole, vaan haavoittunut ja tukea kaipaava omalta osaltaan.
Kertomasi perusteella olet oikeassa paikassa.