Täälläkin monelle tuttu de Mello saa avata tämän ketjun. Näissä kahdessa lainauksessa on mielestäni tiivistettynä se mitä ihminen raitistuakseen tarvitsee. Alla lainatun jokainen lause yhdessä ja erikseen on antanut itselleni loputtomasti pohdittavaa ja aina lopulta jonkin uuden näkökulman. Siksikin halusin ne jakaa, ehkä ne herättävät ajatuksia myös muissa.
Kuunteleminen ja näkeminen ovat maailman vaikeimpia asioita.
Me emme halua nähdä – me emme halua katsoa, koska me saatamme muuttua.
Herääminen ei vaadi energiaa, voimaa tai nuorekkuutta, ei edes paljon älyä.
Kaikkein eniten tarvitaan valmiutta oppia uutta.
Emme me pelkää tuntematonta, vaan tunnetun menettämistä.
(Anthony de Mello 2000, 27–28.)
On yhdentekevää oletko samaa mieltä vai eri mieltä.
Sillä ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa.
On vain oltava avoin ja halukas löytämään jotakin uutta.
Tämä on tärkeää, ei samaa tai eri mieltä oleminen.
(Anthony de Mello 2000, 17.)
Kiitos paljon tohtori. Tunnen vointini jo paljon paremmaksi.
Eikö tämä ole järjetöntä? Mutta juuri näin me kaikki teemme. Unessa oleva ihminen ajattelee voivansa paremmin, jos muut muuttuisivat. Kärsitte siksi, että nukutte, mutta ajattelette: miten ihanaa elämä olisikaan, jos joku toinen muuttuisi. (Pumpkinin huom. tai menneisyyteni muuttuisi, pahat asiat pyyhkiytyisivät pois) Miten ihanaa, jos naapurini muuttuisi, vaimoni muuttuisi, esimieheni muuttuisi. Haluamme aina jonkun muun muuttuvan voidaksemme hyvin. Mutta onko mieleenne koskaan juolahtanut ajatus, että vaikka vaimonne tai miehenne muuttuisikin, mitä te siitä hyödytte. Olisitte yhtä haavoittuvia kuin ennenkin, yhtä hölmöjä kuin ennenkin, olisitte yhtä unessa kuin ennenkin. Te olette se, jonka on tarpeen muuttua, te olette se joka tarvitsee lääkettä.[/i]
Se on jännä, kuinka tuo muutoksen pelko on sitkeässä. Me alkoholistithan pelkäämme myös alkoholista luopumista, koska se on muutos. Pahoinpitelyä vuodesta toiseen sietävät naiset (tai miehet) kestävät mieluummin tuttua pahaa kuin muutosta. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon siitä, kuinka muutoksen pelko saa kestämään monenlaista pahaakin. Itse olen kuulunut joltain osin myös noihin muutoksen pelkääjiin, mutta raitistumisprosessiin on liittynyt myös uudenlainen ote tähänkin asiaan. Minä tiedän nyt, että mitään hyvää ei tapahdu jos en uskalla ottaa vastaan muutosta. Minä tiedän myös sen, että se uudelta ja oudolta tuntuva asia tulee olemaan joskus vielä ihan tuttua. Kun ei se muutos ole mikään pysyvä olotila, se on vain välitila. Minä hyväksyn kaikki huonot lähtökohtani ja menneisyyden traumat, vaikka minulla olisi ollut helpompaa ilman niitä. Mutta minä osaan olla niistä jopa iloinen tässä pisteessä, koska muuten minua ei mikään olisi haastanut muuttumaan. Muutos on hyvä, uuden oppiminen on hyvä, ja se tutusta luopuminen kirpaisee vain hetken.
“Kaikki on hyvin, vaikka vaikuttaisikin siltä, että kaikki on päin persettä.”
Aurinkoista päivää rakkaat kanssa matkaajat. Tänään ei tarvitse juoda, vaikka eteen tulisi mitä tahansa. Enempää ei anneta, kuin mitä jaksamme yhdessä kantaa.
Ihminen voi oppia jotain uutta joka päivä, samoin kuin elämä on jatkuvaa vanhasta luopumista ja uuden löytämistä.
Oppiminen voi olla sen verran hidasta, ettei ihan joka päivä saa valtavia oivalluksia ja ahaa-elämyksiä, mutta silti oppimista tapahtuu kaiken aikaa.
Aivan niinkuin en huomaa että hiukseni ovat tänään pidemmät kuin eilen, mutta kuitenkin ne kasvavat ja kuukauden päästä jo huomaan niiden selvästi kasvaneen.
Terveisin eräs joka aloitti juuri ihan uudessa työpaikassa! Uudein työpaikan käytöntöjen ja menetelmien oppiminen voi tuntua ekoina päivinä todella vaikealta jos kaikkea uutta yrittää oppia ja omaksua väkisin kerta laakilla ekana päivänä…
Mutta jo parin viikon jälkeen huomaa oppineensa kaikenlaista uutta ja sopeutuneensa taas uuteen ympäristoon ja työhön. I love it! <3
Hellepäivinä monet äityivät juomaan vähän enemmän kuin oma polla ja elimistö olisi jaksanut sulattaa. Lähiöni ostarilla joku siististi pukeutunut herrashenkilö makasi maassa ja jutteli kovaäänisesti kännykkäänsä.
“Kulta, mä juon vaan sen takia, että mun elämässä on ongelmia!” Ilmeisesti hän ei saanut kullaltaan kovastikkaan empatiaa, koska seuraavaksi ääni koheni entisestään ja kulta muuttui vitun ämmäksi, joka ei tajua mistään mitään.
Mietin siinä ohikulkiessani, että kovin on tuttu ajatuksen juoksu herralla. Ei ajatustakaan siitä, että elämässä on ongelmia, siksi että juo, vaan tasan päinvastoin. Vähän samaan tapaan ajattelin itsekin ja vetosin aika usein tuohon Puminkin mainitsemaan menneisyyteen. Se oli mielestäni onnellisuuteni este ja koska olin onneton, niin siitä seurasi automaationa oikeus lääkitä itseäni alkoholilla. Myös tuo Pumin lainaus oivasti kuvaa tuota samaista ajattelua; ongelmien syyt ovat muissa, jos he vaan muuttuisivat, niin… tai jos saisin sen ja sen työn, tavaran jne, niin…
Oppimista tapahtuu ihan varmasti joka päivä. Raitistuminen vaatii kuitenkin usein tietoista työstämistä ja oppimista, koska sen taustalla voi olla edellä kuvatun kaltaista, syvälle juurtunutta ajattelua. Kysymys ei olekaan vain pullon sulkemisesta, vaan kokonaan uudenlaisen ajattelun oppimisesta. Moni on kokenut raitistumisensa kynnyksellä tai sen aikana jonkinlaisen oivalluksen, jonka valossa alkoholi näyttää täysin tarpeettomalta aineelta. Samoin kävi minulle, mutta hiljalleen olen tajunnut sen olleen alkusysäys huomattavasti laajamittaisemmalle prosessille.
Mielestäni Mellon toteamus siitä, että emme pelkää niinkään tuntematonta, vaan tutusta luopumista kuvaa aivan erinomaisesti monen alkoholistin tilannetta. Kärsimystä on ja jotakin pitäisi tehdä, mutta tutusta luopuminen on niin kammotava ja pelottava ajatus, että se estää toimimasta kuten pitäisi.
Jep. Sen näkee, mihin katsoo. Jos on saanut vaikka huonon minäkuvan, kun sitä on aikansa esim. kasvatuksella syötetty, niin se on kuitenkin minäkuva, se on kokemus minästä. Ei kukaan ole sillä tavalla rohkea, että ihan tuosta vain luopuisi ainoasta käsityksestään siitä, mitä minä olen. Käsitys minästä synnyttää sen tavan, jolla kohtelemme itseämme. Kohtelemme itseämme tasan sen mukaan, minkä arvon itsellemme annamme.
En oikeastaan taida edes nähdä muita vaihtoehtoja raittiudessa ja mielenterveydessä kasvamiselle kuin omasta minästään luopumisen. Se on pakko vain pistää menevään. Muuten ei voi ikinä avautua todelliseen minuuteensa. De Mello puhuu näistä paljon myös Katseleminen-kirjassaan, mutta jo Havahtumisessa siitä on paljon puhetta: käsityksemme minästä ovat aika pitkälle asioita, joihin leimaamme itsemme. Minulle juominen oli aikoinaan juuri sellainen asia, en oikein käsittänytkään identiteettiäni ilman siihen oleellisesti kytkeytynyttä juomista. En tiennyt, mikä minä on ja missä minä on: juomiseni oli ehkä hädän todellisuuteni pakenemista, mutta myös yritystä kokea edes jonkinlaista selvyyttä siitä, miltä ylipäätään tuntuu olla minä edes hetkellisesti rauhassa, ilman ettei koko ajan vain tee niin kipeää ja ole rauhatonta.
Muutoksen kannalta on aivan oleellista, että alamme katsoa asioita ja asioiden puolia TÄYSIN uusin silmin. Otamme vakavasti sen vaihtoehdon, että olemme “as good as anybody”, että meissä on potentiaalimme, henkisyytemme, todelliset tarpeemme, ilomme ja surumme, menetyksemme ja kaikki, mikä meille on totta. De Mello puhuu Havahtumisessa esim. masennuksesta: on aivan eri asia kokea itsensä masentuneeksi kuin nähdä itsensä ihmisenä, jota vaivaa masennus; siis vaikeata erottaa nämä toisistaan. Minullekin on tuttua menneisyydestä, miten masentuneisuudesta luopuminen on tavallaan “vaikeinta” siinä koko jutussa.
Juu, kyllä vain ja alkoholisti on itseasiassa ihminen, jolla on alkoholiongelma ja sitten lukuisa joukko muita ominaisuuksia. Alkoholiongelma vaan on usein luonteeltaan sellainen, että se vie yhä enemmän tilaa kaikelta muulta. Noidankehä syöttää itseään ja itsensä näkeminen arvottomana saa yhä enemmän totuuspohjaa tilanteen pahetessa.
Miksi katseleminen ja kuunteleminen on sitten niin vaikeaa? Näiden molempien tärkeydestä ja vaikeudesta Mello kirjoittaa. Hän peräänkuuluttaa avointa mieltä, ennakkoluulottomuutta, käsityksistä ja käsitteistä luopumista. Mello käyttää esimerkkinä lapsen tapaa nähdä ja kuulla, lapsen tapaa oppia uutta jo tutuistakin asioista. Linnun katsominen ja toteaminen räkättirastaaksi ei meille paljoakaan uutta opeta, useimmille mieleen nousee kuva harmillisesta marjapensasvarkaasta. Sen sijaan sen todellinen katseleminen paljastaa meille, että silä on lukematon määrä eri sävyn harmaata ja ruskeaa sulissaan, sen sulkamuodostelma on säntillinen ja hienostunut, sen levitetty siipi muistuttaa palmun oksaa ja sen kasvot pyöreine nappisilmineen ovat todella kauniit. jne.
Kuuntelemisen kanssa käy samoin, oletamme ja kuulemme mitä haluamme. Harvoin pystymme kuuntelemaan toista sillä tavoin avoimesti, että olemme valmiina vastaanottamaan jotakin uutta, oppimaan uutta.Silloin kun minuutemme on sidottu mielipiteeseemme kuunteleminen on mahdotonta ja tärkeää on vain se, että saa oman mielipiteensä runottua totuutena läpi. Todellisuudessahan mielipiteillä ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Toisen kuunteleminen on aina uuden oppimisen paikka, jos vain niin haluamme.
"Henry, oletpa sinä muuttunut! Olit ennen niin pitkä ja nyt noin lyhyt.
Olit niin komea ja nyt noin laihtunut. Olit ennen niin vaalea ja hiuksesi
ovat nyt noin tummentuneet. Mitä sinulle on tapahtunut?
– En minä ole Henry. Nimeni on John.
– Vai olet sinä muuttanut nimesikin!
Miten tällaiset ihmiset saa kuuntelemaan?”
(Anthony de Mello 2000, 27.)
Mun terapeutti sanoi mulle tänään, että mun äiti on sellainen joka on elänyt koko elämänsä sellaisessa valheellisessa minuudessa. Se on saanut jonkinlaisen käsityksen, mitä pitäisi olla ollakseen hyvä ihminen ja yrittää toteuttaa sitä henkensä hädässä. Samalla se sulkee itseltään väylän kaikelle oikealle kohtaamiselle, oikealle yhteydelle, oikalle rakastamiselle ja rakkauden vastaanottamiselle. Mutta se ei voi päästää irti tuosta tavoittelemastaan roolista, jota luulee minuksi. Eikä hän tule koskaan tietämään, mitä voisi olla ihan oikea rakkaus.
Eikö tuo ole juuri ihan tyypillisimmilään sitä mistä tässä puhumme? Pysytään vanhassa ja tutussa, koska minuutemme on sen varaan rakentunut, olkoonkin että se on valheellista ja hataralla pohjalla. Suljetaan silmät ja korvat todelliselta kohtaamiselta ja vuorovaikutukselta, että ei vain tarvitse oppia mitään mikä todistaisi rakennelmamme hatariksi, toimimattomiksi ja toisinaan suorastaan vahingollisiksi myös muille kuin itsellemme.
Kyllä se on just sitä! Ja kaikki oikeasti todellinen tuntuu olevan uhka. Totta kai se on, kun se oma rakennelma on itselle niin tosi. Se on kyllä sääli, kuinka hirveän paljon rakkautta jää käyttämättä, kun se jää tuonne muurien sisään.
Juuri niin! Ja kun se ei ole vain se persoonallisuuden riippuvuus vaan vielä se jatkuva myrkytystila, jossa aine itsessäänkin muokkaa aivojamme ja muuta luonnonkemikaaliotamme tolalle sillä tavalla, että jo yksin siitä eheytyminen vaatii vain aikaa. Siksi tämä juuri on tie, mikä on ennen kaikkea VAIKEA, siis tämä raittius.
Mitäs jos ihminen retkahtaa pitkästä raittiudesta, vaikkapa jostain 5 - 10 vuoden raittiudesta?
Onko silloin raittiudesta muodostunut sitä vanhaa ja “liian turvallista”?
Jotkut pitkästä raittiudesta tipahtaneet on käyttäneet sanoja “kyllästynyt toipumiseen”. Ansiokas tohtori Matti Rossi kirjoitti itse asiassa tästä ilmiöstä sivuillaan “Alkoholi ja ihminen”, joita ei enää valitettavasti löydy netistä.
Voihan se noinkin olla, riippuu varmaan siitä miten raitista elämäänsä elelee. Jos tavoittelee avointa uteliaisuuden tilaa, jossa on mahdollisuus oppia uutta toisilta ihmisiltä, tilanteista, asioista jne., niin elämä säilyy yllätyksellisenä ihan riittävissä määrin. Raitis elämä tarjoilee mielestäni mahdollisuutta juuri tuohon, että voi hylätä monet muutkin vanhat käsityksensä kuin juomiseen liittyvät. Joku täällä puhui toisessa ketjussa, ettei kannata valaa ajatuksiaan ja käsityksiään betoniin, niin ei tässäkään. Myös raittius on liikkuva tila, jossa kannattaa pitää mieli joustavana. Ei kannata mennä samaan retkuun ns. toista kertaa eli vannoa tämänkään hetkisen itsestä vallitsevan ajatuksen nimiin, vaan pitää portti avoinna uudelle.
Aika hyvä tuo Keton kysymys siinä mielessä, kun itselleni saattoi tapahtua jotain sellaista, kun retkahdin yli kolmesta vuodesta. Ainakin tietty vaihe siinä toipumisen tavassa alkoi vain kyllästyttää jossain vaiheessa ja huomaahan sen plinkitellessäänkin, että kysymykset muuttuu ajan mittaan ja vaiheittain: sitä vain jauhaa jotkut asiat pois päiväjärjestyksestä ja sitten pitää siirtyä uuteen vaiheeseen. Ite haluan muistaa jatkossa sen läksyni, että vaikka se elämä sujuu, niin lähtötaso on vain muistettava. Ja mun on ehkä helpointa elää vain sellaisen tiedon kanssa, että se riippuvuus ei ainakaan omasta päästäni mihinkään katoa. Toivottavasti muistan yhä parin vuoden kuluttua sen, että kerran herättämäni peto mellasti heti vauhtiin päästyään sellaset 5-6 vuotta. Ja sen vaientaminen uudelleen ei ole ainakaan helpompaa sit toisella kerralla. En jaksais kokeilla enää kolmatta.
Tähänkin mulla olisi yksi (pyydän jo etukäteen anteeksi)… ehkä hän rakastaa kärsimystään? Ei halua eikä uskalla päästää irti siitä roolista, joka hänellä on. Voi taivastella loputtomiin, kuinka vaikeaa on kun kukaan ei ymmärrä/arvosta sitä mitä hän toisten eteen tekee, ja toiset samanlaiset istuvat kaffella ja pullalla ja tietävät täsmälleen, mistä hän puhuu ja voihkivat kuorossa muiden kiittämättömyyttä. En tiedä minkä ikäinen äitisi on, mutta tämä mielentila on yhden sukupolven tapa olla ja elää, samalla tavalla kuin yhden sukupolven tyyli oli kasvattaa lapsensa kehumatta, etteivät ne vaan ylpistyisi. Oma äitini oli hyvä esimerkki On määritelty rajat, minkälaista elämän tulee olla ollakseen ‘oikein’ ja sieltä poikkeaminen pelottaa niin paljon, ettei sitä kertakaikkiaan voi tehdä.
Oma teoriani on se, että ne jotka ovat käyneet polvillaan elämänsä sirpaleiden äärellä, eivät enää pelkää rakentaa minuuttaan uusiksi.
Minä uskon tähän kans. Että sitten kun joutuu raapimaan polviaan asfaltti-ihottumalle, niin sieltä noustessa huomaakin löytävänsä paikkansa maailmassa. Sen ihan oman paikkansa.
On yhdentekevää oletko samaa mieltä vai eri mieltä.
Sillä ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa.
On vain oltava avoin ja halukas löytämään jotakin uutta.
Tämä on tärkeää, ei samaa tai eri mieltä oleminen.
(Anthony de Mello 2000, 17.)
Elämä tarjoilee oppimisen paikkoja meille jatkuvasti. Jokaisessa kohtaamisessa on mahdollisuus jonkin uuden löytämiseen, oppimiseen. Kuinka usein suhtaudumme kanssaihmiseen positiivisen uteliaasti, avoimin mielin, herkistyneenä kuuuntelemaan sillä ajatuksella, että minä voin oppia tuolta ihmiseltä jotakin uutta? Kuinka usein teemme nopeat johtopäätökset, kaivaudumme poteroihimme ja alamme pulustamaan omaa mileipidettämme kuin henkemme hädässä?
No, kuka mitenkin ja jotakin näiden väliltä kai aika useinkin, mutta veikkaanpa, että tuo ensiksi mainittu ei ole kovin yleistä. Se vaatii työstöä ja asennemuutosta. Joskus käy niin, että jollakin tavalla jokin toisen sanomassa tai tavassa kommunikoida herättää tuon aidon, postitiivisen uteliaisuuden ja herkistymme kuuntelemaan. Usein tuollaisessa tilanteessa olemme valmiita kyseenalaistamaan myös omia käsityksiämme, saamme uusia näkökulmia emmekä koe olevamme uhattuja. Kaikenkaikkiaan käteen jää siis enemmän, ajatusten vaihto tulee mahdolliseksi ja molemmat oppivat.
Miksi siis ei voisi tietoisemmin harjoittaa tuota Mellon kuvaamaa asennetta tai miksi niin ei tehdä? Jos ajatusta viedään riittävän pitkälle, niin maailmassa ei olisi sotia, jos ihmiset pystyisivät asennoitumaan ja ajatelemaan toisistaan tuon mukaisesti.
Juuri tuolla ajatuksella opin kuulemaan ryhmissä. Että jokaisella on antaa juuri minulle jotain oppimisen arvoista. Että jokainen on samaan aikaan oppilas ja opettaja. Hämmästyttävän nopeasti niin kävikin
Joskus (vuosia sitten, herraisä sentään!) tänne kirjautuessani kirjoitin, että keräsin ryhmistä ‘helmiä’. Minulle tyypillistä käytöstä on konkretisoida asiat, joten kuvittelin lisääväni uuden helmen helminauhaani kuullessani jotain sellaista, jonka pystyin poimimaan. Vaikeina aikoina hiplasin sitten ‘helminauhaani’ löytääkseni tilanteeseen sopivan ajatuksen lohdukseni.
Samanmielisyys (vaikka se sitookin mukavasti yhteen) on sinänsä toisarvoista, mutta melkein jokaista täälläkin kuulemaansa ajatusta kannattaa peilata omaan elämään - olisiko siinä jotain minulle? Koska ainakin omalla kohdallani niistä, joita olen eniten vastustanut, olen saanut eniten apuja kasvamiseeni. Lähestulkoon jokaisen ‘minä en ainakaan’- tai ‘mulle ei ainakaan koskaan käy noin’- ajatuksen olen saanut niellä. Aivan kuin olisin saman tien tilannut ne maailmankaikkeudelta koettavakseni
Itselleni uusi kiva kasvun paikka ryhmien suhteen on ollut itse opetella toimimaan ryhmän vetäjänä.
Tosin jossain opetetaan että ryhmiä ei “vedetä” vaan ryhmiä ohjataan, mutta ihan sama hei!
Ryhmän vet… ohjaaja joutuu tietoisesti jättämään itsensä taka-alalle, ja keskittymään täysillä läsnäoloon ja ryhmän puheenvuoroihin. Vetäjän näkökulmasta ryhmä on ollut sitä onnistuneempi, mitä vähemmän on itse joutunut olemaan äänessä.
Parhaassa tapauksessa on itse tarvinnut ehkä vain lausua pieni alustus, ja sen jälkeen keskittyä kuuntelemiseen, havainnointiin ja ehkä puheenvuorojen jakamiseen.
On myös ihan parasta, jos ryhmästä löytyy erilaisia näkemyksiä ja kenties mielipiteitäkin, joista kaikki voivat oppia jotain. Myös se vet… ohjaaja! : )
Tosin jos lääkäri olisi jakanut de Mellon idean siitä, että vain itsensä voi muuttaa, hän olisi määrännyt lääkkeen itselleen.
Avasin Melloni summissa ja silmiin eksyi tällainen kohta:
