Raitista vuotta odottava

Me Lopettajat
1

Täällä kirjoittelee keski-ikäinen, lapseton, koirakas nainen.

Pian parikymmentä vuotta takana juomista iloihin, suruihin, tylsyyteen ja tunteiden nostatukseen/vaimennukseen, mihin milloinkin. Takana myös vuosien syömishäiriöt, pakkoliikuntaan pakeneminen, yksi todellinen itsemurhayrityskin aikuisiällä silloisen ahdistavan elämäntilanteen katkaisemiseksi. Takana vaativa lapsuudenkoti, mieleltään jollain tapaa häiriintynyt äiti (mukana myös fyysistä kuritusta), avioliitto itseäni vanhemman miehen kanssa pakoreittinä lapsuudenkodista. Kympin tyttö koulussa ja työelämässä pärjääjä, suorittaja edelleen. Alkuun lapsuudenkodista “karkuun” päästyä ensi tutustuminen alkoholiin silloisen tulevan aviomiehen kanssa. Olipa mahtava kokemus! Siitä eteenpäin viini ja viina kuuluivat lähes jokaiseen viikonloppuun, ja myöhemmin lähes jokaiseen iltaan. Reippaana töihin ja iltaisin taas pullon pariin. Eihän tuota jaksanut pidemmän päälle, ei itse eikä silloinen mieskään. Paska tarina päättyi yrittäessäni itsemurhaa, loppuun henkisesti ja fyysisesti ajettuna. Mies ei välittänyt henkisestä hädästäni, vaan hylkäsi henkisesti. Jostain sain ihme kumma voimaa tuolloin n. 15 vuotta sitten raitistua. Otin koiran ja muutin elämäni. Illat pullon kanssa vaihtuivat iltoihin koiraharrastuksissa. Pakkoliikunta vaihtui mukaviin lenkkihetkiin koirakaverin kanssa ja niiltä reissuilta löytyi pari mukavaa ystävyyssuhdettakin. Kaksi vuotta vielä kuitenkin meni, ennen kuin pääsin eroon tuolloisesta liitosta ja erosin.

Kaksi vuotta raittiutta ei kuinkaan riittänyt takaamaan kestävää sellaista, vaan eron jälkeen löysin taas tieni pullon pariin. Löytyi uusi mies, jolle myös viina maistui. Nopeasti muutimme yhteen ja illat alkoivat jälleen kulua väliin “sivistyneesti” viinitellen ja väliin tolkuttomasti juoden. Hirvittäviä riitoja riitti, ja aina sitten kuitenkin sovittiin. Koira kulki rinnalla ja koiria tuli myös lisää, ne antoivat elämään sitä tervettä näkökulmaa. Piti lenkkeillä ja harrastaa, olla ajokunnossa myös viikonloppuisin. No, harrastuksista ja kisoista palattua se pullo auki, joko menestyksen juhlistukseen tai vitutuksen lievennykseen. Tätä rumbaa jatkui reilut 10 vuotta. Mies oli välillä todella syvissä vesissä juomisensa kanssa. Monta kertaa eroa tein, mutta aina päädyin jäämään. Sitten vain joki naksahti. Tänä kesänä, reilut 5 kk sitten tuli tunne, että nyt riittää. Mitään draamaa tähän ei liittynyt, ei ylilyöntejä, ei sitä “pohjakosketusta” tai muutakaan. Tuli vain tunne, että tätä en halua enää jatkaa. Ja raittius on siitä saakka pitänyt. Mies juo edelleen, vähentänyt on, muttei lopettanut. Ihmeekseni tuokaan ei minua houkuta takaisin juomisen pariin.

Apuna tässä vuosien varrella olen käynyt terapiassa parisen vuotta. A- klinikka on tuttu, samoin antabustakin kokeilin ensimmäisen 2- vuoden raittiuden alulle saamiseksi. Tätä Päihdelinkkiä olen lukenut ahkerasti vuosikaudet, niin vähentäjiä, lopettajia kuin Kotikanavaa. Monet teistä kirjoitelijoista olette minulle “tuttuja” ja paljon olen saanut vertaistukea tekstejänne lukemalla. Kiitokset siitä! Miksi nyt sitten vihdoin kirjauduin. En tiedä, tuli vain tunne että haluan jakaa tarinani ja olla ehkäpä tukena (vertaisena) jollekin vielä kamppailevalle. Odotan kiitollisena pian alkavaa uutta ja tavoitteenani pitkästä aikaa ensimmäistä täysin raitista vuotta :heart:

12 tykkäystä
2

Tervetuloa joukkoon. Uskon että tulet saamaan yhteisöstä vielä enemmän “irti”,kun kirjoittelet itse.
Onnittelut sinulle raittiudesta ja tsemppiä jatkossakin

2 tykkäystä
3

Tervetullut olet mukaan.

1 tykkäys
4

Huh, mikä juttu! Tervetuloa mukaan ja mahtavaa, että pistit sisään logaten. Tuntuu jo ensivaikutelman tasolla siltä, että sinulla tulee olemaan meille paljon annettavaa. Upea tarina!

2 tykkäystä
5

Kiitos tervetulotoivotuksista Viiwa, Putkis ja Naurismäki, olipa mukava saada lämmin vastaanotto nyt kun vihdoin “uskalsin” tulla näkyviin tuolta taustalta :smiling_face_with_three_hearts:

Nyt kun raittiutta on takana viitisen kuukautta ja alun euforinen olo ja päivittäinen ilo raittiudesta on muuttunut rutiiniksi, alkaa ajatuksiin nousta kaikenlaista haudattua noilta juomavuosilta. Ehkä terapia tässä kohtaa olisi hyvä osoite, tai jonkinlainen muu live-elämän vertaistuki. Olen sen verran introvertti, että ryhmätilanteita en ole koskaan kokenut itselleni luonteviksi. Miehestä en myöskään oikein vertaistukea saa, hän kun edelleen juo. Se on muuten asia, joka itseäni on alkanut ei niinkään ärsyttää, vaan turhauttaa (voimattomuus asian edessä). Miksei se voi seurata hyvää esimerkkiä, ja lopettaa! No heh joo lapsellinen ajatus, eipä tietenkään mene asiat elämässä näin. Kun on itse juonut enempi vähempi sen reilu 20 vuotta, niin hyvin tiedän että lopettaminen on vain ja ainoastaan itsestä kiinni ja vaatii sen oman halun ja päätöksen. Mikä se sitten kelläkin on ja mikä se saa aikaan. Voin vain jatkaa hyvän esimerkin näyttämistä ja toivoa, että se hänenkin kohdalla johtaisi haluun jos nyt ei raitistua, niin ainakin saada juominen paremmin hallintaan. Merkkejä tästä onneksi on näkynytkin, tosin nyt taas Joulun aikana on juotavaa kulunut hänellä enemmän. Näin itse ongelmakäyttäjänä tuota kuitenkin ymmärtää, en tiedä “saisiko”, vai onko tässä vaan toisen juomisen mahdollistaja. Ehkä niin. Ajatuksia aiheesta olisi mukava jakaa, jos teillä löytyy kokemusta siitä, että puoliso käyttää (ja on ollut ajoittain hyvinkin ongelmallista tuo käyttö) ja itse on lopettanut/yrittää lopettaa.

Raitista päivää :blush:

1 tykkäys
6

Itsekin mietin tätä,tosin mulla takana niin pitkät terapiat ettei yhteiskunta taida enää minuun satsata.
A-kiltaa olen miettinyt,olisikohan siellä jotain itselle sopivaa.
AA-tyhmät on monia auttanut,itse en ole vielä tuntenut oloani kotoisaksi siellä.
Mutta jatketaan etsimistä. Sulla on mahtavan monta kuukautta raittiutta takana,saat taputtaa itseäsi olalle ja onnitella saavutuksesta

1 tykkäys
7

Oi mahtavaa kun kirjoitit, kiitos siitä ja lämpimästi tervetuloa Koirakas!

Tarinassasi on taas kerran nähtävillä samoja elementtejä kuin meistä niin monella muullakin. Olen itse ajatellut ja täälläkin kirjoittanut, etten uskoisi onnistuneeni, jos mieheni olisi juonut tai joisi paljon/ongelmallisesti. Mutta kyllähän suhteeseenkin liittyy paljon muuta kuin se juominen. Jos se on muuten kunnossa ja terveellä pohjalla, juominen voi olla yksi kuormittava tekijä ihan siinä missä joku muukin. Joku yhteismäärä kuormitusta sitten ratkaisee, ja se on tietenkin yksilöllistä.

Minusta ei siis tuossa asiassa ole vertaistueksi, mutta todella hyvä, että tulit tuomaan sitäkin näkökulmaa tänne Plinkkiin. Se on kuitenkin tilanne varmasti useammallakin. Hienoa kuitenkin, että miehesi on vähentänyt. Ehkä kipinä hänelläkin syttyy esimerkin voimasta vielä.

Isot onnittelut 5 kk raittiudesta, tosi hienoa! Kiva myös nähdä, että jollain muulla on sama haave raittiista kalenterivuodesta. Minulla se on nyt täyttymässä, mutta vuosi on lopulta lyhyt aika, heti seuraavana on sinun vuorosi. Ja toivottavasti vaikka useamman muunkin, tähän junaan ovat kaikki tervetulleita. :heart:

2 tykkäystä
8

Itse olen kuluttanut raitista exääni juomisella, jonka ratkaiseminen toi meidät alkujaan yhteen. Tutustuimme siis vertaistuen kautta kauan sitten. Molemmat rämähtelimme tämän tästä mutta minulla oli vaikeampaa päästä juomisesta ja hahmottaa avuntarpeeni laajuutta. Hänellä taas juomista selittävät syyt, traumaperäiset tekijät astuivat esiin muutama vuosi sitten, alkoi muulla tavoin oireilla mutta myös pyrkiä eteenpäin. Siinä vaiheessa oma ”kehitykseni” oli ikään kuin jumiutunut. Vasta erottuamme syntyi tilaa minullekin tarttua omaan asiaani kunnolla, kun toisen ongelmat eivät enää olleet siinä minua kuluttamassa tai toisaalta olemassa ”syinä” kuvitella omat ongelmani muuksi kuin omikseni.

Tuo mahdollistaminen välillämme toteutui juuri siten, että niin kauan kuin olimme toisillemme syyt olla tarttumatta kunnolla omiin ongelmiimme, saimme jotkut keinot vältellä omien kipujemme todellista kohtaamista ja käsittelyä. Tässä vaimoni ei toiminut minua lainkaan kypsemmin eikä juomattomuus ihmisestä teekään automaattisesti toista parempaa. Ei tee myöskään pelkkä terapiassa istuminen, siellä pitäisi myös uskaltautua omienkin tosiasioiden eteen. Luulen, ettei se uskallus synny missään terapiassa aivan saman tien, ei etenkään vaikeammin traumatisoituneiden kohdalla. Itse aloitin terapian pitkästä aikaa tuossa loppukesästä. En ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä enkä toivottavasti viimeistäkään.

Alun - asumuseron - järkytyksestä toivuttuani pääsin jopa yllättävän hyvin yhteyksiin itseni kanssa ja viimeiset pari kuukautta olen päässyt syvemmälle. Päihdeongelmaani hoidan ongelmana itsessään, aktiivinen juomiskierre aiheuttaisi sen, ettei syvempi psyykkinen prosessointi olisi mahdollista. Tällä hetkellä pystyn jo tuntemaan ja käymään läpi itselleni traumaattisia kokemuksia, jotka vain on läpi käytävä, vaikka olen ollut selvänä vasta hieman alle neljä kuukautta. Pisin raittiuteni on kestänyt yli kolme vuotta ja olen oppinut siitä sen, että minun on pidettävä yllä aktiivista itseni hoitamista silloinkin, kun varsinaiset hoidot ovat jo loppuneet. Tällä tarkoitan oman psyykkisen ja sosiaalisen ”kantokykyni” mukaisen elämäntavan noudattamista, tuohon aikaan elin muulla tavoin liian lujaa kuin juomalla. Elämä on löytöretkeilyä myös itseen.

9

Kiitokset lämpimistä tervetulotoivotuksista Hiiri :heart:

Meillä mieheni kanssa alkoholi kuului reilut 10 vuotta meidän molempien elämään, yhdessä juhlittiin (lähinnä kotona), yhdessä juotiin hyvän ruoan kyytipoikana viinejä, yhdessä päätettiin tunteeseen jos toiseenkin että haetaanpas pari (“pari”) jne. Nyt on suhteen dynamiikka muuttunut, ja mielenkiinnolla ja vähän pelonsekaisestikin odotan, mihin tämä muutos tulee johtamaan. Pääsääntöisesti olen kuullut, varsinkin raittiuteni alussa, hänen olevan ylpeä siitä, että olen juomatta. Se on tuntunut hyvältä! Toki sitten vastapallona paristi olen kuullut myös, ei nyt suoranaista pettymystä juomattomuuteeni, mutta ehkä surua siitä, ettei enää juhlisteta yhdessä asioita niin kuin aiemmin tehtiin. Nyt sen kuoharin saa mies juoda itse, minä juon vaikka kahvia kaverina.

Tuo mitä kirjoitit Hiiri, suhteen yhdistävistä asioista, oli todella osuvasti sanoitettu. Meillä yhdistävä asia on ollut juominen, mutta on myös muuta. Pääasiassa koirat ja niiden kanssa elämä ja harrastaminen. Olen itse ollut aina äärimmäisen eläinrakas ja nykyään elän siinä mielessä unelmaani, että olen voinut vapaa-aikani täyttää koirilla ja niiden kanssa touhuamisella. Se, että rinnalla on mies joka jakaa tuon unelman, on eläinrakas ja tekee paljon koirien kanssa ja niiden eteen, on itselleni äärimmäisen iso ja tärkeä asia. Siinäpä varmasti yksi iso, ellei isoin, syy siihen, että ne rankat juomisetkin on kestänyt. En usko, jos eroaisin, löytäväni rinnalleni ihmistä, joka tämän elämäntavan kanssani jakaisi, aidosti ja sydämestään. Sitä raittiuden kipinää hänellekin toivon ja yritän esimerkilläni näyttää sen olevan mahdollista ja jopa tavoiteltavaa :heart:

Onnittelut Hiiri sinulle pian täyttyvästä raittiista vuodesta! Perässä tullaan jos se minusta on kiinni, ja vain minustahan se kiinni on jos elonpäiviä riittää. Ainakin nyt tavoite tuntuu selkeältä ja muita vaihtoehtoja ei ole tarve edes ajatella- todella iso taakka on jäänyt matkalle raittiuden myötä ja sitä taakkaa en vapaaehtoisesti takaisin harteilleni halua!

10

Kiitos Naurismäki kun vastasit ja kerroit omia kokemuksiasi juomisen ja parisuhteen dynamiikasta. Meillä mieheni kanssa ei ole ollut varsinaisia (todellisia) yhdessä raitistumisyrityksiä, jos ei lasketa niitä krapuloissa kerrottuja “nyt pitää kyllä vähentää” lausahduksia, ja puolivillaisia suunnitelmia vähentää ja rajoittaa käyttöä esim. vain viikonloppuihin tai yhteen päivään viikossa. Eiväthän ne koskaan toimineet pidemmän päälle, ja kumpikaan ei varmasti edes uskonut että ne toimisivat. Ongelmat olivat kyllä molemmilla vahvasti tiedossa, mutta se että niitä oikeasti alettaisiin korjata, puuttui.

Meillä parisuhteessa yksi yhdistävä tekijä on kummankin tavallaan traumaattinen lapsuus. Miehelläni isä, jolta ei saanut huomiota ja joka oli välillä väkivaltainen äitiä kohtaan. Itselläni äiti, joka oli henkisesti epävakaa, oman isänsä traumatisoima (isä sodan käynyt raivoraitis, väkivaltainen auktoriteetti) ja kyvytön ja haluton itseään hoitamaan ja käytöstään korjaamaan. Itse olen häpeällä kasvatettu, nujertumaan suostumaton “maanantailapsi”, joka eli täydellisen isoveljen varjossa koko lapsuutensa. Niin monta tarinaa olisi lapsuudesta ja nuoruudesta kerrottavana, näitä onneksi olen terapiassa päässyt purkamaan ja ehkä joltain osin anteeksikin antamaan. Nykyään välit äitiini ovat muodollisen normaalit, mutta eihän tuota lapsuudessa koettua voi koskaan unohtaa. Isäni oli lempeä kasvattaja, mutta ei puolustanut koskaan minua äitiäni vastaan. Tästäkin pientä katkeruutta sydämessäni kannan, onneksi kuitenkin oli edes se toinen “normaali” vanhempi, joka ei aina vain hävennyt, vaan oli myös ylpeä lapsestaan.

Lapsuuden traumat ja ensimmäisen parisuhteeni traumat ovat siellä painolastina sisimmässäni edelleen. Näistä voidaan onneksi mieheni kanssa puhua ja voidaan toisiamme myös ymmärtää. Hänen minulle aiheuttamansa traumat (tietyssä humalan vaiheessa ilkeät puheet, välinpitämättömyys ja kylmyys) sen sijaan ovat niitä traumoja, joita en ole oikein missään päässyt kunnolla käsittelemään. Veljeni kanssa olen osin asioista voinut keskustella (meillä on lämpimät välit) ja sitä kautta tuoda tilannettani julki myös läheiselle ihmiselle. Mieheni osalta olen kyennyt ajattelemaan alkoholin osuutta toimintaan, ja sitä kautta näen hänet tuon kännitoiminnan takana. Fyysistä väkivaltaa tai muuta toiminnallista pahaa meidän suhteessamme ei onneksi ole koskaan ollut.

Olet Naurismäki tehnyt vaikuttavaa työtä omassa prosessissasi ja mieheksi (oletan että olet mies) harvinaisen hyvä sanoittamaan ajatuksiasi ja tunteitasi. Siinä on itselläni paikka, jossa toivoisin kehittyväni. Verbaalisesti olen taitava, mutta tunteiden sanoitus ja tunnistaminenkin, ne ovat asioita jotka usein sakkaavat. Pienissä sievissä tunteistakin oli helppo puhua, nyt se on opeteltava selvin päin :smiling_face:

11

Oletan itsekin itseni mieheksi, Koirakas :smile:

Verbaalinen kyvykkyys voi olla suureksi hyödyksi tässä mutta olen sen nähnyt myös mahdollisena haittana. Paljot ja hienot sanat eivät vielä tee niistä totta. Tämä oli minulle viime kesänä tärkeä käänne, kun päätin alkaa kirjoittaa vain mahdollisimman rehellisesti kaiken, minkä todeksi koen. Exäni stalkkasi ja stalkkaa varmaan joskus vieläkin, mitä kirjoitan ja pyrki hallitsemaan minua loukkaantumalla asioista, jotka on minulle itsekin sanonut ja jotka hän tietää tosiksi itsekin. Silloin pelästyin muutamaksi päiväksi mutta päätin olla perääntymättä siksi, että nyt on kyse vain minusta itsestäni ja vain minulle itselleni eikä hänellä ole mitään tosiasiallista valtaa kontrolloida sitä, mitä minä olen kokenut, havainnut tai todellisuudessa tunnen. Minä en myöskään paljasta häntä täällä kenellekään enkä aio myöskään paljastaa itseäni nimimerkin takaa. Anonymiteetti antaa turvallisuuden käsitellä asiat rehellisenä itselleen ja toisille, jotka kokevat samoja vaikeuksia. Emme mekään ole eläneet missään erillistodellisuudessa juomisessamme emmekä me myöskään ratkaise siihen liittyviä ongelmia irrallisina kysymyksinä muusta todellisuudesta, jossa elämme.

Toden puhuminen on paljon tärkeämpää kuin hienosti lateleminen. Omaan vaikeuteeni kuuluu kylläkin tämä runsas ilmaisu, mutta yritän opetella tiivistämistä. Kanssani on live-elämässäkin vaikeaa joskus keskustella, kun ajattelen niin paljon samalla kun puhun. Siksi vien myös kohtuuttomasti tilaa siihen nähden, että kanssani kuitenkin halutaan keskustella. Parannettavaa on!

Omia traumoja ei pidä lainkaan väheksyä ja ensiarvoisen tärkeää on kyetä tunnistamaan ne. Toiseksi osaat kuvata ja nimetä niitä ainakin minun mielestäni todella hyvin. Kannattaa lukea myös Lintuannaa, hän on samassa lajissa todella etevä!

Ehkä ”hoet” itsellesi tunteiden sanoittamisen tai kuvaamisen vaikeutta enemmäksi kuin se onkaan? Minä törmäsin kesällä asumuseron järkytyksessä täysin vääriksi osoittautuneisiin uskomuksiin kyvyttömyydestä tuntea ja sanoittaa tunteeni. Tarvittiin muutama tunti psykologin konsultaatioita sen ymmärtääkseni, ettei mitään naistenjallujen toitottamaa ”oikeaa” tapaa tuntea ja vatuloida tunteita sanoiksi ole olemassakaan. Miehenä olen saanut ikäni kuunnella (naisten ja miesten) yleistotuuksiksi hokemia väitteitä sukupuolisista vaikeuksista tunteiden kanssa ja tajusin näihin liittyvien ongelmien olevan todellisia jopa suurempia, ainakin omalla kohdallani. Niidenkin kanssa rehellisyys itselle ja toisille on osoittautunut ratkaisevaksi.

Luin kesällä Juha Klaavun kirjan ”Lapsuuden kehityksellinen trauma. Syy arvottomuuteen, häpeään ja syyllisyyteen”. Suosittelen sitä lämpimästi! Se ei ole minkään sortin selfhelpiä vaan pikemmin tietokirja, joka kuvaa eritoten varhaisissa vuorovaikutussuhteissa pitkäkestoisesti syntyneen trauman syntyä, jolla on ollut hyvin syvälle menevät vaikutukset persoonallisuuden kehitykseen. Kyse on oikeastaan yhdestä teoriasta, joka varmasti ansaitsee kritiikkinsäkin, mutta joka antaa kuitenkin hyvin selventäviä näkökulmia itsessä olevien traumojen ja niiden vaikutusten ymmärtämiseen. Omassa elämässäni tietyt ylisukupolviset traumat ovat tulleet näkyviksi viime vuosina edesmenneiden isovanhempien elämäntarinoista paljastuneiden ”salaisuuksien” raottuessa ja hyvin traagisen tapahtuman kautta, kun oma isäni vajosi psykoottiseen depressioon vajaa puolitoista vuotta sitten. Hänen kuntoutumisensa myötä näkyviin ja ymmärrettäviksi ovat tulleet monet sellaiset kivut, jotka vaikuttivat meissä ennen vain hahmottomina aavistuksina.

Luulen, että me kaikki kannamme enemmän tai vähemmän tämän kaltaisia taakkoja mutta kun näin teemme, näemme siksi myös jatkuvasti esimerkkejä siitä, ettemme ole koskaan vain teaumojemme uhreja: olemme myös niistä selviäviä, voimaantuvia ja toivoon ja mahdollisuuksiin tarttuvia, kykeneviä toimijoita.

1 tykkäys
12

Nykypäivänä sukupuolittaminen on vähän sellaista heikolla jäillä kulkemista, mutta hyvä että tässä kohti meni oletus kohdilleen :upside_down_face:

Näinpä, verbaalisesta kyvykkyydestä voi olla myös haittansa. Itsellä varsinkin silloin kun vielä join, niin riidat olivat melkoista sanallista tykitystä ja sanan säilä viuhui. Nyt kun ei juo, ei edes tee mieli riidellä- kaipa tuokin joskus muuttuu ja “oppii” riitelemään myös selväpäisenä. Tässäkin lapsuuden kodilla on varmasti vaikutuksensa. Äitini oli sellainen ylivaltias, että meillä vanhempien riitoja ei nähty koskaan. Sillä oikein ylpeilivät, että meillä ei vanhempien kesken koskaan riidellä (eipä kai kun äiti määräsi ja hallitsi kaikessa)! No, lapset kyllä saivat osansa äidiltä sitten senkin edestä… Rakentavan riitelyn malli olisi hyvä oppi lapsille, voi näin tuosta opista vaille jääneenä todeta. Huutohyökkäysriidat tai päivien mykkäkoulut joista rakas äiti tapasi lapsuudessani meitä lapsia kohtaan harrastaa, eivät tuota rakentavaa riitelyä juuri opettaneet.

Omien traumojen merkityksen ymmärtäminen on kasvanut pikku hiljaa, siinä prosessissa aikanaan käymäni terapia auttoi alkuun ja prosessointi on taustalla jatkunut ja kasvanut itseymmärryksen vahvistuessa raittiuden myötä. Kun on ikänsä paennut vaikeita tunteita ja kokemiaan väärinkäytöksiä rankaisemalla itseään (syömishäiriöt, juominen), on asian tajuaminen ja käytösmallien muuttaminen portti johonkin suureen tuntemattomaan. Ei tässä mitään ihmeparantumista kuitenkaan ole tapahtunut. Edelleen tiedostan varsin hyvin, millaiset toimintamallit siellä selkäytimessäni on kirjoitettuna tulikirjaimin ja sen, että ne voivat hyvin helposti myös aktivoitua uudelleen, ellen pidä varaani. Itsensä hoitaminen ja ymmärtäminen on noussut ensimmäistä kertaa tekojen tasolle, ja näistä teoista raittius on se joka mahdollistaa kaiken muun. Koen jollain tapaa vihdoin eläväni arvojeni mukaisesti, ja oppivani tuntemaan itseäni ensimmäistä kertaa aikuisiällä ihan sieltä pohjimmiltaan asti. Suurien asioiden äärellä, mutta vasta pintaraapaisun saaneena.

Lintuannan ketjua olenkin lukenut ja löytänyt sieltä tuttuja ajatuksia ja tunteita. Kuten myös teidän monen muun aktiivikirjoittajan ketjuista- kiitoksia ajatusten ja kokemusten jakamisesta ei voi koskaan liikaa esittää, ne ovat sitä aidointa vertaistukea :heart:

Kiitos kirjavinkistä, täytyypä laittaa Klaavun kirja lukulistalle. Ylisukupolvisten traumojen olemassaolo on todellisuutta, jota itsekin olen joutunut kohtaamaan, ja varmasti moni muu tämän ikäluokan ihminen kärsii niistä myöskin, ehkäpä tiedostaen tai tiedostamattaan. Jännä juttu muuten sekin, kuinka nuorena ihminen voi traumatisoitua. Tiesin vanhempieni kertomana, että olin vastasyntyneenä joutunut eroon vanhemmista, “valohoitoon”, sairaalaan useiksi päiviksi (eri Rh- tekijä äidin kanssa ja tästä johtuva bilirubiinin kertyminen). Terapiassani tulin asian maininneeksi ja itseni yllätykseksi se johti ihan spontaaniin, syvään itkuun. Näin syvältä oli tuo ensimmäinen hylkäämisen kokemus minuun ottanut, vaikka mitään tietoisia muistikuvia ei tietenkään tuolta ajalta, muutaman päivän ikäisenä ihmisen alkuna, voi minulla olla. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, klisee ehkä, mutta ehkäpä tuosta syystä johtuen, on hylkääminen ollut minulle aina erityisen vaikea paikka. Sitäkin onneksi oppinut paremmin kestämään, eikä se enää (toivottavasti ainakaan) minua hajota vaan senkin asian käsittelyyn on jo työkaluja.

13

Minulla oli omassa terapiassani juuri joulun alla harjoitus, jossa eläydyin vuoden vanhana kokemaani vastaavaan tilanteeseen sairaalassa. Silloin olen mennyt kitarisaleikkaukseen ja tullut ajan tavan mukaan ”riistetyksi” äidiltäni kolkkoon yksinäisyyteen. Minulla on kasvatusalan koulutus ja tunnen siksi kehityspsykologian perusperiaatteita jonkin verran, niin se ehkä hieman helpotti minua sen ymmärtämisessä, minkä sortin katastrofista on tapauksessa ollut kyse. Toisaalta minulla ei ole todettu traumaoireilua, joka viittaisi vakavan trauman syntymiseen juuri varhaislapsuudessa - jossa muuten kaikkein vakavimmat traumat todella syntyvät, ensimmäiset kolme vuotta ovat hyvin herkkää aikaa ja myöhemmin kuntoutuksenkin kannalta haastavia, koska ihminen ei muista juuri mitään ajalta ennen kolmea ikävuotta. Kyllähän traumaattisia tapahtumia voi olla vaikka mitä mutta siksi ns. korjaavat kokemukset ovatkin tärkeitä myös tunnistaa. Omassa terapiassani olen nyt keskittynyt pitkälti niihin ja nimenomaan tunteiden tasolla, koska omien tunteiden kokeminen on minulle ollut aina haastavampaa kuin niiden älyllistäminen/sanallistaminen. Järki yksin ei vain tee koko työtä vaan siihen tarvitaan myös keho. Tästäkin Klaavu puhuu kirjassaan hyvin ja ymmärrettävästi.

Tuon rakentavan riitelyn nimi voisi olla myös normaali riitely, tai inhimillinen riitely :grin: Riitelin kymmenen vuotta ihmisen kanssa, jolle joka ainoa suuttumisen syy oli koko henkilön pystyyn haukkumisen syy. Hän myös perusteli oikeuttaan omaan henkiseen väkivaltaansa traumoilla mutta niin vakaviksi hän ei niitä kokenut, että olisi vaivautunut hakemaan ajoissa apua. Sitä vihdoin haettuaan, hän tarvitsi ennen niin vuolaasti täydelliseksi sielunkumppaniksi kehumansa miehen viholliseksi, joka tätä aiemmin oli ollut äiti, isä, muu traumanaiheuttaja, exä. Hän on vakavasti traumatisoitunut, kärsii oman kertomansa mukaan dissosiaatiohäiriöstä. Se on kyllin monimutkainen ja vaikea mielenterveyden häiriö mutta itse uskon olevan kyse jostain muustakin. Hän on mainio tyyppi, oikeasti todella mukava, viisas, hauska, herkkä ja välittävä ja mitä kaikkea, mutta vaikeuksiinsa upotessa oman traumatarinansa vanki. Hän toimii niissä tiloissaan ja omassa kaaoksessaan sitten miten toimii, ajattelu on todella lokeroivaa ja mustavalkoista, yritykset ratkoa tilanteita varmaan sitä samaa henkistä väkivaltaa, minkä vaikutuksesta on itsekin saanut osansa. Rakentava riitely ei ole hänelle normaalia, sopiminen ei ole normaalia, aiheessa pysyminen tai edes jostain rajoista kiinni pitäminen ei ole normaalia. Näin me sitten elimme ainakin kolme vuotta ilmapiirissä, jossa riitelemättäkin pidettiin koko ajan yllä jotain ihmeen uhri-tyranni-asetelmaa. Terapia ei ole häntä auttanut eikä välttämättä yksin autakaan. Hänen kanssaan näistä on aivan turha mitään puhua ainakaan toistaiseksi, hän ei siihen pysty. Hänellä ei ole siihen mallia eikä toisaalta sellaista sisäistä turvallisuutta itsellään, mikä olisi aika tarpeellista saavuttaa edes terapiassa. Ehkä hän siellä kuitenkin jo on saanut sen, kun häiriintynyt suhteemme ei ole häntäkään koko ajan kuormittamassa.

1 tykkäys
14

On kyllä pysäyttävää ja surullista nuo varhaislapsuuden traumat. Kun ne vielä aikuisena nousevat jostain tunnemuistoista niin vahvoina, miten kauheita kokemuksia ne ovatkaan olleet pienelle lapselle. Tulee kyllä surku pienen itsen puolesta kun noin ajattelee…

Normaali riitely on varsin hyvä termi, normaaliin kun olisi hyvä pyrkiä niin hyvässä kuin pahassa. Mallioppiminen ja “koulutus” on tässäkin varmasti keskeinen tekijä (koiramaailmassa perusjuttuja). Kun ei ole aikanaan saanut mallia normaalista, niin sellaisen osaaminen ihan itsestään on haastavaa. Itsellä tuo lapsuuden kodin vanhempien riitelemättömyys sekä taas meihin lapsiin äidin osalta kohdistuva kaikkea muuta kuin “normaali” riitely eivät tuollaista normaalin mallia tuoneet. Myös ensimmäisen parisuhteen riitely oli kaikkea muuta kuin normaalia, lähinnä mykkäkoulua tai paikalta katoamista toisen osapuolen osalta. Nykyisessä parisuhteessa riitely on vuosien mittaan normaalistunut, tästä iso kiitos ensin juomisen vähentämiselleni sekä nykyään sen lopettamiselle. Edelleen kyllä tunteet välillä nousee pintaan ja kiukku, mutta harvemmin sitä “jaksaa” lähteä riitelemään. Senkin periaatteen olen ottanut, että humalaisen kanssa en ala vääntämään. Käydään riidat tai yleensä siinä vaiheessa sitten vain keskustelut selvin päin.

Riitoihin liittyen, nykyisen mieheni kanssa kun alkuaikoina todella paljon riideltiin kännissä ja ihan älyttömistäkin asioista, keksi mies jossain kohtaa että nauhoittaa meidän riitoja. Liikutaan moraalisesti vähän harmaalla alueella, kyllä, mutta olipas mieltä avaavaa kuunnella noita nauhoituksia sitten kun oli päät selvinneet… Monet naurutkin niistä saatiin jälkeen päin, ja ehkä jotain jostain opittiinkin. Ainakin sen, miten typeriä känniset riidat pääsääntöisesti ovat.

Naurismäki voin samaistua tuohon kuvaamaasi teidän entisen parisuhteen dynamiikkaan varsin hyvin, ajatellessani entistä avioliittoani. Se on hyvin ahdistava ilmapiiri ja kuin seinä vastassa, kun toisessa ei omasta mielestä ole mitään vikaa vaan ne viat haetaan aina toisesta osapuolesta. Eli samaistun tuohon tunneilmapiiriin. Minun eksäni ei kyllä itseään koskaan edes yrittänyt hoitaa terapialla tai muutenkaan, mutta se on tarina menneisyydestä eikä enää onneksi paina itseäni nykyhetkessä juurikaan. Joskus niitä takaumia toki mieleen nousee ja ahdistavia tunnemuistoja.

Tässä saakin alkaa odotella vuoden vaihtumista. Koirataloudessa se on ikävän kaiun juhla, kun meilläkin osa porukasta paukkeista ahdistuu. Omissa muistoissa monet uudet vuodet on vietetty visusti sisätiloissa, musiikki pauhaten rakettien ääniä peittämään ja kaikki valot asunnossa päällä, ettei välähdykset näy. Ja tottahan toki uuden vuoden aattoon on aina kuulunut kuohuvat (ja vähän muutkin juomat), joita sitten “sivistyneesti” siinä sohvalla on siemailtu. Ei ole ihan yksi kerta kun on se vuoden vaihtumisen kohtakin mennyt ohi, kun on kummasti “alkanut nukuttaa”… Tänä uutena vuonna eri tavalla, ehkä sen tavoitteena olevan raittiin uuden vuoden alun jaksaa valvoa vastaanottamassa ihan kahvin voimin :blush:

15

Niin se vuosi vaihtui ja tavoitteen mukaisesti mennään, raittiina :blush: Jonkin verran hankalia ajatuksia on nyt päässä pyörinyt, en tiedä miksi. Onko lähestyvä 6 kk raittiuden rajapyykki se joka niitä herättelee vai kenties kaikuja 13 vuoden takaa, jolloin juuri näihin aikoihin putosin 2 vuoden raittiudesta. Mene ja tiedä. Vaikeutta lisää varmasti sekin, että itselleni normaali arkirutiini liikunnan parissa koiria lenkittäen on nyt ollut melko lailla tauolla, kiitos näiden kovien pakkasten. Päivistä puuttuu se normaali runko, ja on liikaa tyhjää aikaa. Onneksi tähän pitäisi ensi viikolla tulla muutos, sään lauhtuessa :slightly_smiling_face:

Näillä ajatuksin, kohti raitista vuotta 2024 :heart:

2 tykkäystä
16

Minäkin odotan kovasti lauhempia ilmoja,lenkki koiran kanssa kun on ollut se päivän piristys.

2 tykkäystä
17

Tänään on hyvä päivä vaihtaa lakanat ja tuulettaa täkit ja tyynyt pakkasessa. Tuli vaan mieleen :smiley:

18

Jep, on siitä pakkasesta jotain (harvoja) hyviäkin puolia :upside_down_face:

19

Juu ja mehän olemme pakkasen edessä kusiaisen asemassa, joten kaikki vähäkin hyvä siitä irti :laughing:

20

Pakastimen sulatus :slight_smile:

1 tykkäys