Nyt kun viikonlopusta selvittiin, ja raittiutta on viikko takana, olo on vahva. Mutta jestas miten se usko itseen heitteleekään! Tätä ei tajua ennenkuin itse tässä suossa tarpoo.
Mä itse nappaan nuo kaikenmaailman pikkujoulut ulos elämästäni, tai jos otankin jotkut ohjelmaani - ne ovat AA-pikkujoulut,NA-pikkujoulut tai uskovien pikkujoulut… täällä pk-seudulla kukaan ei pahemmin hengaa duunisakkinsa kanssa paitsi Akateemiset Turbojupit 
Tuo luopumisen tuska, suru ja haikeus ovat niin totta. “Ei enää koskaan” tuntuu aivan loputtomalta suolta. Pitäisi tosiaan yrittää mennä päivä kerrallaan, mutta kun ei pysty.
Mun surutyö helpotti hirveästi, kun sain ikinämitäänkoskaan ennakkoahdistuspaniikkihysterian poikki.
Lainaan itteäni parin vuoden takaa:
Turha pyörittää etukäteen jotain mahdollisia tulevia häitä/hautajaisia/juhannusta/joulua/iloa/riemua/vitutusta. Jos hyvin käy, ja niin voi hyvin käydä, ne tilanteet realisoituessaan onkin yllättäen ihan täysin mahdollisia/siedettäviä/jopa jeesookoo ilmankin viinaa, vaikka sitä ei just nyt vois pitää mitenkään mahdollisena.
Multa pääsee välillä kunnon hörönauru eräistä kommenteista, kielenkäyttö on vaan niin railakasta ja vilpitöntä. Hyvällä tahdolla tämän sanon, ja toivon lisää mitä vaan kommentointia. Ja jos alan toistamaan itseäni, niin siitäkin saa huomauttaa. Oi että, olenkohan minä semmonen akateeminen turbojuppi 
No työpaikan pikkujoulut saa jäädä väliin tänä vuonna, edellisissä nousin pöydälle ja pyllistin kaikille. En muista siitä, mutta näin siitä kuvan. Muistan vaan, että minulla oli tylsää ja ärsytti. Kiitos tyräkille muistutuksesta, on oikeesti hyvä tietää, että joku muukin on on tuntenut samoin. Ehkä minä alan vaan menemään joka paikkaan selvistä päin, ja varoitan jo etukäteen etten ole sitten nauttinut mitään. Ehkä minua ei enää pyydetä mukaan.
Rainbow40
Sanoit asuvasi Helsingissä niin tuli mieleen Helsingin A-kilta jossa on toimintaa ja yhteisöllisyyttä, mitä ilmeisemmin ilman fanaattisuutta.
Jos jossain paikassa olisi ihan pakko olla akoholin vaikutuksen alaisina olevien ihmisten seuras - olisin sitä KREIKASSA… sillä siellä ei näe säkättäjiä,ördääjiä,meluavia… Suomessa selvinpäin olo kännisten kanssa on jukoliste HELVETTIIIIII… 
tai ainakin ois ollut 90luvulla joka on AlkoholistiGeneraattoriSukuPolvi 
2000luvulla teineinä olleiden keskuudessa tämä ViinanPalvoja sukupolvi alkaa hävitä, nykyään on paljon juomisen dissaajia nuarisos…
Mulla on vähän virkeämpi olo, erilainen kuin mitä viime viikolla. Ennen mietin lähes koko ajan milloin minulla on mahdollisuus juoda ja kuinka paljon, lopetettuani mietin miten pystyn olla juomatta, mutta nyt reilun viikon jälkeen ajatukset ei koko aikaa pyöri alkoholin ympärillä. Heiluttelin eilen kymppi kilon kuulaa salilla ja laitoin tavoitteeksi kuukauden päähän jo 12 kg kuulan. Minä olen niin laiminlyönyt minun kehoparkaani. Mutta varovainen saan olla, ennenkin ollut näitä raittiita kuntoilupiikkejä, joiden katkettua on olo ollut vielä enemmän alamaissa ja holi maistunut entistä paremmalta. Yritän tehdä erilaisia lempiaskareita tasapuolisesti, aiemmin aina fiksoitunut vaan yhteen asiaan ja kyllästynyt sitten siihen. Keskityn koko ajan toimimaan toisin mitä aiemmissa raitistumisyrityksissä. Kyllä minä luulen, että saisin apua vertaistapaamisistakin. On aika kuluttuvaa yrittää itse keksiä keinoja ja selkeä näyttö on, että vertaistuki toimii. Ei kun vaan kalenteriin tilaa tekemään.
Rainbow40 kirjoitti
Hyvää huomenta!
Kerta viikossa säännöllisesti palaveriin. Parin tunnin investointi raittiiseen itseen tuottaa “tuhatkertaisesti” aikaa, itsetuntemusta, rohkeutta, tyyneyttä, ystävyyttä, elämää, suhteet ihmisiin, yhteiskuntaan…
Toisaalta: alkoholin juomisen taito ei palaa, velat eivät muutu saataviksi, tehdyt virheet eivät muutu tekemättömiksi…
Ryhmiä on erilaisia, aa-lainen raittius on silta elämään.
Ensimmäiset asiat ensiksi
Ei kerta viikossa Palaverissa riitä mihinkään, siellä tulee käydä 3-kertaa päivässä… Se riittää unohtamaan sen Onnen Autuuden hehkuttamisen mitä Taviksien suusta tulee 24/7… kyllä on mukava kuunnella palaveris tarinaa, kun ei tarvitse kuunnella taviksien Shappanjoista ja mansikoista ja tähtihetkistä…<3<3<3<3<3
Hyvä, että Lomapuisto kuvaili asiallisesti ryhmien toimintaa, koska täällä välillä esiintyy niin kummia käsityksiä siitä mitä palavereissa tapahtuu ja miten toimitaan.
Vaikea sanoa mikä näiden “humoristien” ja/tai trollien motiivi on.
Omasta puolestani sain paljon apua ja mielenrauhaa palavereista. Kun nuo uskontoasiat tuntuu toisia niin kovasti pelottavan, niin todettakoon,että vaikka niissä vanhoissa teksteissä sen suuntaista on, niin eipä se minua häirinnyt, kerran ne luin mutta palaverit olivat oleellisia. Vaikka siellä siten joskus joku kiitteli jumalaansa niin mitätäpä siitä. Kaikenlaisia näkemyksiä esiintyy maailmassa.
Itse erosin kirkosta aikoja sitten ja suhtauden hyvin kriittisesti kaikkiin uskontoihin.
Kyllä minä jossain vaiheessa tulen osallistumaan ryhmään, olkoon vaikka vähän hengellistä, ei haittaa. Ajattelin vaan, että jos se on pääasiassa sitä niin minähän olen orpo kuin piruparka kirkossa. Olen eronnut kirkosta joskus reilu 10 vuotta sitten, mutta liityin muutama vuosi sitten takaisin kun yritin sieltä suunnalta saada johdatusta raittiuteen. Kävin pari kertaa avautumassa srk:n diakoniassa myös joskus, eli en pidä kirkkoa ihan joutavana. Se on vaan kovin henkilökohtainen ja yksityinen asia mihin ja miten uskoo, mieluummin pitää sen itsellään. Välttyy väittelyitä ja vöhättelijöiltä.
Täältä plinkistä olen kyllä saanut runsaasti tukea ja neuvoja, ja ainahan mukaan mahtuu joku hämmentäväkin kommentti. Joskus väsyneenä saatan itsekin ilmaista asiani kömpelösti. En loukkaannu pienestä. Loukkaannun, jos joku tulee ja vetää sukkapuikot veks minun villasukan tekeleestä niin, että silmukat karkaa. Loukkaannun myös, jos joku tulee sanomaan, että minun itse kasaamani ikean sohvasänky on väärin kasattu. Semmosta tänään.
Moi. Hyvä alkuhan sullakin jo on.
Luin ketjusi läpi ja huomasin jotain samaa, mitä itsellänikin on ollut. Surutyö alkohoin menettämisestä on tehtävä. Sehän on ollut kainalosauva ja jopa paras ystävä, johon on ollut kiinteä suhde. Tottakai sitä suree, kun ystävä pettää ja näyttää ilkeimmät puolensa, alkaa menettää kontrollinsa humalassa ja kankkuset muuttuu vuosi vuodelta kamalammiksi. Miksie sitä saisikin surra, sitä ettei enää tule niitä kepeitä nousuhumalia ja onnellisia kännimuistoja? Jotain on peruuttamattomasti kadonnut, hävinnyt, muuttunut saavuttamattomaksi. Retkahdellessa sitä hetken aina luulee, että niihin juomarin uransa alkuvuosien tunnelmiin voisi sittenkin jollain konstilla pullon suusta päästä. Ei pääse, vaan uppoaa samaan paskaan, josta juuri vähän on noussut. Mulla kesti hemmetin kauan uskoa tämä, olin vuosikausia sarjaretkahtelija; nousin hiukan jaloilleni, saavutin raitista elämää puolikin vuotta ja päätin taas kokeilla… Sanomattakin on selvää, että huonoin seurauksin ja siitä masentuneena löin hanskat tiskiin ja retkahtelin sarjassa viikon-muutaman viikon välein.
Tuokin on tuttua, ettei jotenkin saisi olla onnellinen tai saada hyvää elämää. Tietty tuo syyllisyyden tunne on varmaan osin aiheestakin, mutta ei lasta auta tässä vaiheessa se, että itse tuhoudut tai jatkat juomista. Tämähän voi olla uuden alku teille kaikille ja pikkuhiljaa koko perhe tervehtyy ja vuosien päästä tuo hetki näyttäytyy tärkeänä pisteenä, jossa vajoaminen loppui ja ongelmat nostettiin esiin ja käänne parempaan tapahtui. Syyllisyyden tunteessa liika rypeminen ei auta, vaan lisää retkahdusriskiä. Menneyttä ei voi taikoa toisenlaiseksi, mutta tulevaisuuteen tämän päivän valinnoilla voi kovastikin vaikuttaa.
Olen muuten tuosta AA-toiminnasta sitä mieltä, että monia se auttaa. En tiedä auttaako edes niin se ohjelma, vaan yhteisö. Ainakin yksinäinen saa jonkun porukan johon kuuluu ja ajatus ryhmään menemisestä helpottaa aina sen päivän raittiina pysymistä. En itse oikein ryhmiin kotiutunut, mutta miksei se ole kokeilemisen arvoinen asia.
Tiniksen ketjuun kirjoitinkin, että otetaan tavoitteeksi keksiä jotain itselle mukavaa tekemistä viikonloppuun. Minä tähtää subin Vares-leffaan ja varustaudun perunalastuilla. Hyviä kirjoja varaan myös. Alkoholittomiakin huveja alkaa oikein odottaa, vaikka ne olisivta suht pieniäkin, ainakin mulle näin on käynyt. Pulla ja tumma suklaa ja tummapaahtoinen kahvi kutkuttaa nykyään jo vähän samaan tapaan kuin kaljaloota ennen.
Mukavaa perjantaita!
Kiitos metsönpeitto! Mulla oli hyvä päivä tänään, ja muutenkin koko viikko mennyt hyvässä flow’ssa töissä. Töissä ja töistä lähtiessä juotatti välillä, tuli taas semmonen “juhlitaan/palkitse itsesi” - fiilis, mikä ennen sai ajamaan Alkoon. Välillä tosiaan tuntuu, pystyin olemaan jo melkein 2 viikkoa juomatta, voin ottaa vähän. Niin kuin muutkin, mutta silloin pitää katsoa taaksepäin. Saatan ostaa vähän, mutta kun ne vähät on juotu, haen lisää. Jos en ennätä kauppaan, menen baariin. Ja se vähän venyy viikoksi pariksi ja aina se ensimmäinen juomat on päivä on vaikein. En halua enää ikinä odottaa sitä. Teen tässä lähtöä salille, haen tällä kertaa hyvän olon sieltä.
Tässä varmaan tuo aika vaihtelee, vaikka ajatuskuvio on sama. Hetken kun on juomatta, alkaa uskotella itselleen, että se yhden tai parin ottaminen onnistuu asiallisesti. Mulla tuo kierre ja retkahtelu jatkui vuosikaudet ennenkuin uskoin, että se juna meni jo. Ne kepeät nuosuhumalat ilman ongelmiin joutumista ovat peruuttamattomasti takana kuin lapsuuden kesät.
Tsemppiä, älä lannistu! Pikkuhiljaa mieliteot laimenee ja häipyy.
Rauhallista ja levollista sunnuntaita!
Mulla on aikaisemmin ollut juuri tuo, vähän aikaa kun on ollut juomatta, ajattelin että nyt se on hallinnassa ja voin taas olla sama kohtuukäyttäjä kuin olin ennen. Juu niin varmaan… Mulla vain kesti kauan tajuta tuo, toivon että se ajatus pysyy nyt poissa. Vaikeinta on luopua siitä kuvasta mikä on omasta itsestään, ja myös siitä kuvasta jonka on muille antanut itsestään.
Hoi.
Minä halusin luoda itsestäni mielikuvan fiksusta, varakkaasta ja mitään tai ketäänpelkäämättömästä hepusta, no ei tainnut aina vakuuttaa.
Se oli aika iso helpotus, kun valheet karisi, minäkuva parani ja ihmiset jotenkin muuttuivat siinä rinnalla. Taisin rakastuakin uudestaan puolisooni, vaikka hän se passitti minua putkaan, mielisairaalaan ja vei auton avaimia, kukkarot, kaatoi viinat maahan ja kaikkea muuta ilkeyttä.
Se on vaan niin, että kun on niin pitkään turvautunut ja paennut pulloon, niin vaikeeta tunnistaa enää itseensä ja todellisia tarpeitaan. Sanonko että yhtä perk***ttä? Kylläpä hän te tiedätte. Oon edelleen raittiina, mutta ihan ulapalla. Opettelen sitä lepäämishommaa yhä, mutta oli pakko aloittaa yksi projekti. Siihen kuuluu vanhan tuunaamista (en tarkoita itseäni), näpertelyä ja askartelua. Ja myös uutta. Laitan vaikka kuvan kun on valmis.
Aikaa on mennyt kovin vähän, mutta tänään oivalsin jotain. Mulla ei ole enää jatkuvasti jano, humala tai krapula. Mulla on ehkä sittenkin elämä, aavistus siitä. Pistin merkille, että minun työyhteisö, perhe, arki, kaikki on muuttunut. Hetken mietin oikeesti, että mistä tämmönen yhtä aikainen iso muutos kaikkialla kunnes yhdistin itseni ja raittiuden tähän yhtälöön. En hehkuta enempää, koska pessimisti. Tai realisti. Haluan olla optimisti. Päätin lopettaa juomisen, en retkahda enää koskaan. Alan uskomaan vasta nyt, että saan juomisen tilalle paljon enemmän.
Ps. Minulla on roistomainen oli, kun käyn vain hakemassa täältä tukee ja kannustusta, mutta en osaa sitä itse antaa. Toivon, että joskus vuosia raittiina olleena pääsen jeesaamaan jotakuta toista tässä tilanteessa.