Pysy aina pikkuveljenä..

Vilpola
1

13 vuotta sitten kaikki alkoi, asuttiin pienessä kylässä onnellisen tietämättöminä tulevasta…
kunnes veli 13v. jäi kiinni kannabiksen hallussapidosta, siitä alkoi 13 vuoden helvetti ja loppua ei näy…
Tuli kovemmat aineet, rikokset, yliannostuksia, vankila.
Jotenkin nuo ajat on koittanut vaan pyyhkiä mielestä,kaikki pahimmat muistot on vaan sivuttanut eikä niitä uskalla edes alkaa ajattelemaan… enää se ei onnistu, taakka alkaa olla liian suuri ja sitä pitäisi päästä purkamaan jollekulle, kun on koittanut pitää vanhempia kasassa ja esittää kylmää ja kovaa niin enää ei pysty.

Tekee niin kipeää kun on menettänyt rakkaan veljen niin monta kertaa, sitten taas saanut yhtä monta kertaa hänet takaisin, melkein vanhana omana itsenään, joka hymyilee ja juttelee, halaa kun käy kylässä, veljen jonka kanssa oltiin kuin paita ja peppu koko nuoruus, aina yhdessä.

Viime näkemisestä on kulunut pian taas 3viikkoa, istun keittiössä, keitän kahvia ja odotan että veli tulee taas kahville, ilmoittamatta niinkuin ennen, ainoastaan selvinpäin…mutta häntä ei näy… puhelimeen ei saa yhteyttä, huoli on suunnaton, mitä ystäväni eivät ymmärrä, “aikusesta miehestä”, “narkkari on aina narkkari”…näitä en halua kuulla enempää…vaan lohdutuksen sanoja… koska minulle tämä narkkari on aina veli, teki se mitä tahansa.

2

Tervehdys Embroider, tervetuloa mukaan Vilpolaan.

Ikävää kuulla veljestäsi, 13 vuotta on pitkä aika kärsimystä sekä hänelle että sinulle että muulle perheelle, isälle ja äidille. Jaksaisitko ja haluaisitko kirjoittaa veljestäsi lisää? Voisit vaikka avata meille muille vilpolalaisille kirjoittamaasi: " … kun on menettänyt rakkaan veljen niin monta kertaa, sitten taas saanut yhtä monta kertaa hänet takaisin, melkein vanhana omana itsenään, joka hymyilee ja juttelee, halaa kun käy kylässä…". Mitä kaikkea noihin kertoihin liittyy?

3

Lukemattomia kertoja kun ollaan saatu veli kaidalle tielle ja oltu mukamas jo voiton puolella niin kaikki on kaatunut taas käsiin.
Koskaan ei olla luovuttu toivosta kokonaan, on kierretty lappia myöden hoitoloissa vierailemassa, vankiloissa, kirjoitettu ahkerasti, otettu aina kotiin avosylin vastaan, hommattu oma koti tavaroineen muutamaan otteeseen, ajokorttia, autoa ja mitä kaikkea mahdollista onkaan yritetty… tiedetään, niillä ei varmasti ole mitään arvoa narkomaanille, mutta mitä muuta voi tehdä kun ei halua luovuttaa eikä päästää irti…

11 vuotta sitten muutettiin koko perhe uuteen isoon kaupunkiin “turvaan”, työt,koulut,sukulaiset, ystävät, kaikki jäivät kauas, ei ollut enää vaihtoehtoa, kylä josta oltiin kotoisin kävi liian ahtaaksi meille, huumeet olivat ennen kuulumaton juttu monelle, ja meidän perhe oli kuin paholainen tässä kylässä.

Päätöksen muutosta teki isä, kun asuntoomme murtauduttiin yöllä, murtautujat osoittautuivat veljeni “ystäviksi”, samaiset “ystävät” uhkailivat hukuttavansa minut kun olin “vasikoinut” veljeni poliisille, menimme tapauksen jälkeen paikalliseen sosiaalitoimistoon pyytämään apua, sieltä vastattiin vaan että kannattaa katsoa missä ja mihin aikaan liikkuu, tapaus sattui siis keskellä kirkasta päivää julkisella uimarannalla.
Ainut mistä saimme apua ja turvaa oli paikallinen poliisi, joita on kiitelty jälkeenpäinkin toiminnasta ja jotka soittelivat peräänki kysyen kuulumisia, muut “avut” olivat yhtä tyhjän kanssa.

Se mikä tällä hetkellä pelottaa on se että tässä sitä taas ollaan, 13 vuotta vanhempana ja väsyneempänä, ilman voimavaroja, menossa kohti samaa tilannetta, nyt vain uusi kaupunki ja uudet kujeet.
Välissä on ollut paljon hyviä kausia, mutta taas yhtä paljon huonoja ja menetyksiä.
Varma tieto veljen retkahduksesta on aina se että hän lopettaa yhteydenpidon, ihan täysin, mikä on piinaavaa koko perheelle.

Tällä hetkellä kun on tiedoton veljen kunnosta tai olinpaikasta melkein toivoisi hänen olevan linnassa, ainoastaan siksi että ei tarvisi koko ajan pelätä ja odottaa sitä soittoa joka on ennenkin tullut, yliannostuksesta joka vei veljen teholle hengityskoneisiin pitkäksi aikaa. Pahin pelkoni on puhelu veljen kuolemasta…jota odotan peloissani aina kun veljeni “häviää”.

Hienoa että tällaista sivustoa ylläpidetään, ihan mahtavaa päästä edes kirjoittamalla purkamaan tunteitaan ja kokemuksia,kiitos!

4

Terve taas Embroider,
hyvä että jaksat kirjoittaa ja saat puretuksi mieltäsi. Kaikki tuo mitä kirjoitat kuvaa niin valitettavan hyvin huumeriippuvuuteen sairastuneen ihmisen toimintaa.

Erityisesti kirjoittamasi

yritysten ja retkahdusten toisiaan seuraava ja toistuva ketju kuvaa hyvin sitä vuoristorataa, missä käyttäjä istuu ja samalla myös sitä vuoristorataa, missä läheiset istuvat.

5

Embroider, edellinen tekstini lipsahti liian aikaisin eteenpäin, jatkan siitä mihin jäin.

Sitten jatkat seuraavasti:

Isäsi teki siinä tilanteessa järkevän päätöksen, päätti siirtää perheensä turvaan pois velkojien ja murtautujien läheltä. Veljesi tilannetta muutto ei varmaankaan auttanut.

Melkein lopussa kirjoitat:

Oletko sinä tai muu perheesi koskaan hakeneet tilanteeseenne ulkopuolista apua? Entä onko veljesi ollut hoidossa? Kuinka monesti?

Vielä haluaisin tietää, onko sinulla muita siskoja tai veljiä? Oletko iso- vai pikkuveli?

Jatka kirjoittamistasi. Pura sydäntäsi ja mieltäsi.

6

Teidän perheen on saatava olla rauhassa, pelkäämättä. Omalta osaltanne siis. Valitettavasti niin kauan kun pikkuveljesi kokee jotain saavan huumeista, hän niitä vetää. Itse olen aikoinani käyttänyt ja jälkeenpäin mietittynä minunkin prosessi on ollut hemmetin pitkä toipua, vaikka sain itse lopetettua ne suurimmat ongelmani jo lähes 6v sitten. Pystyttekö keskustelemaan asiasta keskenänne perheessä? Ovatko kaikki yhtä mieltä että rahaa ei anneta?? Mä itse vaikka käytin melko kauan, tunnen itse ihmisiä ketkä ovat raitistuneet joksikin aikaa, mutta silti miettineet mitä on kun taas jonain päivänä saa käyttää. Yllättäen he eivät selvänä ole pysyneet. Ne ketkä huomaavat lopulta että huumeista koituu enemmän haittaa kuin hyötyä oli kyseessä kuka tahansa henkilö; hän on valmis lopettamaan kokonaan ja ottamaan tukenne vastaan… :frowning:

Kaupungin muutto ei valitettavasti auta käyttäjää ellei hän tahdo itse kuiville. Meidän kaupungissa erittäin harva on pystynyt pysymään kuivilla kun jo a-klinikan ovelta voi ostaa kamaa jos oikeaan aikaan sattuu tulemaan. Etenkin Vinkin aikana kannattaa käydä… Teidän on mietittävä omaa jaksamistanne. Teidän on myös tehtävä todella selväksi että ette hyväksy huumeidenkäyttöä teidän talossa tai häntä/hänen kavereita lainkaan teille mikäli ovat sekaisin jne. Mä tiedän yhden äidin joka käräytti oman poikansa sekä alle ½v aiemmin vapautuneen vangin + pari muuta jotka saivat ehdollista huumeista. Oma poika sai melkein 2 ja puolen vuoden tuomion. Ensikertalaisenakin yli vuosi. Lisäksi molemmat jäivät velkaa. Osa narkomaaneista uhkailee käyttäjää, jotkut heidän läheisiäänkin (monet kuten minä en sitä hyväksy todellakaan! Mitä läheiset ovat tehneet jos aikuinen lapsi kusee asiansa??), yleensä kuitenkin tappelut käydään velallisen ja velkojan välillä. Mun mielestä mikäli teitä uhkaillaan tms. teidän kannattaa sanoa samantien että te ja teidän talo olette huumevapaata aluetta ja teillä ei ole ketään ystäviä hakkaamassa heitä kostoksi joten te turvaudutte poliisiin, elleivät jätä teitä rauhaan!

Mä epäilen että veljesi tahtoo suojella teitä että ainakaan teille ei kävisi enää mitään mikäli ei ole yhteydessä… Mitä vähemmän tietää, sen parempi. Joillakin käyttäjien vanhemmilla on eri avain käyttäjien kanssa asuntoon, yksi ex-narkomaani joka oli useita kertoja linnassa ja lähes 40v nykyään, sai käydä vain varastossa ja sinne oli avain. Hänen itsensä tulisi selvittää yksinään tai mielummin ammattilaisen kanssa että mikä hänen elämässään on niin huonosti selvinpäin, että hän mielummin käyttää aineita… Mä itse tajusin että juoksen kokoajan pakoon, mä en uskalla kohdata todellisuutta enää. Kahden keskeytyneen koulun ja työn jälkeen olin valmis myöntämään että en pääse eroon ainakaan yksin. Nyt olen toista vuotta koulussa ja 1½v:dessa pudottanut korvaushoito-annoksen 12mg:stä 4mg:iin… Itselläni kesti lähemmäs 10v myöntää itselleni että mä en pärjää niin että mä oon aina viekkareissa tai keksin syitä vetää pään sekaisin; mulla ei enää edes psyyke jaksanut sitä kun se oli jatkunut vuosia.

Olette varmasti oppineet jo nämä asiat ulkoa joita itse toistan, mutta mun mielestä se on tärkeintä jota läheiset voivat tehdä, tietyt rajat joista pidetään kanssa kiinni. Tiedän ihmisiä ketkä ovat raitistuneet 5 vankilakerran jälkeen ja niitä ketkä eivät vain näytä koskaan pääsevän tai edes tahtovan eroon. Osa on luovuttanut että pääsisi eroon, osa tulee uskoon, osa sairastuu esim. skitsofreniaan jne. Jokaisella on oma pohja, joidenkin on käytävä syvemmällä. Valitettavasti teidän on katsottava sitä sivusta kun perheenne jäsen etsii vielä 13 vuoden jälkeenkin omaa pohjaansa :frowning: . Mitä enemmän autatte häntä pulasta (enkä tarkoita vankilassa tai katkolla käyntiä vaan käytön rahoittamista jollain tapaa tai vetämistä perheenjäsenten kotona tms) laskujen tai rahan/ruuan muodossa, sitä kauemmin hän voi käyttää aineita. Toisaalta monet käyttäjät ovat niin tottuneet siihen varastamiseen yms. että heille vankilasta on tullut laitoskierre. Siitäkin on mahdollista päästä eroon, kunhan vain löytää motivaation. Toivottavasti veljesi vielä löytää sen jonain päivänä, pitäkää te toisistanne huolta; päihderiippuvuudessa kun sairastuu kuitenkin koko perhe ja teillä on omakin elämä elettävänne… :frowning: Voimia teille!!

PS. Toipumiseen kuuluu myös retkahduksia mutta niistä silloin opitaan. Kuten kuivilla oleva alkoholisti, myös kuivilla oleva narkomaani saa lopun ikää tarkkailla, että ei jää koukkuun johonkin lailliseen kuten lääkkeeseen joka määrätään ahdistukseen tai kipuun. Jos veljesi tajuaa että tuolla menolla hänen vaihtoehdot ovat melko vähissä, te varmasti huomaatte itse että hän on tosissaan. Silloin yrittää miettiä kaikki mahdolliset asiat jotta ei retkahtaisi ja on valmis vaikka hävittämään kaikki numerot ja kontaktit. Lisäksi tällöin retkahtamiset ovat usein todella negatiivisia kokemuksia. Hakekaa apua mikäli voimat ovat loppu, nykyään on valitettan yleistä että suvussa tai perheessä sekä vähintään ystäväpiirissä on ainakin yksi huumeidenkäyttäjä joten yksin ette ainakaan asian kanssa ole :frowning: … Kirjoittamalla voi oikeasti saada oivalluksia, mua itseäni se on auttanut paljon toipumisessa ja olen oppinut itsestäni uusia asioita sitäkin kautta… Vertaistuki oli itselleni aikoinaan todella tärkeää lopettaessa joten mä kirjoittelen käyttäjän näkökulmasta täällä auttamassa mikäli jotain apua saa, lähinnä uusia näkökulmia asioihin… Voimia! <3

7

Perheeseen kuuluu siis lisäkseni isä,äiti, isosisko ja isoveli, itse olen sisko.

Veli vietiin ensimmäisen kerran hoitolaitokseen, psykiatriselle 15 vuotiaana, muuta kunnalla ei ollut tarjolla… veli karkasi luultavasti kaikista vähintään kerran.
tämän jälkeen kokeiltiin kaikkea, en edes osaa laskea kuinka monessa paikassa veljeni on ollut katkolla ja kuinka useasti… jotkut tuotti tulosta viikoiksi…toiset muutamiksi kuukausiksi maksimissaan.

Viime talvena pidettiin taas ns palaveri koko perheen kesken, josta ei kylläkään ollut paljoa hyötyä kun veljen mielestä palaverin tarkoitus on vain ja ainoastaan haukkua ja mollata häntä…
Annettiin viimenen vaihtoehto ja auttava käsi, joko hän on meidän kanssa tekemisissä ja jättää “ystävänsä”… näyttää siltä että hän valitsi toisin…
Raha hanat pistettiin samalla palaverilla kiinni…

Nyt tilanne on mennyt siihen että veljestä ei vaan enää puhuta koko perheen kesken…joku saattaa kysäistä ohimennen että onko näkynyt tai kuulunut.
isosiskoni jopa sanoi palaverin jälkeen ääneen että olisi parempi jos hänet ois korjattu pois jo kauan sitten tästä maailmasta, ja että hän ei kolmekymppisiään näe… itse en pysty samanlaiseen ajattelumaailmaan… ja tämän vuoksi siskon kanssa en enää tahdo asiasta keskustella, hänellä on jäljellä veljeä kohtaan enää suunnaton viha…
Kunpa voisi itsekin tuntea edes vähän vihaa häntä kohtaan…

Äiti on käynyt paikallisessa irti huumeiden tukiryhmässä keskustelemassa, samoin sisko…
Itse en ole aikoihin jutellut… alkuaikoina vanhalla paikkakunnalla kävin koulun psykiatrilla juttelemassa, joka oli jotenkin kiusallista, enkä siellä saanut suutani auki.
Isä olisi myös hyvä saada jonnekin purkamaan ja juttelemaan, se olisikin sitten vaikeampi projekti…

Semmonen pieni toive oli kaikilla, että kun vaihdetaan maisemia kerta heitolla ja veljen tiivis "ystävä"piiri jäisi taakse niin se mahdollisesti pelastaisi myös veljen… mutta eihän niin käynyt.
Kuitenkin isän päätös muuttaa oli paras ratkaisu, josta ollaan kiitelty jälkeenpäinkin vaikka se silloin oli todella paha paikka…

8

Hei taas Embroider,
ja kiitos taustoituksestasi.

Olette toimineet aktiivisesti, hakeneet apua niin pikkuveljelle kuin itsellennekin. Huumeriippuvainen aiheuttaa läheisissään juuri noita tunteita mitä kuvasit, inhoa, vihaa, rakkautta, välittämistä, näkymättömänä olemista, haukkumista, mollaamista. Kaikki johtuu pelosta, hädästä ja surusta ja siitä, ettei kykene auttamaan häntä vaikka kuinka haluaisi ja vaikka mitä tekisi.

On hyvä, että äitisi ja siskosi ovat käyneet ryhmässä purkamassa mieltään. Kirjoitat, että kävit itse aikoinaan psykiatrilla mutta se tuntui kiusalliselta. Voisitko harkita ryhmän kokeilemista? Et tiedä, miten sen koet ennenkuin olet kokeillut. Jos ensimmäinen kerta tuntuu ikävältä, niin yritä sinnitellä vielä pari kertaa lisää. Ellei se sittenkään pelitä, niin se ei ole sinun juttusi.

Isät kokevat ja näkevät tilanteet erilailla. Tunteita on vaikea näyttää, asiat pidetään sisällä. Sama myllerrys käy kuitenkin sisällä, kuin meillä muillakin. Suostuisiko isäsi kahdenkeskiseen tapaamiseen kokeneen IH:n vapaaehtoisen kanssa, joka olisi myös itse isä?