Ensimmäisen kerran täällä palstalla käymässä, miksi? Siksi, että olen elänyt alkkiksen vaimona kohta parikymmentä vuotta. Nyt en puhu rapajuoposta vaan piilojuoposta. Kyllä te tiiätte… se piilopullojen määrä mikä näihin vuosiin on mahtunu. Ei sitä rakkauden alku huumassa ongelmaksi osannut ajatellakaan. Eilen mietin ja jopa ääneen tokaisin…jos tämän olisin tiennyt vajaa kakskyt vuotta sitten, en todellakaan olisi tässä. Meillä on elämän perusasiat hyvin, arki sujuvaa…mut koko ajan pelko raastaa sisintäni, vaikka kuinka haluaisin uskoa…niitä miljoonia lupauksia.
Olen pohdiskellut alkkiksen tunteettomuuta, ei minkäänlaista katumuksen merkkiä, saatikka anteeksi pyyntöä. Hän on oppinut siihen, että aika parantaa tämänkin haavan. Niin…niin kauan kun minä jaksan. Nyt on viranomaisetkin jo kuvioissa mukana. Onneks…vihdoinkin joku puuttuu tähän helvettiin. Lastani hoidosta hakiessani hoitaja kertoi, että voiko olla mahdollista että lapsen isä hakee päihtyneenä hänet hoidosta? Suoraan kysymykseen suora vastaus, kyllä voi. Toisaalta helpotus itselle, tää salailu loppuu. Nyt on taas luvannu hakea apua, valtuutti minut varaamaan ajan.
Olipa hyvä keskustelu päihdeasiantuntijan kanssa…ihana kuulla kysymys, miten minä jaksan? Ja sekin, että nyt sinun on ruvettava elämään omaa elämää. Et voi loputtomiin miellyttää puolisoasi ja hyvä sekin muistaa, että avioero ei ole poissuljettu asia. Niin, monta kriisiä on vuosien varrella ollu…sanotaan, että vahvoja ihmisiä koetellaan. Ajatukset, toiveet tulevasta…parantumiseen en jaksa uskoa, kun omaa tahtoa ei mieheltä löydy. Näin keski-ikäisenä miettii, että olisihan se aika ihanaa vielä elää normaalia turvallista elämää, kenties rakastuneena, mutta hyvin hyvin varovaisena.
Asian kanssa oon tosi yksin. Ystävät elävät normaalia elämää. Jotekin vuosien saatossa välit viilentyneet. Harmittaa…tämä kaikki siksi, että en jaksa aktivoitua. Ja jotenkin tuntuu, että toiset kokevat pelottavalta kenties häpeälliseltäkin olla ystäväni, en tiedä. Oi ihana, kun ois joku, joka ymmärtää. Jonka kanssa vaihtaa ajatuksia ja olla toiselle tukena.
Tällaisin miettein täällä…helpottavaa huomata, että on muitakin ketkä rämpivät samassa suossa, vaikka niin surullista.