Halusin aloittaa ihan uuden ketjun nyt kun erosta on kulunut puolisen vuotta. Ehkä tämä on tsempiksi niille jotka painivat samassa tilanteessa kuin itse, tai sitten kaipaan itse jotakin “päätöstä” tähän tarinaan. Olen siis tuon “Ero tissuttelijasta lapsiperheessä” - ketjun aloittaja.
Puolen vuoden yksinasumisen jälkeen voisin todeta eron olleen elämäni paras päätös. Nyt kun tutkailen elämääni vuosi sitten en tunnista itseäni ollenkaan. Olin niin loppu, niin kiinni alkoholistissani, että en tainnut olla erillinen ihminen ollenkaan. Elämä pyöri miehen juomisen, juomisen suunnittelun ja varasuunnitelmien ympärillä. Olin kadottaa itseni kokonaan, hetken olin vain haamu itsestäni.
Ero oli vaikea. Ensimmäisen kuukauden itkin menetettyjen unelmien perään - kunnes tajusin ettei niitä oikeastaan koskaan ollutkaan. Yksin ollessa persoonani alkoi pikkuhiljaa palata takaisin. En joutunut valvomaan öitäni, en tekemään varasuunnitelmia. Tein ja koin asioita yksin. Tajusin pikkuhiljaa miten sairasta elämää olin itsekin elänyt. Iso taakka putosi harteilta kun minun vastuullani ei enää ollutkaan yhden aikuisen miehen elämä.
Mies itki minua ja lastamme kotiin. Päätös on sävyltään luja- kyllä hän lopettaa jos me vain palaamme kotiin! Vielä tänäpäivänäkään hän ei ole tehnyt mitään alkoholisminsa eteen, vaan sama ralli jatkuu. Vuorotellen olen maailman ihanin nainen, vuorotellen hän vihaa minua.
Puolen vuoden jälkeen voin todeta, että elämä on taas ihanaa. Asioiden järjestely vie varmasti vielä oman aikansa, mutta pääasia on että olen saanut itseni takaisin. Luottakaa itseenne - kun tuntuu siltä että on mentävä, ottakaa rohkeasti se ensimmäinen askel. Jättäkää vastuu raitistumisesta sille jolle se kuuluu, eli alkoholistille itselleen. Jos mikään ei muutu, ei mikään tule muuttumaankaan.
