sekin olen ollut sitten eron jälkeen nyt jo kolmatta vuotta. Käyn aina välillä lukemassa ketjua jota kirjoitin ennen eroa puolisostani ja lasteni isästä kannabiksen käyttäjästä. Luen sitä siksi että haluan muistaa missä olin ja mihin olen nyt päätynyt. Huomasin että ennen eroa pelkäsin että jään YKSIN, MASENNUN ja ROMAHDAN TALOUDELLISESTI… nyt voisin kertoa tuolle silloiselle minälleni että ne asiat olivat käsillä jo siinä tilanteessa ja suoraa johdannaista siitä suhteesta jossa elin. Toki sittemmin nämä pelkoni tulivat näkyvämmiksi sen kautta että hain apua eli kyllä virallisesti jäin yksin, masennuin ja romahdin taloudellisesti. Mutta mitä sitten pelkojeni toteutuminen ja virallistaminen eri ammattilaisten papereihin ja rekistereihin ei ollutkaan pahinta mitä voi tapahtua vaan uuden alku ja nyt melkein kolme vuotta myöhemmin minulla on päihteetön koti, lapset voivat hyvin, olen elossa ja kyllä oikeastaan pääsääntöisesti voin hyvin ja jopa koen ajoittain olevan onnellinenkin. Koen että pelkojeni toteutuminen oli hinta jonka maksoin omasta läheisriippuvaisuudestani ja siitä että en ajoissa herännyt siihen ja hakenut apua. Jossakin ketjussa täällä puhuttiin tähän käsitteeseen liittyvästä pysyvästä sairaudentilasta ja sitä kritisoitiin, toistaiseksi minulle itselleni on tärkeää ajatella että olen sairastunut läheisriippuvaisuuteen, koska se saa minut antamaan itselleni anteeksi ja pysymään valppaana mahdollisten repsahdusten varalta. Olenkin paljon tietoisempi nyt millaisia rippuvaisuuskoukkuja mieleni tuottaa suhteessa exään ja toki muihinkin ihmisiin. Nykyään lamppu syttyy useammin ennenkuin ehdin reagoida ja pystyn astumaan taaksepäin haastavissa tilanteissa.
Kolmeen vuoteen mahtuu kaikenlaista, lastensuojelun asiakkuus päätettiin vuoden alusta. Minulla ei ole enää kynnyksiä, ei turhaa ylpeyttä eikä hyydyttävää häpeää eli jos tilanne vaatii en epäröi toimia ja aloittaa prosesseja uudestaan viranomaisten kanssa. Juuri nyt exäni kanssa on rauha maassa, hän on isä lapsilleen ja lasten asiat välillämme hoituvat joustavasti ilman katkeruutta ja kaunoja, olemme onnistuneet viettämään jopa rauhallisia yhteisiä hetkiä perheenä. Jos lapsilta kysytään isä kuuluu ilman muuta perheeseen, vaikka emme saman katon alla asukaan. Paradoksaalisesti nyt eron ja kipuilun ja tiukkojen rajanvetojen olen lähes saavuttanut suhteen jota silloin toivoin. Koen että luotan itseeni ja havintokykyyni siinä määrin että uskon osaavani nyt puuttua välittömästi jos havaitsen jotain mikä ei ole reilassa. Tämä antaa minulle rauhaa ja on vapauttanut minut vahtikoiran roolistani.
Välejämme paransi huomattavasti ilmeisesti exäni oivallus että paljastaessani hänen kannabiksen käyttönsä en tehnyt sitä kostotoimenpiteenä hänelle vaan lasten hyvinvoinnin takia. Että minun tehtäväni on turvata lapsilleni turvallinen koti ja ympäristö silloinkin kun itse en ole konkreettisesti läsnä.
Olen iloinen siitä että olen ollut avoin omissa asioissani se mahdollistaa minulle tuen saamisen silloin kun tarvitsen sitä esim työpaikalla esimieheni on ollut todella kannustava ja joustava. Samoin olen saanut tukea vanhemmiltani, ystäviltä ja kaikilta mahdollisilta kohtaamiltani viranomaisilta vaikeissa tilanteissa.
Eli yksin en näiden asioiden kanssa ole jäänyt.
Lasten kanssa olen onnistunut käymään hyviä keskusteluja ja olen pyrkinyt heille sanoittamaan ymmärrettäviksi kaikkea kokemaansa ja isänsä käytöstä. Eli kerroin heille että isänsä sairastaa suuttumistautia ( liiallisen pössyttelyn jälkitila) ja siihen on olemassa hoitoa. Ja jos aikuisella on oikein paha suuttumistauti niin silloin hän ei voi olla lasten kanssa ennenkuin paranee. Lapsillani on nykyään luja luottamus siihen että omista tunteista kertominen kannattaa ja vain siten voidaan asioita ihmisten välillä ratkaista ja tulla ymmärretyksi.
Yksin oleminen ja masennuskin kääntyivät voitoksi siinä mielessä että masennus antoi arvokasta lepo ja toipumisaikaa vuosien stressistä ja huolesta ja tilaisuuden löytää omat voimanlähteet. Nykyisin käytän yksinolon hetket tekemällä itselleni mielihyvää tuottavia asioita sekä tähän läheisriippuvaisuuden työstämiseen. En pelkää möyriä pohjamutia teen sen koska se kantaa mukanaan tulevaisuutta ja vie toipumistani eteenpäin.
Ja jossain rinnalla tuossa jo vireilee uuden ihmissuhteenpoikanen. Elämä ei siis ole hassumpaa.
Tämän tilanteen jos joku olisi väläyttänyt minulle silloin kun ensimmäisen kerran kirjoitin tänne Vilpolaan olisin varmasti ajatellut että ei ole mahdollista en ikinä pysty tuollaista elämääni saavuttamaan. No onneksi kukaan ei väläyttänyt sillä minulle riitti tekemistä sen hetken katastrofaalisissa, näköalattomissa ja pelkoa täynnä olevissa fiiliksissä. Olisi vaan tullut liikaa paineita 