Kumma juttu tapahtui silloin kun erosin ja raitistuin, minun kotona ei enää katsottu urheilua. Siihen asti olin “joutunut” sitä seuraamaan kun perhe sitä katsoi, vähemmistönä ei minulla ollut sanan sijaa siinä. Eikä paljon muussakaan mitä lapsuudesta asti piti tehdä, kun se oli oikein ja niin piti tehdä. Kilpailla, kilpailla ja kilpailla, kisailla, töniä, uhoilla yms. veljien keskellä kasvaneena maaseudulla opin siihen. Kilpailu oli kovaa kaikesta. Ja niin se on edelleen tänäkin päivänä. Onko se lienee perusvietti ihmisessä, eloonjäämisvietti.
Mutta onneksi raittius toi uuden tavan elää joka on sitä mitä haluan, vihdoinkin.
Sirkushuveja vaalikarjalle, jotta ihmisten mielenkiinto saadaan pois tärkeämmistä asioista, kuten miten “maa makaa”. Toinen keino on tietysti vihollisten etsiminen ja näennäisen uhan herättäminen ihmisissä.
Jalkapallon EM-kisoja varjostaa terrorismin uhka. Edellisistä iskuista toipuva Ranska järjestää kisat, joita seuraavat kymmenet miljoonat ihmiset. Maa makaa siellä sillä tavoin, että kisat halutaan järjestää pelottomasti, sillä pelolle antautuminen olisi terroristeille periksi antamista. Juuri pelkoahan he haluavat luoda.
Pohjimmiltaa urheilu on leikkiä, kisailua rauhan ja rinnakkaiselon hengessä. Silti siihen on aina kuulunut muitakin merkityksiä. Politiikka on aina kummitellut taustalla. Kun kylmän sodan aikana Kanada ja legendaarinen Punakone CCCP ottivat yhteen kiekkokaukalossa, oli kyse muustakin kuin lätkästä.
Itse nautin urheilun seuraamisesta, eikä se taatusti sulje pois kiinnostusta yhteiskunnan asioihin. Päinvastoin. urheilu on osa yhteiskuntaa kaikkialla maailmassa, kuten muukin kulttuuri.
Kilpailu on kova juttu, ja kun siihen on opittu, niin sitä sitten helposti pidetään ainoana oikeana asenteena.
Jokaista voittajaa kotin on aina suuri liuta häviväjiä, ne kaikki muut.
Voitto on usein hyvin epämääräinen käsite, toisinaan sitä ettei saavutuksella oikein tehtyyn työhön nähden mitään lisäarvoa ole aikaan saatu, mutta hyvä mieli tulee siitä että toiset hävisivät enemmän kuin minä.
Urheilussahan kuitenkin voitot ja tappiot vuorottelevat, ja ne kuuluvat urheilun henkeen. Jokainen urheilija joutuu oppimaan myös häviämään, ja sietämään häviämistä. Pettymysten sietäminen voi olla tärkeä taito elämässä meille kaikille. Voittajalle tyypillistä onkin, ettei hän myöskään pelkää häviämistä liikaa. Siitä tulee flow, joka liitetään esim. naapurimme Ruotsin menestykseen joukkuepeleissä.
Meilläkään vuoden 2011 maailmanmestari ei ole maailmanmestari vuonna 2016, vaikka me sitä toivoimme.
Silti urheilu jatkuu, peli jatkuu. Kiekko putoaa jäähän tai avauspotku annetaan keskiympyrässä uudelleen ja uudelleen, ja aina tulee uudet kisat, uusi karnevaali, uusi ilon ja jännityksen happening. Siinä on paljon iloa ja elämykisä sekä urheilijoille, että meille penkkiurheilijoille.
Joskus tuntuu, että urheilua ymmärtämättömät hieman kadehtivat tätä iloamme, ikään kuin se olisi kovasti pahakin asia. Kuitenkin: niin kauan kuin muistetaan että urheiluhenkeen kuuluu kaikkien arvostaminen, vastustajan kunnioittaminen ja rehti kilpa, kaikki on hyvin.
Vasta jos mukaan alkaa tulla oikean kansalliskiihkon tai huliganismin muotoja, ollaan väärillä teillä.
Pelaaminen ja kilpailu ovat ihmiselle lajityypillisiä ominaisuuksia. Katsokaapa lasten leikkejä: ne ovat usein pelejä ja kilvoittelua, oli kyseessä sitten kuurupiilo, Afrikan tähti tai pihalätkä. Nämä leikit ovat jopa tarpeellisia lapsen kehitykselle.
Nykyään urheilu ei ole enää kovin puhdasta kisailua se on aika raakaa peliä kaikin tavoin. Joku jopa uhraa itsensä sille. Aivan samoin kuin alkoholisti uhraa itsensä viinan alttarille, juo itsensä hengiltä jos ei muuta voi.
Urheilu on myös ihan puhdasta kisailua, vaikka ikäviä lieveilmiöitäkin on. Näin on ollut ainakin 100 vuotta.
Monille asioille voi uhrautua. Vaikka uskonnolle, tai Jumalalle. Kuten terroristikin tekee.
Ihana aurinkoinen sunnuntaiaamu. Juomattomuutta 5 kk 22 päivää. En aio lähteä juomaan tänäänkään. Retkahtamisestahan ei tuolloin voisi puhua kun en ole vielä ollut 365+ päivää raittiina. Aika pitkään kuitenkin (ei vieläkään oma “ennätys”). Positiivista on myös se, etten oikeasti tiedä mitä keski- tai loppuvaiheen alkoholismiin sairastuminen on. En päässyt vaiheeseen, jolloin juominen olisi ollut täysin pakonomaista. Joten tältä osin tietoni alkoholismista ovat puutteelliset/ei omaa kokemusta. Kauan (5 vuotta noin) silti kesti ennen kuin halu ottaa kunnon kännit hävisi jonnekin huitsin nevadaan. Liekö ikäkysymys. Ei houkuttele terassit, kuppilat eikä kaupan huonot siiderit. Alkon ohi voin kävellä aivan samoin kuin vaikka kalastustarvikkeita myyvän liikkeen (kalat haisevat pahalle). En kuitenkaan ole koskaan puhunut niin, että oikea vaikeaksi päässyt alkoholismi olisi hoidettavissa vain sillä että ihminen ottaisi itseään niskasta kiinni tai omaisi tarpeeksi selkärankaa. Hiukan sitä rankaa/omaa yritystä kyllä on pakko olla, muutenhan toteuttaisi jokaisen juomahalun häivähdyksenkin. Oikeasti olen kiitollinen siitä, että älysin aloittaa lopettelun ajoissa, jos näin voi sanoa. Kaikki eivät siihen junaan ehtineet. Minä en ole lähtenyt juomaan enkä mielestäni ole erityisen herkkänahkainen missään asiassa. Ennen olin varsinainen kovis, nykyään osaan itkeä. Valehtelun suhteen olen kyllä herkkänahkainen, sillä tälläkään palstalla en ole KOSKAAN puhunut muuta kuin totta. Omituinen/välillä ilkeä/omahyväinen tosin kuvaavat joitakin kirjoituksiani. Mutta prosentuaalisesti ne kirjoitukset ovat vähemmistö. Niistä en ole ylpeä, mutta tehty nekin mitkä tehty. Myönnän etten aina osaa olla tarpeeksi empaattinen, joten luojan kiitos en ole hoitotyössä. Narsistin diagnoosia ei ole mutta joku muu on, joten…sille en itse voi mitään. Positiivisella mielellä lähden nyt luontoon kävelylle ja toivottavasti kaikki sitä haluavat, löytävät avaimet ja alun omaan raitistumiseen. Hyvää sunnuntaita.
Huomenta kaikille ja tässä samalla Lintuannalle onnea 10 kuukaudesta! Itsellä puolivuotisraittius on ihan nurkan takana, eikä epäilystäkään etten sitä saavuttaisi. Nyt vaan taas ulos kauniiseen ilmaan lenkille ensin kävellen koiran kanssa ja iltapäivällä toinen rundi fillarilla. Ihan mahtavaa käyttää ainoastaan hellemekkoja! Olen ajatellut että en sano enää yhtäkään arvostelevaa (neuvovaa?) sanaa toisten raittiuspyrkimyksistä koska ne otetaan helposti loukkaavina tai suorastaan vittuiluna. Siispä kirjoitan itselleni nämä tunnetilat joita pahan paikan tullen voisi sitten lukea uudelleen. Vielä ei ole n 6 kuukauteen pahaa paikkaa tullut. Hyvää tiistaita, raitista loppuviikkoa!
Nyt alkoi kesän myötä plinkkitauko ja digipaasto. Tulen kertomaan seuraavan kerran kun (siis jos ja kun) 9 kk raittiutta tulee täyteen. Niinhän se oli että vaikeat kohdat tulevat usein kolmen kuukauden sykleissä. Kuivahuikkaaja en ole koska en mitenkään haaveile ottamisesta, kylmistä juomista terasseilla tms. En myös ole ns. kuivana (vaan yksinkertaisesti omasta halusta raittiina ja ylpeä siitä) koska en tunne oloani ärtyisäksi tai jotenkin räjähdysherkäksi. Päinvastoin sisälläni on aika paljon onnentunnetta. Tätä tunnetta lisää merkittävästi se, että minun ei tarvitse käyttää alkoholia. Ensi kerran palstalla siis joskus syyskuussa mikäli luoja suo ja minä pystyn 9 kk etappiin. Voikaa hyvin ja juokaa paljon vettä!
Positiivista tänään: mielenrauha, itsetuntemus, ja kaikki se hyvä joka oikeassa elämässä on.
Eipä silloin tarvitse turhista loukkaantua tai joka asiasta itseensä ottaa.
Hitsi, tässähän voisi ihan arvella jonkinlaista henkistä kehitystä pikkuhiljaa tapahtuvan. Moisella asialla ei kuitenkaan kannata jäädä leijumaan, koska se johtaisi puolestaan omahyväisyyteen joka olisi sitten takapakki.
Parasta lienee myöntää olevansa alati kesken, keskeneräinen, kaikkine virheineen. Siinä sen autuuskin, kun joka päivä voi oppia jotain lisää, tai viisastua hieman kaikessa tyhmyydessäänkin.
“Juuri kun on meno käynyt elämältä maistumaan”, niin kuin laulussa sanotaan. 
Aurinkoista huomenta ja tänään on positiivinen aamu, ollut jo aika monena aamuna. olen herännyt ihmetellen mistä tämä hieno tunne tulla tupsahti. Mutta tiedänhän toki mistä. Elämän ja ajatustavan muutoksesta. talvi meni kieriskellessä syyllisyyden alhossa ja vihdoin sain voimaa ja uskoa että jätän sen taakseni. korkeampi Voima oli kaverina ja muut ihmiset, vertaistuki.
Minun pääni on niin kova ja jääräpää, että se ei helposti suostu muuttamaan sitä mitä ajattelee. koska ajatuksista kaikki lähtee, sydämestä. ja se ei muutu ellen ihan komenna itseäni etten enää suostu ajattelemaan niitä samoja ajatuksia mitkä vei vain huonompaan suuntaan.
Vaaranahan tässä minun tapauksessa on se että minua voi käyttää hyväksi kun olen liian alamaissa ja se ei taas ole kenellekään hyväksi, ei minulle eikä toisille.
ja suurin vaara on se että jodun juomaan kun mieli menee epätoivoiseksi, eikä enää valoa näe.
hyvää päivänjatkoa ja nyt aurinkoon!
6 kk selvinpäin takana. Hirveän paljon ei ole mikään muuttunut. Näytän freesimmältä mutta olen suklaansyönnillä lihonut nelisen kiloa. Mielialassa ehkä parannusta siinä asiassa, että ärsyyntyminen pikkuasioista loistaa poissaolollaan. Nukkuminen vaihtelevaa kuten myös mielialat up and down, herään kuitenkin yleensä hyvällä päällä. En tunne oloani alkon suhteen oikeastaan turvallisemmaksi, “otto” voisi tapahtua nyt yhtä helposti kuin 6 kk sitten. Eikä siitä muutamasta toisaalta seuraisi mitään sen kummempaa kuin ehkä pieni pöhnä, jos sitäkään, kenties harmitus. Tämän puoli vuotta lupasin itselleni, tästä eteenpäin kaikki on plussaa. Ei kyllä juuri ole alkoa tehnyt mieli, muutamaa nopeaa häivähdystä lukuun ottamatta. Tosin tässä puolen vuoden tienoilla ajatukset ovat helpommin pyörineet myös sen ympärillä, josko ottaisi pari kuohuvaa tai jotain muuta ennenkin maistunutta juomaa. Tänään en sitä tee tuskin huomennakaan eli näillä korteilla mennään. Raitista juhannusta!
Onnittelut Lizzy.
Onnea Lizzylle!
Kiitos Smokki ja Helisee 
Tänä aamuna tuntuu taas päivänselvältä että selvä elämä kantaa ja kannattaa. Hyvää juhannusta:)
Hienoa Lizzy ! On kiva lukea noita juttujasi ja saada niistä uskoa ja voimaa jaksaa eteenpäin omalla vähän kivisellä tiellä.
Hyvää juhannusta sinulle ja kaikille muillekin. Yritetään pärjätä!
Vaikka miten Englannin kannattaja olen ollut, niin kyllä ISLANNIN futaajat ja etenkin fanit ovat vieneet sydämen mennessään! Aivan mahtava meininki, ja jälleen voi ottaa oppia miten pienikin voi pärjätä suuria vastuksia vastaan.
Positiivista TÄNÄÄN: Eddie on jo muutaman tovin skraapinut Hämeenlinnan Raatihuonetta. Sinne oi rientäkäämme. Siitä seikkailusta kerron jotain loppuviikolla.
Nutartikselle vielä tsemppiä, kyllä se polku siitä tasoittuu Kivet vähenee ja reppu kevenee. Minulta on vaatinut ainakin tuikirehellistä itsetarkastelua, tapojen muuttamista sekä terapiaa, mutta tuntuisi toimivan. Jatketaan samalla tavalla.
Olen nähnyt yhden maailman suurimmista yhtyeistä. Fiilis on sen jälkeen hämmentynyt, koska se mitä oli odottanut kauan, on nyt ohi. Olo on samalla onnellinen ja haikea.
Iron Maiden on vanhoilla päivillään herennyt niin syvälliseksi ja syvämietteiseksi, että Eddien ‘kauhusarjakuva’ -olemus luo sille jo oudon ristiriidan. Musiikkinsa äärellä olen olevaisuuden äärellä, tunnen kohtaavani kuolevaisuuteni. Ilmankos uusi albuminsa on Sielujen kirja.
Haikeus liittyy myös siihen, että eihän kukaan meistä ole enää ylä-aste-ikäinen, niin kuin silloin kun ensi kerran isoilta pojilta kuulin Iron Maidenista. Haikeutta tuo myös se epätietoisuus, jääkö Book of souls viimeiseksi albumiksi ja viimeiseksi kiertueeksi. ‘Tears of a clown’ on levyn koskettavimpia eepoksia.
Pakosti mietin omaa elämääni. Paljon on jo eletty, mutta oi iloa, en ole vielä vanha tai valmis hautaan. Edessä on vielä kauniita päiviä, hyviä vuosia.
Encoren viimeisen biisin, Wasted years, aikana olen onneksi niin hikinen etteivät kyyneleeni erotu hiestä.