Heippa.
Olen kahden pojan äiti ja tällä hetkellä avopalveluyksikössä kuntoutusta piakkoin päättämässä. Tällä hetkellä olen täysin päihteetön, mutta matka tähän on kestänyt jo 3 vuotta.
Oma tarinani ihan vauvasta on tiivistetysti se, että minut on huostaanotettu alkoholisti äidiltä valitettavasti vasta 3-vuotiaana ja se on jättänyt jälkiä minuun ja varmasti kovasti vaikuttaa siihen, että olen mikä olen.
Oma päihteidenkäyttö alkoi jo nuorena ja jatkuikin alkoholilla läträämisenä siihen saakka että olin 21-vuotias. Sen jälkeen kannabis astui kuvioihin ja siitä tuli päivittäin tarvittava, jotta selviytyi. Vuoden kerkisin juomaan ja polttelemaan joka päivä ja sinä aikana sainkin elämän jo melko sekavaksi, onneksi asunto sentään pysyi päänpäällä. Lopulta kyllästyin elämääni ja lukuisien omien lopetusyrityksien jälkeen soitin A-klinikalle josko sieltä saisi apua. Pari viikkoa siellä käytyäni huomasin olevani raskaana, eikä sieltä saatu tuki riittänyt katkaisemaan kannabiksen polttamista. Alkoholin onnistuin jättämään, koska olin hyvin tietoinen miten se vaikuttaa vauvaan.
Lopulta noin puolessavälissä raskautta sain etsittyä tarpeeksi tietoa ja tein itsestä ennakoivan lastensuojeluilmoituksen. Sitä kautta tavoitin sosiaalityöntekijän jolle kerroin toiveeni päästä lapsilähtoiseen päihdekuntoutukseen avopuolelle, ja sinnehän vihdoin joulukuussa pääsin. Seulojen myötä sain itseni irti lopulta myös kannabiksestakin. Kuntoutukseen pääsimme perheenä eli syntyvän lapsen isä oli ollut mukana jo useamman vuoden ja on edelleen.
Tammikuussa syntyi ihana poika ja huh että elämä heitti voltin! Miten voikin jotain kohtaan tuntea niin suurta! Heti vauvan syntymän jälkeen ei minkään näkösiä päihdemielihaluja ollut, kun vauva täytti niin mielen. Kumminkin vauva-ajan vaaleanpunaisin kupla hälveni kevään mittaan ja nuorena ihmisenä baarit houkutteli… Muutamaan otteeseen kokeilinkin alkoholia saunakaljan muodossa, hetken päästä ihan vaan perjantai kaljaa, kun saunaa ei ollut saatavilla ja sitten kuvioissa olikin jo perjantai että lauantai kalja. Lopulta lähdin jo baariin ja överiksihän se meni. Onneksi sain niin pahan krapulan ja huonon äiti fiiliksen krapulassa makaamisesta, että se jäi siihen. Baarikaverini samassa elämäntilanteessa ja päihderiippuvuustaustalla ei sieltä juopottelukokeiluista päässytkään enään takaisin kohtuukäyttöön, mikä oli surullista ja vei meitä eri suuntiin. Olen onnellinen, että itse pääsin, vaikkakin tarvitsin siihen paljon apua, rehellisyyttä ja päättäväisyyttä.
Ihan lopullisen nollalinjan alkoholin suhteen päätin vasta toisen raskauden aikana. Uskon, että jos sitä päätöstä en olisi tehnyt, kolkuttelisi alkoholin “kohtuukäyttö” mielessä liian usein ja vahvasti jossain välissä elämää. Nyt olen siis 3v. ja 9kk ikäisten poikien äiti ja kyllä se menojalka välillä meinaa viedä, mutta onneksi saan sen pysymään ajatusten tasolla.
Viikonloput sujuu kiireisinä ja lasten kanssa on paljon hauskaa tekemistä. Ehkä jonain päivänä uskallan lähteä myös yksin ilman lapsia tekemään jotain ilman päihteitä. On vaikeaa lähteä aikuisten kesken tekemään mitään, kun kaikkeen saa lisättyä vähintäänkin alkoholin mukaan ja raittiita ystäviäkään ei ole vielä matkaan juurikaan löytynyt. Mitä te teette tai haluisitte tehdä teidän omalla vapaa-ajalla? Vanhemmat kumminkin tarvitsee omaa aikaa pystyäkseen olemaan läsnä ja jaksavia lasten kanssa.
Olisi kiva kuulla teidänkin kokemuksia ja ajatuksia vanhempina tai tulevina vanhempina, sillä vertaisuudesta olen itse saanut paljon. Mitä ajatuksia tämä tarinani herättää? Kyselkää ihmeessä, niin koitan parhaani mukaan keritä vastaamaan 
Toivottavasti kaikki tämän lukevat uskaltavat hakea apua läheisiltä, ammattilaisilta tai lastensuojelulta, jos oma päihteidenkäyttö mietityttää!
