Meillähän on sama ongelma tällä hetkellä… tai ei siit enää minulla, mutta miehellä. Luottotiedot menny, eikä työpaikkaa. Sosiaalitoimiston kautta ei asuntoa saanut, oli jonossa niin paljon parempiakin hakijoita. Yksityiseltä puolelta on turha yrittääkään. Jollei äiti ota luokseen asumaan, niin eipä siinä muu auta kuin etsiä UusiOnni ja asettua sen luokse asumaan. Näin meillä.
Mutta vakavasti sanoen; ota yhteyttä sosiaalitoimistoon ja selitä tilanne, jos vaikka osaisivat jotain neuvoa. Hankalahan se on tuollaiselle asuntoa saada mistään, teltassakin on paha asua talven tullen, mutta omissa nurkissakaan ei viitsisi enää katsella.
Soitin kaupungin tukiasuntoihmiselle. Hyvää neuvontaa ja vaihtoehtoja on. Mulla on aika A-klinikalla ensi maanantaina, jatkan siellä keskustelua miehen “ulkoistamisesta”. Miehellä on aika A-klinikalla tiistaina ja hän tuskin tästä asiasta keskustelee. Ehkä vaaditaan vielä yhteinen palaveri, jotta tämä nytkähtäisi eteenpäin. Mies ei varmasti itsenäisesti laita tikkua ristiin asian eteen. Hän rakastaa mua niin kauheasti ja haluaa olla mun kanssa - mitäs sitten juo? Ja kuulemma kaikki on menetetty, jos hän muuttaa pois. Eikö se ymmärrä, että on jo menettänyt kaiken?
Olipas ilta. Mies oli juonut. Raivosi esikoiselle, sai 16v miehen alun todella säikäytettyä ja itkemään. Mulle huusi tunnin suoraa huutoa ja mä tyhmä menin mukaan. Työtön juoppo ilmoitti, että minun pitää lähteä, jos en voi enää olla saman katon alla, hän ostaa minut ulos ja pitää juniorin. Hän ei lähde mihinkään. Hirveä mekkala.
Mies rauhoittui, pyysi anteeksi sekä esikoiselta että minulta. Oli taas suosiolla lähdössä vanhempiensä kakkosasunnolle useammaksi kuukaudeksi kunhan saa ensin raha-asiansa selvitettyä. Mun pitää kuulemma vain kestää.
Valvoin ja itkin puolen yötä. Mua alkaa ihan oikeasti pelottaa miehen käytös. Se ei ollut eilen käynyt esikoiseen kiinni, mutta oli estänyt poikaa poistumasta paikalta. Siinä vaiheessa kun me huusimme, pysyin kaukana miehestä, en luota siihen enää yhtään. Tähän mennessä ei ole vielä koskaan lyönyt.
Mun on pakko pysyä rauhallisena vaikka mies olisi kuinka hullu/manipuloiva/provokatiivinen, tällaisia tilanteita ei saa enää syntyä. Mä en halua päätyä Iltasanomien lööppeihin perhetragedian uhrina.
Piukula! Nyt otat itsesi ja lapsesi ja lähdet kävelemään miehesi luota! Se on selvinpäin varmasti pahoillaan ja tolkuissaan mutta humalassa yhä hullumpi! Se, että se on fyysisellä olemuksellaan estänyt esikoista pääsemästä tilanteesta pois, kuulostaa jo hälyttävältä.
Anteeksipyyntö tarkoittaa alkoholistille aivan eri asiaa, kuin meille muille. Meillähän se menee jotakuinkin näin:
Anteeksi = Olen todella pahoillani, sillä toimin väärin. Yritän todella muuttaa tapani, etten tee niin enää.
Alkoholistilla se menee tähän tapaan:
Anteeksi = Oho, nyt meni vähän liian pitkälle! Unohdetaan tämä, lakaistaan maton alle eikä puhuta tästä enää ikinä. Ollaan, niin kuin tätä ei olisi tapahtunutkaan. Nyt jatkan elämääni niin kuin ennenkin, sillä kaikkihan on nyt hyvin.
Ei kenenkään pidä elää pelossa. Eikä sinun pitäisi “hissutella” siksi, ettet nyt vain vahingossa provosoisi miestäsi raivoon. Sinulla on ihan oikeasti oikeus parempaan. Kerro se itsellesi. Ja sitten toimi sen mukaan. Voimia!
Voi tätä ketutuksen määrää! Jostain kumman syystä tämän talon salaojakaivot ovat reilut puoli metriä maanpinnan alapuolella. Ne pitäisi kaikki kaivaa esiin ja jatkaa ja samassa yhteydessä tarkastaa salaojien toimivuus. Esikoinen on nyt kaivanut 3 talon kulmaa auki ja löytänyt 2 kaivoa, kaksi on vielä kateissa. Ja mitä tekee meidän raavas, työtön mies, jolla olisi kaikki päivät aikaa kaivaa? Makaa sohvalla ja nukkuu.
Mä olen tässä vuosien mittaan lukenut Al-Anon kirjallisuutta roppakaupalla. Olen vuosikaudet suhtautunut mieheen kunnioituksella ja antanut sen kännätä ilman mitään isompaa mekkalaa. Ymmärrän, että alkoholismi on sairaus. Mutta mulla on mitta niin täynnä tuota itsekeskeistä, törkeää, haisevaa maailmannapana olemista, että ei mitään rajaa. Toissailtaisen riidan jälkeen lupasin hillitä itseni, olla mellastamasta jos mies lutraa viinan kanssa ja mies lupasi olla juomatta. Arvatkaapas kumpi meistä on pitänyt lupauksensa.
Pitäisiköhän tässä järjestää joku interventio? Miehen ystävät tekivät sen viime syksynä ja silloin mies lähti sinne 4kk kuntoutukseen. Mahtaisivatko ne ystävät tulla uudelleen? En tiedä kiinnostaako tämä paska enää ketään. Eivät tunnu miehen vanhemmat ja velikään isommin olevan kiinnostuneita. Miksi mun pitäisi tämä yksin hoitaa, siksikö että olen mennyt miehen kanssa naimisiin?
Eilen illalla huomasin, että mies oli rikkonut lukollisen kaapin, johon olin laittanut lauantaisten vieraiden tuomat viinipullot. Se oli juonut viinit ja täyttänyt pullot vedellä, viinikanisteri oli tyhjä - sitä se ei ollut täyttänyt. Eikä tässä ollut kaikki sen tämän viikon aikana juoma alkoholi.
Mietin, että koetan puhua miehelle, että hakeutusi taas hoitoon, koska on oikeasti ihan täysin viinan vietävissä. Jos/kun se nyt lähtee pois niin kuin on luvannut, se alkaa dokaamaan kaksin käsin, se ei ole siinä kunnossa että pärjäisi yksin. JA SITTEN MÄ TAAS MUISTIN: ei ole minun vastuullani juoko mies vai ei, kykeneekö asumaan yksin vai ei, mun ei enää tarvitse järjestää interventiota eikä yhtään mitään - ei, ei, ei! Mun vastuulla on ainoastaan nyt varmistaa, että se lähtee pois kotoa, jotta minä ja lapset päästään keräilemään palasiamme kasaan ja eheytymään.
Surullista nähdä miten ihminen muuttuu ihan eri persoonaksi. Mies joka vielä taannoin julisti rakkauttaan ja mun ihanuutta, kauneutta ja vaikka mitä, onkin yllättäen sitä mieltä, että mä olen täyspaska vaimo, jonka pitäisi olla kiitollinen siitä, että hän on mun kanssa ollut 9v naimisissa. Vaikka kuinka tietää, että mies ei tarkoita sitä oikeasti, se sattuu silti. Mä ryven just nyt itsesäälissä, itken viimiestä 10 vuotta, kaikkea sitä minkä olen tehnyt tämän suhteen eteen. Kaikki ihan turhaan.
Tuolla Lopettajien puolella jossain ketjussa nostettiin esille sellainen asia, että alkoholismivalistusta pitäisi suunnata enemmän läheisille. Koska juova holisti ei ole siinä kunnossa, että tajuaisi apua tarvitsevansa, läheiset voisivat toimittaa hänet hoitoon. Mä en tiedä, oliko kirjoittaja tarkoittanut ajatustaan ihan noin, mutta mulle nousi pienimuotoinen k…ä otsaan. Siis niin kuin käytännössä miten mä toimittaisin miehen vasten tahtoaan hoitoon? Aseella uhaten tai pakkopaidassa kuskaan vaikka Lapualle? Maksan itse monta tonnia ja pidän kädet ristissä, että sen oma motivaatio tosiaan herää hoidon aikana? En tiedä katsoitteko te kukaan Aamusydämellä ohjelmaa alkoholismista, mutta siinäkin ne molemmat oli toimitettu perheen toimesta Lapualle hoitoon.
Parasta on, ettei kukaan meistä saa sitä aikuista ihmistä hoitoon ellei se todellakin ole hengenvaarassa ja pää suunnilleen kainalossa jeesusteipillä kiinni… (ja nyt unohdetaan ne bettyfordklinikat valtameren toisella puolen )
On lukuisia syitä hoitaa itseään ja lapsiaan, elää sitä omaa elämää, vaikkakin pieni askel kerrallaan. Ei sun piukula tarvi yksin jaksaa eikä tehdä - eikä hoitaa. Ei siitäkään huolimatta, että tulit luvanneeksi ne vasta- ja myötämäet - vastuu aikuisesta ei ole sinulla, kuten itseäsikin muistutat
Mutta siis - kaikessa surkuhupaisuudessa ja kamaluudessa ja ihan-missä-vaan sun kirjoituksistas Piukula nousee onneksi jo esille voima siitä, että olet itse itsellesi ykkönen niiden lasten kanssa. Toivottavasti mies tajuaa poistua näyttämöltä (vai miten tän nyt sanois? kosteimmille kaapeille?! )
Voimia ja jaksamista - ihan oikeastikin siellä on valoa tunnelin päässä, vaikka pimeämpään syksyyn ollaankin menossa! Ja ehkäpä jo kohta huomaat hymyileväsi itkun sijaan ja niistä seuraavasta 10 vuodesta tuleekin ihan toisenlaisia ja parempia
Hei Piukula,
Kertomasi perusteella minusta tuntuu, että miehelläsi on ratkaisun aika lähellä - joko jatkaa hurjaa juomista tai raitistua. Välimuotoa ei ole. Kummassakin tapauksessa sinulle koittaa parempi aika.
Pysy lujana ja hoida itseäsi. Anna alkoholistin päättää asioistaan ja päätä sinä omistasi. Irrottaudu rakkaudella.
Tuntuu hyvältä lukea oman kehityksesi etenemisestä.
Mies piti autotallin seinää pystyssä koko eilisillan. Tsekkasin sen vakiopullopiilot ja pullojahan siellä oli. Jätin ne myös kiltisti sinne. Mies oli heti aamusta kännissä, ei lähtenyt A-kiltaan, itkeskeli pitkin nurkkia. Kysyin siltä, että lähteekö katkaisuun jos hommaan paikan. Lupasi lähteä. Enkä tietenkään saanut sitä sinne tänään kun se oli juonut, uusi yritys maanantaina. Epäilen saako putkea poikki siihen mennessä.
Lähti kuulemma äsken jonnekin, varmaan tankkaamaan viinavarastojaan.
Miehn veli lupasi olla puhelimen tavoitettavissa koko viikonlopun siltä varalta että tarvitsen apua.
Kello on seitsemän illalla, menneeseen 10 tuntiin mahtuu paljon. Mies lähti aamulla yhdeksän maissa, tuli takaisin paria tuntia myöhemmin. Nukkui sohvalla muutaman tunnin. Jossain vaiheessa ihmettelin sen käytöstä ja kysyin että onko krapula iskemässä päälle. Ei, ei ole, mutta pillerit vähän tökkii. Se oli vetäissyt n. 50 kpl 600mg Buranaa ja vielä jotain reseptisärkylääkettä päälle. Siis silloin aamupäivällä. Ei lähtenyt henki, ei mies. Olisi nyt nielaissut vielä masennus- ja unilääkkeensä.
Mä olin soittamassa ambulanssia, mutta mies ilmoitti että hän lähtee menemään jos soitan. Yritti oksentaa niitä pillereitä ulos. Soitin salaa miehen veljelle joka tuli tänne. Soitin A-klinikalle, soitin sairaalaan, soitin terveyspuhelimeen, joka puolelle eikä mistään saa apua. Siis saa ambulanssin ja miehen käymään sairaalassa, mutta sieltä se kotiutetaan vaikka tämä oli sen toinen pillerilataus vajaan vuoden sisällä. Ei suostunut lähtemään sairaalaan ei mihinkään. Täällä mä nyt sitten ihmettelen että poksahtaako sen munuaiset niiden lääkkeiden vuoksi, kuulemma hyvin mahdollista. Ja onko juomatta. Ja lähteekö maanantaina katkolle.
Onneksi juniori oli koulussa ja iltapäiväkerhossa. Esikoinen on sairaana ja joutui näkemään tämän(kin) koko paskan.
Pakkohoitopäätöstä ei saa koska mies ei ole selvästi itsetuhoinen. Sen päässä voi olla vaikka minkälainen pyörremyrsky käynnissä ja pystyy käyttäytymään täysin rationaalisesti. Kun ei pure valtimoitaan auki, ei saa hoitoon.
Piukula, voin vain aavistella miten raskasta on olla “äiti” miehellekkin!
Kun miettii miehesi juomishistoriaa (mitä luin ensimmäisestä viestistäsi) alkoholi tuntuu olevan vain yksi “lisämauste” hänen mielenterveydellisiin ongelmiinsa. Sanottuhan on, että juominen lisää masennusta ja miehesi tapauksessa näin tuntuu olevan.
Tässä on juuri se ongelma, että me läheiset voimme tehdä kuitenkin niin vähän auttaaksemme ihmistä joka ei halua parantua.
Se on julmaa, mutta mielestäni sinun kannattaisi nyt miettiä miten miehestä eroon. Sinun ja lastesi tähden.
Esim. lopettajissa on monta tarinaa siitä miten on saanut elämänsä raiteilleen vasta menetettyään kaiken.
Tiedän että miehen pois ajaminen on tylyä ja omatunto kolkuttaa, mutta joskus täytyy tehdä suuriakin uhrauksia ennen kuin parannusta asioihin tulee.
Itselläni ei ole mitään kokemusta pakkohoidoista mutta olisiko mahdollisuus saada hänet paremmin sinne jos olisi useampi puolestapuhuja? Löytyisikö sellaisia, esimerkiksi veli?
Totuushan nyt kuitenkin on se, että sinä et ole etkä voi olla vastuussa miehesi itsetuhoisesta käyttäytymisestä.
Tietysti olisi ihanteellista jos miehesi saisi tuon kierteen loppumaan siksi hetkeksi että pystyisi raahautumaan katkolle. Ammattiapu on todellakin ainoa vaihtoehto jos haluaa vielä jatkaa elämäänsä.
Ellei halua, miksi sinun ja lasten täytyisi katsella sitä vierestä?
Eli, mies pihalle ellei suostu hoitoon, ymmäräthän että se on ainoa vaihtoehto?
Kaikesta huolimatta voimia sinulle jatkoon. Olet itse ollut todella vahva, hatunnosto siitä
Lumilintu, olet ihan oikeassa, miehen pitää lähteä. Ongelma vain on se, että jos se ei halua lähteä, konstit pakottamiseen ovat kovin vähissä. Tänään just miehen veli totesi, että kyllä hän saa sen lähtemään jos vetää turpaan mutta ei siitä ole apua jos mies tulee kuitenkin takaisin.
Toivottavasti tämän päivän tapahtumat saivat miehen tajuamaan, että hän tarvitsee sellaista apua jota kotoa ei saa.
Olen myös hakenut käräjäoikeudelta päätöstä yhteiselämän lopettamisesta, mutta miten sellaisenkaan päätöksen kanssa saa miehen oikeasti lähtemään?
Niin, ja koko tämän episodin jälkeen mies leikkasi nurmikon - ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Ai niin, miehen veli on nyt täysin mun takana. Kysyi miehen vieressä istuessa, että kuinka nopeasti mä saan avioeron voimaan että pääsen eroon tästä koko paskasta. Harmitteli ääneen että kestää puoli vuotta.
Kuten sanoin, joskus täytyy tehdä suuriakin uhrauksia.
Yksi vaihtoehto on että sinä hankit asunnon ja lähdet. Tämä olisi se yksi suuri uhraus, sinusta kiinni miten paljon olet valmis antamaan periksi.
Ero, kakkosvaihe todellakin tulee voimaan vasta puolen vuoden päästä, mutta ei todellakaan hajuakaan miten se vaikuttaisi tuohon asumisjuttuun. Onko kysymyksessä omistusasunto vai vuokra? Kuka omistaa tai ketkä on kirjoilla?
Nämä kaikki asiat ratkaisee paljon ja mikäli on pakko ottaa kovat otteet käyttöön, niin samaan syssyyn lähestymiskielto kehiin. Se ei tietenkään ole mikään 100% keino estää miestä “tunkeutumasta” elämääsi, mutta helpottaa yhteistoimintaa viranomaisten kanssa, jos niin pitkälle mennään.
On helppo näitä ratkaisuja tässä naputella, mutta voin kuvitella miten vaikeaa kaikki on toteuttaa.
Toivon sinulle kovasti voimia asioidesi ratkaisuun ja plussana on se, että miehen veli tukee sinua!
Lauantaina mies otti varovasti korjaussarjaa krapulan lieventämiseksi. Sunnuntai meni ilman alkoholia, kai. Nyt luulen sen olevan ihan selvä, kädet vielä tärisee.
Toimii kuten alkoholisti toimii. Ei mitään keskustelua perjantain tapahtumista, ei puhettakaan katkolle lähdöstä. Leikkasi nurmikon, teki aamiaista, tyhjensi tiskikoneen, saatteli juniorin kouluun - ihan kuin kuka tahansa normaali aviomies ja isä. Nyt yrittää saada verkkoyhteyttä toimimaan, että pääsisi jättämään työhakemuksia. Hetkellinen ryhtiliike ennen seuraavaa putkea.
Kauankohan tätä autuutta kestää? Toivottavasti siihen asti, että se lähtee - mutta tuskin näin onnellisesti käy. Mulla on tänään A-klinikalla aika, toivottavasti ne osaa antaa mulle ihan konkreettisia neuvoja asioiden vauhdittamiseksi.
Kävin eilen A-klinikalla. Kerroin heti kättelyssä, että nyt ei tarvitse pohtia miten jaksan/haluanko elää alkoholistin rinnalla. Avioero vireillä ja ongelma on se etten saa miestä lähtemään. Sain ihan hyvin konkreettisia neuvoja. Juteltiin lapsista ja A-henkilö oli sitä mieltä, että toimin oikein lasten kanssa. Kertoi myös terapeutista, joka tekee töitä nimenomaan alkoholistiperheiden lasten kanssa. Saan juniorin tarvittaessa sinne.
Kerroin viime aikojen tapahtumat, ja A-hlö oli sitä mieltä, että on ehdottomasti syytä järjestää tapaaminen, jossa on paikalla mies+hänen A-hlö ja minä+mun A-hlö. Mies kuitenkin kertoo klinikalla oman versionsa totuudesta, joka on kaukana todellisuudesta eikä A-klinikka käsitä ongelman laajuutta. Näin kävi aikaisemminkin.
Olen välillä todella surullinen, itken toteutumattomia unelmia (jotka eivät kovin kummosia olleet, vain normaalia arkea), kulunutta 10 vuotta, kaikkea sitä työtä ja yritystä, kaikki ihan turhaan. Samalla olen todella tyytyväinen siitä, että saan vihdoin repäistyä itseni tästä irti. Miestä käy sääliksi, en haluaisi sen tuhoutuvan, ja samalla odotan innolla uuden elämäni alkua.
Oltiin eilen yhdessä A-klinikalla. Mies oli tiistaina jo kertonut koko totuuden ja hlökunta oli sitä mieltä, että ehdottomasti mies tarvitsee pitkän kuntoutusjakson. Ensi viikolla on kokous, jossa tehdään näitä kuntoutuspäätöksiä. Mies on kuulemma etusijalla, koska perheessä on lapsia. Sen viime talvisessa kuntoutuspaikassa on tilaa, joten jos hyvin käy, se on parin viikon päästä siellä. Mä puren nyt hammasta siihen asti.
Ja olen vihanen. Vaikka mies kuinka olisi sairas, niin kyllä mua v-tuttaa tämä kuvio, jonka se on saanut aikaiseksi. Se ei ole nyt käytännössä ollut vuoteen töissä, osalta aikaa on kuitenkin palkkaa tullut. Se on mulle jo useamman tuhatlappusen velkaa ja nyt velkaantuu hulppeasti lisää. Mun pitää yksin rahoittaa ja hoitaa talon remontti, joka tulee maksamaan pitkälti toistakymmentätuhatta euroa, asuntolainat päälle. Ja jättää mut yksinhuoltajaksi. Ja tykkää, että tää on ihan oikein. Niin hänkin tekisi. Mä saisin kuulemma ihan rauhassa maata sohvalla kännissä. Jos hän ei pystyisi yksin säilyttämään perheen kotia, hän sitten myisi sen ja muuttaisimme vuokralle, ja hänäkävisi yksin töissä, ja hän yksin hoitaisi huushollin ja lapset - ja mä saisin maata kännissä sohvalla. HAH!
Moi!
Minuakin niiiiin v**tuttaa,se että perse homeessa kotona maataan, sen verran töissä pyrkii käymään että rahat omiin tarpeisiin (lue karkit/limut, huumeet, joku uusi laite silloin tällöin jne) riittää just ja just. Sit kun nalkuttava pikkumainen ämmä uskaltaa sanoa että ruoasta/asumisesta, lasten harrastuksista, laskusta jne pitäisi jotain maksaa hänenkin. Hän ilmoittaa jostakin yläilmoista:“että kyl sä oot perseestä kun viitsit tollasista valittaa hänelle. Kyllä HÄN kaikki meidän menot mukisemmatta hoitaisi jos hänellä olisi rahaa…” Juurikin näin,mullahan sitä rahaa tuntuu ihan itsestään ilmaantuvan ja koko ajan riittävästi…
Kyllä on odottavan aika pitkä. Huomenna mies menee tekemään lähetettä kuntoutukseen ja ylihuomenna on kokous, josta tulee sitten toivottavasti puoltava päätös.
Taas on alkanut juoma maistua. Millä sen saisi lähtemään katkolle? Jatkaisi sieltä sitten.
En tiedä katsoitteko te kukaan Aamusydämellä ohjelmaa alkoholismista, mutta siinäkin ne molemmat oli toimitettu perheen toimesta Lapualle hoitoon.
Yritä jaksaa. Kaikki loppuu aikanaan.
)