Olen kärsinyt masennuksesta nuoresta lähtien. Nykyään elämäniloni on kadonnut kokonaan. Lääkitys ei toimi. Olen todella alakuloinen ja ahdistunut. Mikään ei tuota hyvää mieltä. Olen vajonnut usvaan, jossa olen yksin. En pysty keskittymään mihinkään. Leijun vain epätodellisuudessa. Pakenen todellisuutta. Kaipaisin muitakin masennuksesta kärsiviä kertomaan omasta olostaan. Koen olevani niin yksin tämän terveen ympäristön keskellä. En tiedä mistä löytäisin kaltaisiani. Kun ei kaikille voi puhua ja harva edes ymmärtää.
Mulla on bipo, mutta olen selkeästi kärsinyt koko elämäni eniten masennuksesta ja ahdistuksesta, kuin muista oireista. Nyt on diagnosoitu pitkittynyt masennusjakso tältä keväältä/kesältä, vaikkakin siis aikaisempiakin masennusjaksoja on ollut. Viimeksi pahin taisi olla 2012, jolloin sain jonkinsortin burnoutin ja jouduin jäämään pois työelämästäkin. Silloin olin masentunut about toukokuusta 2012 tammikuuhun 2013. Kesällä 2013 sairastuin psykoosiin, koska elin rankkoja aikoja muutenkin, mutta masennus ei enää palannut niin vahvana. Nyt taasen huhtikuussa diagnosoitiin bipon keskivaikea masennusjakso, joka paheni kesäkuussa psykoottiseksi masennusjaksoksi ja olin suljetullakin pakkohoidossa hieman aikaa. En koe, että masentuneisuuteni olisi tässä tän kesän/kevään aikana parantunut laisinkaan, vaan olen ollut jo pitkään aivan yhtä väsynyt kuin silloin, kun loppuunpaloin töiden ja opiskeluiden kanssa. Pahinta on, kun nyt ei ole mitään selkeää syytä sille, niin syyllisyydentunnot ovat vielä pahempia kuin tuolloin 3v sitten. 
Juuri nyt olen taasen osastohoidossa, pitkäaikaisosastolla parhaillaan, koska tilanne on ollut näin huono monta kuukautta. Miten sulla muut hoidot? Että saatko psykoterapiaa tai käytkö julkisella puolella juttelemassa psykan polilla? Itsekään en koe lääkityksestä pahimmassa masennuksessa mitään hyötyä, mutta keskustelukäynnit tuo sentään jotain pohjaa viikkoon, että on jotain rutiinia. Tosin mulla on ollut nyt koko menneen kesän ajan vaikeuksia mennä edes niille käynneille, kun tuntuu niin turhalta, että miksi vaivautua.
Enpä mä osaa oikein muuta sanoa kuin parempaa vointia! Toivottavasti kirjoituksestani saa jotain vertaistukea, et nimittäin missään nimessä ole ainoa kurjine ajatuksinesi, vaikka se siltä tuntuukin, minustakin monesti.
Samassa veneessä ollaan. Minulle on annettu kaikki mahdollinen hoito. Lääkkeet ei tehoa. Jopa joskus annettu sähköhoitoa mikä sekään ei ole auttanut. Uudet tutkimukset paljastaa sen aiheuttavan aivovaurion mikä vastaa lobotomiaa. Katkaisee siis kaikki yhteydet etuaivolohkoon. En tiedä mitä vaurioita se on voinut minulle aiheuttaa mutta jotain se on aiheuttanut. Tai siis jos vertaan tilaa ennen ja jälkeen. huffingtonpost.com/dr-peter- … 73619.html . Tuo uutinen on hyvin järkyttävä. Itse pahimman tuskan keskellä suostuin tuohonkin joskus kauan aikaa sitten. Nyt kun lääkkeet ei tuo vastetta niin tätä sitten suositellaan.
Tunteeseesi osaan samaistua. Mieleni on tosiaan jatkuvasti alakuloinen. Tosiaan vuodesta toiseen ja hyvin useasti kun teen tuon beckin masennustestin niin aina tuo vaikea masennus on tulos. Vaikka tuntisin oloni hyväksi niin se ei ole sitä. Tulos on aina sama. Haluaisin parantua tästä mutta ei tämä kohdallani parane. Minua ärsyttää suunnattomasti se, että luulisin että paras hoito olisi varmaan psykoterapia mutta minunlaiselleni sitä ei anneta. Olen sitä joskus pyytänyt monesti mutta eihän he sitä anna. Olisi tiedätkös ihminen joka on perehtynyt opiskelemalla vuosia psykologiaa joka osaa auttaa. Tämmöseksi olen joskus kuvitellut mielenterveyden ammattilaisten olevan. Pyrkivän selvittämään masennuksen syitä - puuttamalla niihin. Korjaavan niitä. En usko enää kemialliseen epätasapainoon aivoissa-teorioihin. Joskus siihenkin uskoin. Jotkut väittävät, että masennus poistuu kun lopettaa alkoholin käytön. Olen ollut 1,5 vuotta juomatta, niin ei se poista masennusta. Itse sairastuin nuorena aikuisena tähän vaikeaan masennukseen. Luulen, että masennukseni syyt on jossain niin syvällä minussa että ei niitä ratkota millään kemiallisilla muunteluilla mitenkään. Oon miettinyt lapsuutta ja nuoruutta. Siellä on niin paljon traumaattisia kokemuksia jotka on vaikuttanut minuun.
Jos sulla on ihmisiä elämässä jotka voisivat kustantaa terapian niin se voisi auttaa. Julkisella puolella sitä ei anneta jos on huonossa kunnossa. Pitää olla takeita, että tervehtyy työkykyiseksi. Jos ei ole niin ei anneta. Semmosen tiedon olen saanut.
Toivotan sinulle paljon voimia!
Oli kertomuksest apuu. Ihana kuulla, etten ole yksin. Käyn juttelemas mielenterveyspuolel. On siitä apua, mutta ei ne kaikkee ymmärrä. Normisti mulla masennus menny kuukaudes-paris aina ohi. Nyt jatkunu keväästä asti. Eikä vaan helpota. Sairastun masennukseen noin 2-3 kertaa vuodessa. Nyt tuntuu ettei tervettä kautta tuu. Alkaa todellinen epätoivo iskee. Ja kun ahdistus kuristaa otteessaan. Panta päässä ja rinnassa. Kun vois vaan käpertyy yksin peiton alle ja vaan nukkuu ja nukkuu. Niin ettei tuntis mitään. Heräis joku kaunis aamu ja kaikki ois toisin.
Kävin terapiassa monta vuotta ja kävin läpi koko elämäni traumat, murheet ja pelot. Jätin alkoholin vuos ja 7kk sitten. Silti masennus painaa. Ja selvinpäin ongelmat tuntee. Alkoholilla ne turrutin. En kaipaa alkoholia, mutta haluaisin elämäniloa. Että vois sanoo, että onpa kiva olo. Kun nyt tappelen jokapäiväisestä selviytymisestä. Kaikki vaatii ylimääräistä ponnistelua.
Itken. Kun tuntuu, et voimat loppuu tähän taisteluun. Tuntuu niin toivottomalle. Miks miun pitää olla näin viallinen? Liian herkkä tähän maailmaan. Tunnen liikaa. Sydämeeni sattuu. Olen pohjalla. Ympärillä sumuinen maailma. Ei ole muuta kuin pahaa oloa. Epätoivo siitä, että jos huominenkin on samanlainen…ja seuraava päivä. Millon tää loppuu? Ikuisuuksiin en jaksa tätä.
Voi Peikkotar,
Sinä oot tosi tärkeä tähän maailmaan. Sinunlaisia herkkiä ihmisiä tarvitaan tänne. Täällä on niin paljon kovuutta ja julmuutta mutta vähän herkkyyttä ja hellyyttä. Kyllä minustakin tuntuu tämä masennus pahalta. Mutta yleensä masennus aaltoilee ainaskin mulla. Tulee helpompia kausia. Onko sulla ketään läheistä tai ystävää kenen luo voisit mennä?
Sinä olet herkkä tänne maailmaan. Sinä olet hyvin tärkeä. Se että tuntee liikaa on ihan normaalia. Se jos ei tuntisi olisi kamalaa. Tunteet erilaisia. On hyviä ja huonoja. Jotkut satuttaa sydäntä ja jotkut tunteet lämmittää sydäntä. Mikä saisi sinun sydämesi kivun helpottumaan? Sydämeesi lämmön ja rauhallisuuden tunteen tulemaan?
Monet päivät voi tuntua samanlaisilta. Tulee vielä niitä kauniita ja hyviä päiviä jolloin sinunkin kyyneleet vaihtuu onnen kyyneliksi. Tulee hymy suuhun. Vaikka sinua itkettää niin itke. Sekin helpottaa pahaa oloa. Mutta yritä saada yhteys johonkin toiseen ihmiseen. Johonkin sinulle tärkeään. Mene tai pyydä luo. Soita tai tekstaa hoitajalle. Niin ja jos ei voimat riitä niin soita tai tekstaa sinulle tärkeälle ihmiselle.
Minä olen ihminen joka yrittää sanoilla auttaa. En tiedä auttaako? Et ole yksin. Samaa vaivaa sairastavia on. Yritä se ainakin muistaa, että masennustilat vaihtelee. Hyvä päivä on tulossa.
Muista, että herkkyys on lahja myös. Masennuskin ei välttämättä ole sairaus vaikka se sellaiseksi määritellään. Se kertoo jostain. Yleensä herkillä ihmisillä on masennusta. Toivottavasti tämmönen viesti sitä sumuista maailmaa valaisee. On täällä yksi kanssa joka sumun keskellä vaeltaa kanssa. Mutta muistappa, että olet arvokas ja tärkeä semmoisena kuin olet. Yritä nähdä ympärilläsi jotain kaunista. Masentuneillekin ja herkille ihmisille on paikka maailmassa. Se on tässä ja nyt elämässä.
Paljon voimia sinulle sinne.
Hei, peikkotar!
Sinä et ole viallinen. Masentuminen ei ole sinun syysi millään tavalla.
Kukaan ihminen ei kutsu masennusta luokseen. Se on ei-toivottu yllätysvieras, talonvaltaaja, joka ei lähde pyytämällä, käskemällä eikä väkivallalla. Surullisinta on, että vähitellen tähän loiseen tottuu ja alistuu, ja hyväksyy, että tässäpä sitä elellään ja oleillaan yhdessä todennäköisesti elämän loppuun saakka. Mutta niin paradoksaalista kuin se onkin, tässä pysyväisyydessä on myös oma lohtunsa. Ja lukuisten huonojen päivien sekaan saattaa joskus ujuttautua myös sellaisia päiviä, jolloin maailma ja oma pää eivät ole pelkästään ahdistavia paikkoja ja jolloin harmaan sävyjen lisäksi näkyy myös muita värejä.
Noita hyviä päiviä toivon elämääsi ja paljon värejä - orastavien koivunlehtien heleää vihreää, rypsipellon vahvaa keltaista ja huolettoman kesäpäivän sykähdyttävää taivaansineä.
Kiitos paljon Punatulkku ja megakettu!! Sain paljon rohkaisun sanoja, kannustusta ja ajateltavaa.
Pelottavinta tässä on, että ei ole tullut niitä hyviä kausia niinkuin ennen. Kun tää ei vaan mee ohi. Huonot kaudet pitenee…paremmat lyhenee. Kun osais ottaa sen asenteen, et tää on osa mua ja sen kans on elettävä. Mut on niin vaikee entisenä ilopillerinä sopeutua ajatukseen. Haluis sen vanhan minän takaisin, vaan kun se ei ole mahdollista. Aina masennus iskee päin naamaa niin kovaa, että muistat varmasti sen olemassaolon. Hyvinä hetkinä rakastaa olla herkkä, mutta on ikävää kun sillä on näin inhottava kääntöpuoli. On vaan niin vaikea hyväksyä itsessään heikompikin puoli. Vaikka heikkous on jopa vahvuus.
Nyt kun saan hetken olla yksin tuntuu hyvälle antaa itselle lupa vain olla. Ei ole pakko jaksaa. Kellua tässä sumussa. Olen vain minä ja minä saan voida pahoin. Oikeus kääriytyä tuskan tummaan syleilyyn. Lupa olla rikki. Ei tarvitse vain jaksaa ja jaksaa…olla kova ja aina pärjäävä. Saan olla juuri niin herkkä ja haavoittunut kuin olen…siellä syvällä sisimmässäni. Tulen aina olemaan helposti rikkoutuva. Mä pärjään kuitenkin, vaikka olisinkin sirpaleina. Vielä saan siivet putsattua ja lennän auringonnousuus…edes hetken. Mutta se hetki vielä tulee. Toivon niin, uskon niin.
Tällä kertaa ei ollutkaan kyse pelkästä masennuksesta. Psykoosin ennakko-oireet puskevat päälle. Lääkitystä rukattiin ja rukataan lisää, kunhan psykiatrille pääsen. On niin vaikeaa elää tätä elämää, kun tuntuu ettei tervettä kautta nää. Aina on jotain. Onneksi lähipiiri huomautti asiasta. Tajusin sit itsekin, ettei kaikki ole hyvin. Että on muutakin kuin pelkkä masennus. Elän kuplassa. Muut huutavat kuplan ulkopuolella nimeäni, mutta minun on vaikea kuulla. Elän vain omaa sisäistä maailmaani. Haluan ulos täältä. Tasaisempaan arkeen. Vaikea vain hyväksyä tätä sairautta. Miten te olette, hyvät ihmiset, pystyneet tulemaan sinuiksi sairautenne kanssa?
Jotenkin mä en vaan jaksa enää uskoo, et täs elämäs on mitään tarkotusta. Tänään autolla ajaessani itkin, huusin ja mietin, että painanko vaan tallan pohjaan ja annan auton mennä hatelikkoon. Jos täl sairaalla elämällään pilaa muiden mahdollisuuden parempaan elämään. Olen etsinyt onnea sieltä ja täältä…kaikkialla vastaa vaan sama tyhjyys. Olen ajelehtiva kuori vailla päämäärää. Täysin tyhjä.
Kyyneleet valuu pitkin poskia, kun luen naita kirjoituksia. Aivan samoja fiiliksia kayn lapi. Tuntuu juuri, etta on jonkinlainen sumupilvi koko ajan paan paalla. En pysty keskittymaan mihinkaan ja tuntuu, etta pakoilen koko ajan todellisuutta, omaan sisaiseen maailmaani. Tuntuu myos, etta elama jotenkin lipuu kasista, kun en osaa nauttia siita. Kaikki mahdollisuudet olis, mutta en tee mitaan. Ihan kun katsoisin maailmaa ainoana ulkopuolisena.
Talla hetkella mun pitaisi olla onnellinen, silla elan unelmaani todeksi. Olen Etela-Amerikassa tekemassa vapaaehtoistyota eraassa jarjestossa. Olen haaveillut vapaaehtoisjakson tekemisesta ulkomailla jo vuosia. Olen myos halunnut oppia enemman espanjaa, mita taalla todella tulee tehtya, mutta silti en ole onnellinen. Huomaan taalla vaan kuinka masentunut todella olen. En ole hetkessa kiinni. Mieleni on vaan niin alakuloinen. Suomessa pystyi pakenemaan asoita paljon helpommin.
Itse kayn psykoterapiassa ja se on auttanut todella paljon. Olen myos hyvin tietoinen nykyaan, miksi olen niin onneton. Oma lapsuus huumeita kayttavan yksinhuoltaja-aidin lapsena on jattanyt pahoja haavoja, joita nyt “joudun” kaymaan lapi. Olen sulkenut kaikki pahat tunteet silloin joskus aiemmin jonnekin syvalle tiedostamattomaan, ja se taakka vetaa mua alemmas koko ajan. Samaa olen tehnyt koko aikuisikani. Ei ihme, etta tuntuu niin sumuiselta. Varmaan kaytan paljon energiaa kaikkien paskojen fiilisten ja muistojen torjumiseen. Tuntuu silta, etta oma mieli ei kuitenkaan unohda, vaikka yrittaa vakisin piilottaa kaiken negatiivisen. Sita se masennus varmastikin mun kohdalla on: tunteiden ja traumojen selvittamattomyytta.
Oon niin sulkeutunut ihminen, enka osaa oikein luottaa ihmisiin. Siksi on myos vaikeaa puhua naista asioista. Ja se varmaan olis tarkeinta, etta ne saa ulos ja siten mieli kevenisi. Ma oon jotenkin niin sumussa, etten edes muista lapsuudesta paljoa, joten vaikeaa paasta eteenpain. Vituttaa, kun haluais kuitenkin olla onnellinen.
Peikkotar et ole todellakaan yksin naiden ongelmien kanssa. Meita on enemman kuin arvaatkaan. Ja uskon, etta herkkyys on voimavara, ei kirous. Toivottavasti paaset asioittesi kanssa eteenpain. Kirjoittaminen tanne varmasti auttaa.