Hei kaikille,
Olen lueskellut paljon niin uudempia kuin vanhempia viestiketjuja täällä ja kovin paljon samaistun monien ajatuksiin, tunnelmiin ja sisäisten sekä ulkoisten haasteiden kanssa kamppailuun.
Kaikkien haasteiden keskellä mietiskelin että miten tärkeä on muistaa myös iloita onnistumisista ja itsensä ja halujensa voittamisesta. Saattekohan ajatuksestani kiinni…
Jostain syystä mieleeni tuli halu jakaa pieni arjen onnistuminen kanssanne -
Muutama kuukausi sitten perjantai-ilta: olin ollut muutaman viikon juomatta mutta nyt jääkaapissa ihanan raikkaan kylmänä valkoviinipänikkä ja seuraavana päivänä vapaata. Se tuttu perus itselleen valehteluajatus kumpusi taas mieleen “jos nyt perjantain kunniaksi yhden tai kaksi lasillista nauttisin”, tietäen kuitenkin sen että seuraavana aamuna olisi morkkis ja darra ja pänikkä varmaan enää puolillaan. Kaivoin kaapista viinilasin ja laitoin sen pöydälle, avasin jääkaapin ja nostin pänikän lasin viereen…istuin pöydän ääreen ja kävin itseni kanssa sisäistä kamppailua…tiesin varsin hyvin mitä käy jos sen ensimmäisen kulauksen otan…jostain kummasta sain voimia laittaa niin pänikän kuin lasinkin takaisin kaappiin. Vedin treenivaatteet niskaan ja lähdin elämäni ensimmäiselle zumbatunnille. Päätin että jos senkin jälkeen vielä tekee mieli juoda niin antaa mennä sitten vaan. Tulin aivan euforisissa fiiliksissä treeneistä takas, suihku ja massu täyteen ruokaa ja sitten - vieläkö haluat sitä viiniä, senkun otat. Ei tehnyt enää mieli ja pänikkä jäi kaappiin avaamattomana silloin. Pieni iso onnistuminen.
Itseasiassa…Aikas iso onnistuminen ja selkärankaisuuden osoitus!!
Onnistumisen kokemukset ja niiden muistaminen ovat just ne perustuspalikat joiden varaan elämä rakentuu.
Juuri ne kannattaa kiinnittää muistiinsa, ja antaa kaiken horjuvien ja epäonnistuneiden juttujuen unohtua kaikessa rauhassa.
Olen sen usein täällä kertonut, että minut on monelta pahalta pelastanut “autuaasti unohtamisen armolahja” .
Alkoholismini itsessään on muuttunut muistoissani niin hämäräksi etten kaikin ajoin oikein mielessäni tahdo uskoa että sitä on ollutkaan. Kaivelemalla muistiarkistoa sen tietysti sieltä saisin härnättyä esiin, mutta enpä useinkaan viitsi sellaisella asialla itseäni kiusata. Elämänmuutokseni, juomisen lopettaminen, on sekin monilta osin muistoissa kovin himmentynyt. Toki muistan ettei se ihan helppo juttu ollut, itseäni psyykkasin toistamalla itselleni tuhat tai kymmenentuhatta kertaa sitä että minun on hyvä olla selvänä, alkoholi on minulle täysin yhdentekevä aine…kunnes se lopulta muuttui mielessäni ehdottomaksi totuudeksi ja senkin saattoi sitten unohtaa… Ja muistan toki miten alkuaikoina tiesin tunnin tarkkuudella, miten kauan viimeisestä ryypystä aikaa oli.
En noitakaan kovin usein viitsi muistella.
Mutta ihan siitä lopettamisen onnistumisesta minulle jäöi yksi hieno muisto, ja se taisi jäädä mieleeni niin pysyvästi että se toisinaan sieltä putkahtaa esiin ihan itsestään, ja kyllä se edelleen silittää muutaman rypyn kasvoilta kun se mieleen tulee.
Olin ollut pari viikkoa selvänä, sen vuosikymmenien jokapäisen pöhnän jälkeen, ja vastahan siinä alkoi selvä maailma avautumaan silmille. Kesäaikaa se oli, heinäkuuta, ja kun taas kerran eivät ansiotyöt painaneet kiireisinä päälle, niin pakkasin rinkkani ja itseni skootterin selkään ja lähdin metsään. Retkeilyreitille, jonka varrella olevaan autiotupaan sitten suunnistin. Ihan siksi että ajattelin siellä ainakin olevani sen verran kaukana kaljatölkeistä että saisin ajatukset ihan johonkin muuhun.
Autiotupaa lähestyessäni näin että nuotiohan siellä jo rannassa on, ja joku mies siellä istuskeli. Mikäpäs siinä, noinhan se menee etteä ei siellä ihan yksikseen useinkaan saa olla, kulkijoita on suuntaan jos toiseenkin ja usein yöpyjiäkin tuvissa on.
Nuotiolla tosiaan istui suunnilleen itseni ikäinen mies, paisteli makkaraa ja kaljatölkki pystyssä viereisellä kivellä.
Kaivelin kahvinkeittokamppeeni , laitoin veden kiehumaan ja juteltiin. Hiukan siinä hymyilytti, kun selvisi että mies oli tullut ihan päinvastaisin ajatuksin kuin minä. Hän kun oli lastannut reppunsa täyteen kaljaa ja viinaksia, ajatuksena että sielläpä on mukava luonnon helmassa, kaikessa rauhassa, illan ja yön ryypiskellä, eipä ainakaan kukaan häiriinny.
Kaikenlaista siinä juteltiin, ja mukavasti tultiin toimeen. Mielellään olisi kaveri tarjonnut, sanoi että eväistä kyllä riittää. Olihan minun sitten siihen kerrottava, että olen just lopettelemassa kokonaan viinan ottamista, joten en nyt sitten taida ottaa. Päätänsä nyökytti mies, mutta kyllä hän siinä illan mittaan muutamaankin kertaan tarjouksensa uudisti. Minä kuitenkin keittelin kahvia, paistoin makkaraa ja vein välillä ongenkin rantaveteen… myöhään yöhän siinä juteltiin, valoisassa kesäillassa.
Ja jotenkin alkoi tuntumaan siltä että just näinhan tämän pitääkin mennä, ei tämä selvänä olo nyt niin mahdoton juttu ollutkaan, ei edes tämmöisessä tilanteessa.
Autiotuvassa yövyttiin, sinne jäi kaveri vielä aamulla nukkumaan kun minä jatkoin matkaani.
Jotenkin se tuntui siinä polkua eteenpäin kulkiessani niin mahtavalta ja vapauttavalta kokemukselta, että sen tunnelman voin melkein vieläkin palauttaa mieleeni. Oli se niin myönteinen ja omiin voimiin uskoa antava sisnänsä pieni mutta minulle merkittävä tapahtuma, tuo satunnainen kohtaaminen, että lämmöllä sitä yhä muistan. Ja haluan muistaa.
Minä en ole vielä lopettanut, en edes yrittänyt. Ajatus pelottaa liikaa. Vähentänyt olen, mutta se ei taida riittää, sen verran nalkissa olen.
Minua kiinnostaisi kuulla lopettaneilta, että kuinka kauan kestää ennen kuin raittiudesta tulee ns. normaali olotila? Ymmärrän, että tämä on täysin yksilöllistä, mutta jos kerrotte omia kokemuksia niin niistä voi sentään jotain päätellä.
Kysyn tuota siksi, että minua helpottaisi ajatus siitä, että kärvistely ei olisi loputonta vaan jonain päivänä alkaisi tuntua ihan tavalliselta olla raitis.
Kun lopetin tupakanpolton minua helpotti tieto, että fyysinen riippuvuus yleensä katoaa noin 6 kk kuluttua. Jos en olisi sitä tiennyt en tiedä olisinko koskaan uskaltanut yrittään senkään lopettamista. Mutta kun tiesin, että tietyn ajan kuluttua helpottaa niin oli helpompi asettaa tavoite.
Laitoin tämän tähän ketjuun koska Metsänreunan mies sanoi kirjoituksessaan ettei enää edes muista miltä lopettaminen tuntui. Eli ainakin yhden teistä pitäisi osata vastata kysymykseeni.
Hieno kysymys!
Itselläni vähän samanmoisia mietteitä kuin Metsänreunan Miehellä, että empä juuri mieti asiaa sen koommin. Vappuna otin 0,8% simaa, niin päähän potkaisi ja joo, kerroin täällä, että huumorimielessä ostin Tiramisua kun misu antoi viitteitä näin eroneena jostain naisesta. Lähinnä tuo minua harmitti kun juovuin vähäsen ja ajatus ei toiminut ollenkaan kuin ennen. Meni vähän kuin päivä piloille. Harmittaa alkoi. Pieni tömäys simaa vaikutti puolisen tuntia ja nuo Tiramisut pari tuntia. Enkä juuri välitä ravintolassa jos tilaan jonkun sumpin siellä mitä jokin kaljasieppo mun puuhailusta mieltä. 
Ja joo, kysyttiin multa joskus kun otin alkottoman drinkin(hyviä!), että mitä se on, niin selitin, että alkoholiton drinkki on. Eipä siinäkään mitään.
Eksmuijani lähti tuvasta viime lokakuussa, niin no paha paikka oli, mutta ei edes tullut mieleeni alkaa juomaan. Ajatukset eron jälkeen oli tietty ahdistavia, niin tuli urheiltua ja paljon. Jollekin piti paidan helmaa nostaa, mutta joo… Eipä tuosta haittaa ole kun eipä rasvaa enää paljoa missään. Joulukinkku kadonnut vyötäröltä. Mutta, jees… Silleen johonkin sitä eron tuomaa ahdistusta on pitänyt purkaa, niin tuohon sitten. Tietty itkeskellyt paljon. Surrut myös. Mutta alkoholia ei ole tehnyt mieli. Tuolloin olin jo ollut muistaakseni 2,5v juomatta. Nyt reilun kolme vuotta.
Muistan ekoja kertoja kun alkoholista vierottauduin. Eksän takia aika pitkälle kunnes sain ahaa-elämyksen siinä 5kk:n kohdilla, että juominen ei mulle sovi ollenkaan. Sen tajusi ihan täysin. Ennen ei tajuttun silleen, vaan pikemminkin “tajusi”. Oli niin hyvä olo se mitä se 5kk:n rajapyykki “näytti” minulle. Tuli vertailukohta, missä vertasin mennyttä ja nykyistä. Se, että olin juomatta oli paljon parempaa aikaa kuin se kun join.
Vuoden paikkeilla olotila vahvistui, että homma on mun juttu. Luultavasti siinä 1,5v:n paikkeilla se alkoi kai ihan kokonaan tuntumaan täysin omalta jutulta. Muistaakseni 1-1,5v kohdilla saattoi pieni muisto pilkahtaa, mutta ei se enää härnännyt minua.
Aikaisintaan 5kk:n paikkeilla täällä hyvin monella on käynyt tuollaista kuin itselläni. Mitä enemmän tuosta ekasta ryypystä tulee väliä, niin sitä merkityksettömäksi se juominen tulee.
Jossain vaiheessa sitä alkaa näkemään, että elämässä on paljon muutakin kuin tuo juominen. Itse tykkään kovasti kalassa käymisestä, retkeilystä. Tietty kivahan tietty ihmisten ilmoilla välillä käydä ja juoda joku hyvä alkoton drinksu. Ihan perus kokiskin. Ei siinä mitään menetä tosiaan jos yhden huonon jutun jättää pois.
Ajan kanssa helpottaa. Kaikki on yksilöllistä ja yksilöitä. Kyllä se siitä - iloksi muuttuu! 
Pitäisi tietää… niin.
Mutta kun minä onneton en muista sitäkään.
Selvänä olo muuttui normaaliksi olotilaksi, mutta milloin?
Ehkä minulla ei sellaista tarkkaa hetkeä edes ollut.
Olen jälkeenpäin miettinyt että se oli, kuten joku on joskus kuvaillut jonnekin kadonneen ja väljähtyneen rakkauden olemassolon loppumista… jonain aamuna sitä vaan havahtuu huomaamaan että metsässä on hiljaista… ja että hiljaista on ollut jo kauan.
Unohtaminen toimii passiivisena, melkein automaattina, kun sen antaa tapahtua, eikä ruoki muistelemalla niitä vanhoja ajatuspolkuja joiden mukaan alkoholi on merkityksellinen ja olennainen asia elämässä. Alkuvaiheessa tarvitsi aktiivisempaakin unohtamista, eli juuri kertomillani lauseilla , toistamalla myönteisiä ajatuksia, väänsin ajatteluani irti alkoholikeskeisyydestä, ja oli se alkuvaihe tavallaan melkoistra kärvistelyäkin, kun aivot tahtoivbat palata vanhoille poluille, tai niiden urien kalteville reunoille miettimään alkoholiasioita, riippuvuuttani siitä, kaikkea mikä siihen liittyi. Mutta, viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, alkoi tulemaan yhä pidempiä jaksoja joina ei nuo jutut oikein juolahtaneet mieleenkään. Ja sitten, tosiaan, jonain päivänä, se vaan oli siellä jossain menneisyydessä.
Se alkuvaiheen kärvistely, näin jälkeenpäin ajateltuna, ei sekään niin kamalaa kuitenkaan ollut kuin etukäteen olisin luullut. Sisältyihän siihen kuitenkin jokaisena päivänä merkityksellisiä voittoja; jokainen päivä, jokainen tuntikin, kun oli uusi henkilökojhtainen ennätys ja saavutus, ja vaikkei niillä mitään yleisön riemunkiljahduksia tai ruskeita kirjekuoria palkkioksi saanutkaan, niin omassa mielessä niiden merkitystä oli aiheellistakin korostaa. Ne olivat joka päivä jotain todella omaa, henkilökohtaisdta, ja itse saavutettua. Kyllä se “kärvistelyaika” oli myös antoisaa ja itseä palkitsevaa. (Tai sit kysymys on just siitä’ että hämärien muistikuvien kodalla aika kultaa muistoja…mutta jokin tuollainen mielikuva minulla on.)
Vilma1966 kysyi
Ehkä raittius ei alkoholistille ole koskaan ns. normaali tila. Kun tunne-elämä ja ruumis on ylittänyt alkoholinhallinnan rajan, niin paluuta sinne ei ole juuri kellään.
Kun olen saanut olla juomatta ensimmäisestä AA-palaveristani, ja alkoholin himo tai pakollinen juomisen tarve ei sen jälkeen ole vaivannut kuin pari kertaa satunnaisesti, olen oppinut elämään raitistuneena alkoholistina. Se poikkeaa tavallisten enemmistöihmisten elämästä ratkaisevasti siinä, että ekan ryypyn ottamiseen ei ole syytä eikä haluakaan.
Tunnen kaksi miestä, jotka kärvisteltyään, toinen yli 2 ja toinen 5 vuotta raittiina ns. omin voimin, (liikunnalla mm.) ovat saaneet helpotuksen kantilla raittiina olemisesta liittymällä maailmanlaajuisen vertaistuen piiriin.
Kysymykseesi siis on vain likimaisia vastauksia.
Tänään et ole yksin
Omalta osaltani sanoisin, että paluu jonkinlaiseen normaalitilaan kesti komisen vuotta. Tuollaista aikaa pidetään myös joissain tiedejulkaisussa kestävän raittiuden kriteerinä. Samalla puhutaan kolmesta vuodesta riittävänä aikana kypsyä kokemusammattilasen rooliin, eli ryhtymään ammattimaisesti auttamaan raitistumisessa.
Toki puolikin vuotta raittiutta jo riitti selättämään isoimmat halut juomiseen ja hissunkissun suhde alkoholiin on normalisoitunut nautintoaineesta myrkyksi. Oman aikansa on ottanut opetella aivan alusta alkaen tunne-elämän ja ihmissuhteiden alkeita. 
Ostan tuon smokkimiehen ajatuksen kolmen vuoden kriteeristä siihen kokemukseeni nojaten, että pisimmillään just kolmen vuoden raittiuden saavutettuani olen repsahtanut ja se ajoi silloin n. vuodessa juomaan myös putkia. Onhan näissä yksilöllisiä eroja, mutta tosi monelle ne kuuluisat kolmella jaolliset tuntuvat olevan kovin tosia paikkoja: kolmantena päivänä juomisen jälkeen janottaa, kolmas viikko raittiina tuo ekat tosijuotatukset, ensimmäisten kolmen kuukauden aika voi mennä kovaankin kärvistelyyn, kunnes sitten alkaa taas joku uusi vaihe jne. Mutta vaikka “normaalitilan” saavuttamiseen menisikin vuosia - ja sen ylläpitämiseen loppuelämä - niin eihän se alkuaikakaan nyt mitään helvettiä ole, vaan yleensä aika iloistakin aikaa, kun elämä alkaa avautua ihan uusilla tavoilla. Minulle se 10 vuoden takainen kolmesta vuodesta rämähtäminen liittyi ehkä siihen, etten ehkä oikein osannut elää omin neuvoin itseni kokoista elämää, vaan aloin kiihdyttää kierroksiani paljolla muulla vähänkin turhankin lujaa. Se vei sitten omanlaiseensa henkiseen solmuun ja mielensotkuun, tiettyyn tunnottomuuden tilaan, ja tähän sitten liittyivät myös ajattelutavan ja asenteen muutokset yms. Pistin raittiuden sivuun ja aloin keulia varmuuttani. Se oli pidemmän aikavälin kehittelyä se. Toivottavasti osaan sen seuraavassa kolmivuotisessani käsitellä kestävämmin 
Saattaapa hyvinkin olla Smokki ja Sikarin esittämä kolme vuotta kelvollinen vaikkapa keskiarvoksi tai suuntaa-antavaksi aikamääreeksi. Tosin se voi sitten heittää kumpaankin suuntaansa jopa vuosia. Lomapuiston maitsema “kärvistely” vielä viiden vuoden selvän elämän jälkeen ei välttämättä ole harvinaisuus. Jos ei pääse alkoholistin roolista ja ajatuskuluista eroon, niin se voi hyvinkin jatkua pitkään.
Tunnen aika paljon alkoholismista selviytyneitä ihmisiä, (jos kohta myös jokusen joka ei ole selviytynyt) ja kyllä se monen kohdalla voi hyvinkin olla tuossa kolmen vuoden paikkeilla kun kaveritkin huomaavat ettei tuolle enää alkoholi elämässä merkitse henkilökohtaisesti mitään painolastia tai murhetta.
Minunkin kohdallani se tärkein ja olennaisin asia alkoholismin voittamisessa oli se, että elämässä on yksi murhe vähemmän. Kai niitä muita silti riittää, mutta tuota ei tarvitse omalla kohdalla mukana kantaa. Ei se tietysti ole ihan noin yksinkertainen juttu, poistuihan siinä sen ison murheen, ainaisen alkoholinsaannin tai jonain päivinä kun ei oikein sopinut ottaa, väkisin sen sivuunjättämisen murehtimisen lisäksi monta sivuilmiötä. Ja niitä on kyllä aika paljon, Ihan toimintavapauden lisääntymisestä terveydellisiin ja sosiaalisiin, taloudellisiin… onhan se monisäikeinen juttu.
Ja kuitenkin, jos nyt kolme vuotta on ihan hyvä aikamääre, niin ei sihen ehkä kannata niin tuijottaa ja odottaa että se olisi just sitä ja varsinkaan että pitäisi ohjelmoida itseään odottamaan kolmen vuoden kulumista ennenkuin alkaa nauttimaan alkoholiongelmattomasta elämästä. On ihan luvallista selvitä hommasta nopeamminkin.
Ja otsikkoon palatakseni, noilla pienillä suurilla voitoilla arjessa on valtava merkitys. Niiden varaan se uusi alkoholiongelmaton elämä rakentuu. Kun me jokainen kuitenkin koko ajan keräämme mieleemme ja muistiimme pieniä palikoita, mielikuvia itsestämme, osaamisestamme, voimistamme, selviytymistaidoistamme, ihmisenä olemisestamme, niin kannattaa kiinnittää huomiota aina enemmän noihin pieniin suuriin voittoihin ja kutistaa mielessään ne epävarmat päivät kokoisikseen. Niille ei kannata antaa ajatuksissaan yhtään ylimääräistä valtaa.
Mukava oli tulla lukemaan että keskustelun aloitus on poikinut vastauksia ja arvokkaita ajatusten ja kokemusten jakoa!
Tuntuu kuin olisin aivan tuuliviiri: eilen illalla jaoin kanssanne hyvissä mielin onnistumisen ja nyt oli TODELLA lähellä etten jaa kanssanne samantien epäonnistumista/ratkeamista tältä päivältä…
Päivä oli todella antoisa ja mielenkiintoinen opiskelemani alan parissa ja iltapäivälle oli suunnitelmissa mukavaa ohjelmaa joka ikävä kyllä itsestä riippumattomista syistä peruuntui. Ja samantien se tuttu ajatuskuvio: perjantai, huomenna vapaata, tenttiin pitäisi lukea mutta kyllä sitä sitten sunnuntainakin ehtii (krapulassa eli huomenna tiedän etten pystyisi keskittymään opiskeluun)…ajoin koululta kauppaan ja löysin itseni tutulta viini/alkohyllyltä (asun itse eestissä ja täällä sitä viiniä ja viinaa ei tartte erikseen alkosta lähteä hakemaan)…maito koriin niinku tarttiin ja oho, onpas paljon hyviä viinitarjouksia…jos sitä nyt sitten “palkitsisi” ittensä ja kun se sovittu menokin peruuntui…perkele kun otti päähän miten pinttyyntynyt sitä on tiettyihin toimintatapoihin…
Tällä kertaa ne viinit jäi kauppaan ja mukaan tarttui viereisestä Hesburgerista kompensaatiota ateria…noh, pienempi paha se Kovaa sisäistä kamppailua tää on…nyt takana kaksi viikkoa vasta…
grallan kirjoitti
Tere, grallan!
Vertaistukea on tarjolla Tallinnassa, Tartossa ja hyvin monessa muussakin kaupungissa. Niissä kuulet, millaisia onnistumisia naapurimme ovat kokeneet raittiina arjen pikkuasioissa
Tässä on Viron AA:n tunnuslause:
KUI TAHAD JUUA ON SEE SINU ASI, KUI SOOVID ELADA KAINELT ON SEE MEIE ASI!
Tänään et ole yksin
Grallan, tuo kai oli selkeästi taas yksi voitto niistä pinttyneistä toimintatavoista. Ja kun niitä kertyy, niiden yhteisvaikutus on jonain päivänä niin paljon suurempi kuin vanhojen toimintatapojen. Niin paljon suurempi että ne vanhat tavat itseasiassa tuntuisivat kovin oudoilta. Ihminen toimii kovin pitkälle automaattisesti, just niiden käyttäytymiskaavojensa mukaan arkielämässä. Ja siitä tässä on kysymys, kaavojen ja tapojen muuttumisesta.
Siksi kannattaa pyöritellä mielessään juuri onnistumisia, hyviä tapahtumia ja päiviä ja antaa vanhojen huonojen tottumusten unohtua, kutistua sinne jonnekin hämärään. Se kasvaa mitä ruokit.
Yksi onnistuminen lisää. Hieno juttu!
Pienempi paha tuo on. Minultakin on nurkista löytynyt hiivaa ja sokeria, mutta joo saishan niistäkin helposti juotavaa ja kun itse joskus sitä kemiaakin tuli yliopistotasolla luettua, niin äkkiähän sitä tislauskolonnit rakentelis, mutta se on mennyttä aikaa se! Nykyään hävettäisi vastaa kysymyksiin, että mikä mikäkin on.
Hävittelen niitä tuossa pois, kun viunanottelu senkin yrityksen kaatoi. Viimeksi taisin graduohjeet vipata paperin keräykseen. Taitaa Tallinnassa hyvät mahdollisuudet kouluttautua vaikka miksi?
Menneessä rypeminen ei palvele ketään, niin yritän hiljalleen yön pimeydessä menneisyyden ‘haamuja’ hätyyttää tuon jätelaitoksen kiusaksi… 
Sinne ne kuuluu. Menneet ei koskaan enää palaa. Joskus sanoin, että kemiaa on tullut opiskeltua, niin iskettiin niin vaikea kysymys, että en siihen osannut suoralta kädeltä vastata.
Ja joo näytti siellä joukossa olevan verikoetulos mistä musta on ainakin viitisenkymmentä koetta otettu. Mutta joo, niin kuin Mies Metsänreunasta mainitsi, että sitä mitä ruokit, niin se vahvistuu. Silloin joskus hyvin ahtaalle ajettiin, että todettiin, että tuo ei enää ihmisten ilmoilla liiku. 
Turha spekuloida, että olisi tullut sitä sun tätä. Just tällä hetkellä on merkitystä. Mitä on juuri nyt. Se on tärkeintä!
Voi hyvin mielin jättää viinit hyllyihin. Menneet ei palaa enää. Eikä todellakaan ihminen ole mikään menneen orja. Uudet toimintatavat vievät uusille vesille ja kohti raittiutta sekä jossain vaiheessa ei sitä enää oikein ole raitis, kun ei muista käyttäneensäkään alkoholia. Paha mieli ainakin itselleni tulee jos alan menneissä rypemään ja itkemään vanhojen juttujen perään. Yhtä armeija-aikaista ihastusta yritin lämmitellä, mutta ei mitään tapahtunut. Joskus se vanha suola janottaa, mutta jättää ne vanhan suolat sinne menneisyyteen vaan, niin siellä saavat olla. Eikä minun kannata kymmenen vuotta vanhoja asioita opiskella, kun en tosiaan ymmärrä enkä tajua enää niistä mitään. Päästää irti ja antaa olla mokomien.
Tsemppiä grallan!
ps. Eksä taisi tuollaiset viedä mennessään kun googlailin tuon nimimerkin.
pps. enkä halua itsekään olla menneisyyteni mörkö. 
Kyllä niiden menneiden kaivelu tuonkin varmasti nostaisi esille, mutta elämä on liian lyhyt menneessä elämiseen.
…
edit… Aika kipeä lappu tuo on kyllä. Melkein 2 A4:sta verikokeita. No se on mennyttä. Se oli sitä aikaa se. Tein itse kokeita ennen ja sitten musta otettiin nähtävästi kokeita… Mustaa valkoisella… Ei taida olla tervettä tuommosta muistuttamassa pitää? 
Voihan sillä jossain “päteä”, mutta yhtä tyhjän kanssa kuin nuo suoritetut opintoni. Ei tutkintoa niin eipä sillä mitään tee. Näytänkö jollekin muijalle jossain viinilasin ääressä, että älä aloita? Ei kannata? 
pois vaan! Selvinpäin kykenee saavuttamaankin jotain! Nauttimaan elämästä!
Oli siellä joku papru mistä sai lukea, että suljetulta pääsin Juhannuksen viettoon. Joo… Hyvin mieltä alentava arvio itsestäni. Muistaakseni sain ajella uudelle asuinpaikalle taksilla ilmaiseksi(74,60€; maksoin: 9,25€ kuitin olen säästänyt myös) ja sekä uudet lasit(maksusitoomus; sain kait aurinkolasit kylkeen - keskikesää), että näen paremmin(hävisi jossain kuppilassa). Häätö silloin kämpästä, opiskelut loppui siihen sitten, mutta opettaa se elämäkin(Jouduin M1:llä suljetulle; yksi gimma… ). Oli se osastonlääkäri kyllä aika kivan näköinen jos oikein muistelen(Kirjoitti minusta hyvin alentavaan sävyyn… :mrgreen: )… Juhannuspäivänä kohti uusia seikkailuja, joo… :mrgreen: Jostain syystä noita muistelen ja muistaakseni tuolla AA:ssakin tarinoita kuulee, missä tosin kolmesti käynyt(ei mun paikka; kortti kannattaa käyttää jos siltä tuntuu… Raittius on tavoittelemisen arvoinen juttu! ). Mielestäni ihmisen pitäisi päästä irti menneestä(Tämä hetki, mitä nyt on tärkein!). Mutta joo ekan kerran kun avasin ton oven, niin lyötiin niin sanotusti jauhot kurkkuun kun itkeskelin sitä, että jätin hellan levyn päälle. Kyllä se noihin muiden tarinoiden edessä jäi kakkoseksi(monella mennyt vielä huonommin). Ei siinä kauaa mennyt tosiaan kun isompi alamäki alkoi… Mitä ei sitten ihan ilolla muistele. En tainut silloin vielä sellainen ihan oikea alkoholisti olla?(sinisessä kirjassa karumpia esimerkkejä kuin ruuan jääminen hellalle ja sammuminen) Taisi olla peiliin katsomisen paikka. Eipä silloin kukaan oikeasti välittänyt. Olisi sanonut toisin, että kyllä tästä selvitään(Lääkitys, sähkö olivat mulle se oikea tie silloin monen mielestä. Osastonlääkärikin kovat kotieväät myös määräsi…). kai sitä piti itselleen myöntää, että ei tästä mitään tule, että turha yrittää(osoitettiin diagnoosiin sormella - sinä). Myönsin tosiaan monessa paikassa, että olen hävinyt kaiken ja millään ei ole mitään väliä(Oon melkein kandi - väärin, olet potilas, hullu).
Tärkeintä on minusta olla vertailematta mitään kurjuutta ja lyömällä ihmisiin leimoja(Aina löytyy kurjempi tarina. Leiman mukaan eläminen saattaa tapahtua ja haitata ihmisen elämää paljon. Unohdetaan leimat hetkeksi ja eletään ilman niitä. Kokeilemisen arvoista.). Eipä tarvii sitä pohjaa etsiä mikä voi olla niin syvä, että ei enää koskaan pinnalle pääse(ennakointi! Kertomalla, että olet jo “pohjalla”. Tämä oli tässä. Tästä ylöspäin!). Se, että vahvistaa ihmisen niitä omia voimavaroja, niin siinä on mielestäni se mikä auttaa. Pitää luoda ihmiselle toivoa(Vahvistaa sitä, että kyllä asiat järjestyy… “Onnellisuusharhaa” missä nk terveetkin ihmiset elää…). Välittää. Jotain sellaista.
(edit.2. vaikuttaa psyykkeeseen tuhota vanhaa elämää konkreettisesti - negatiivisia tunteita herää… 
Katkera, vihainen, surullinen, tragikoominen… Kyllä tämä tästä. )
…
Pieniä suuria voittoja arjessa nämäkin :mrgreen: (haistan, että oli hyvä täsmentää asioita mitä tarkoitan - en jaksa tapella kenenkään kanssa… Tiedän, että AA auttaa monia ja jotkut saavat avun omin voimin, pitää löytää se oma juttunsa… Plinkissä nousee yleensä kova väittely siitä, että kumpi parempi… Luovun taistelusta jo tässä vaiheessa :mrgreen: Perustelin hiukan mitä ajoin takaa… )
samolla linjoilla hieman tuossa normalisotumisessa kuin Lomapuisto.
ei taida ikinä tulla ihan valmiiksi, tai mnä en.
toisaalta riippuu paljon, miten saa elämän kulkemaan, ettei ole tarvetta pähteisiin.
useimmilla alku menee usein helposti ja ajan kanssa tulee vaikeampaa.
toisilla taas alun muutaman viikon tai kuukauden jälkeen helpotta ja asiasta tulee
arkipäivää.
kannattaa ehdottomasti kokeilla, eihän kokeilematta tiedä. jokaisella on kuitenkin suurinpiirtein
samanlaiset mahdollisuudet onnistua.
täältä luultavasti löytää heitä, joilla menee raitistelu samalla tapaa, eli voi samaistua ja tsempata toista
ja saada tukea.
jos plinkki ei riitä, on muuta apua paljon tarjolla. hakemalla löytää itselleen mahdollisesti sen oikean
avun.
jokainen päivä ilman on aihe iloita, itseä kannattaa kehua vaikkei aina helppoa olisi.
Kiitos tsemppauksesta!!
Oon Eestin AA sivuja selaillu ja tosiaan täällä munkin kotikaupungissa kokoontuu useampi ryhmä viikossa. Toistaiseksi kynnys on ollut vielä hiukan liian suuri avata se ovi mutta jotenkin tuntuu että hiljalleen on askel askeleelta lähempänä sitä…voi tosin olla että odotan kunnes palailen suomeen parin viikon päästä jos sitä sitten löytäisi jonkun pysyvämmän ryhmän ja pidempiaikaisen kontaktin. Kieli ei ole ongelma, puhun eestiä riittävän sujuvasti mutta aina se kuitenkin on helpompi omia tuntemuksiaan pukea sanoiksi omalla äidinkielellään. Se eka kerta vaan jännittää niin pirusti…
Kiitos ajatustesi jakamisesta ja tsempistä!! Ja suuresti tsemppiä myös sinne!!
Kiitos!
Moni juttu joo. Vähän huono vastaamaan, että oisko se AA sun juttu, mutta joillekin se sopii. Melkein plinkin AA-konkareiden heiniä tuo. Mutta ainakin sellainen juttu tässä mua auttelee uusien asioiden kohtaamisessa, että menen paikkoihin vaikken halua tai pelottaa… Mieli toimii silleen ovelasti, että joskus on hyvä toimia vastoin sitä. Nyt tänään ehkä ois pitänyt rimpsalle lähteä, mutta joo jännittelen pirusti myös. Raahaan itteni väkisin, niin sitten on kivaa. Oon sinkuksi vapautunut, niin lepakoita sun muita on liikenteessä, niin pureminen pelottaa. :mrgreen: