Ajattelin Kotikanavaa jo vuosia silloin tällöin lukeneena kirjoittaa mieheni ongelmista tänne. Hyvin samanlaisia kokemuksia minulla on, kuin suurimmalla osalla. Tänä aamuna kuitenkin ymmärsin (taas) sen, että ei minun ongelmani ratkea miehen ongelmasta puhumalla – tai kirjoittamalla. Juominen on miehen ongelma, minun ongelmani on… No, ei voi puhua yksikössä, kyllä minulla on useita ongelmia. Niistä ehkä suurin on se, että annan kohdella itseäni huonosti. Ongelmani on myös se, että en kestä, jos toisella on minun takiani paha mieli. En myöskään osaa oikein olla surullinen, osaan paremmin olla vihainen. Ja niin kuin Ostos-TV:ssä konsanaan – eikä siinä vielä kaikki! En pysty arjessa elämään omaa elämääni, vaan onnellisuuteni on pitkälti kiinni Miehestä ja ennen kaikkea sen juomisesta ja kaikesta, mitä siitä seuraa. Päätin siis kirjoittaa, mutta en Miehen ongelmasta vaan omistani.
Jos tämä olisi järjellä ajateltavissa, olisin juossut jo 17 vuotta sitten karkuun ja kovaa. Silloin, juuri ja juuri täysikäisenä, en ymmärtänyt oman toimintani järjettömyyttä. Enkä itse asiassa vielä pitkään aikaan sen jälkeenkään. Ajattelin, että jos olen tarpeeksi hyvä avovaimo ja perheenäiti, kyllä Mies lopettaa juomisen. Ja sitä paitsi eihän Mies juo kuin viikonloput. Eikä lyökään, vähän kyllä huutaa ja haukkuu, mutta kai sen olen ansainnut. Oma irrallisuuteni ja hyväksytyksi tulemisen tarpeeni pitivät minua tiukasti kiinni perheessä, joka viimein olisi omani. Mies, vähän myöhemmin kaksi lasta ja koirakin – mitäpä sitä muuta voi ihminen itselleen toivoa.
En rakastunut Mieheen heti. Hän oli minuun ihastunut monta vuotta, olin kuulemma kaunis ja sopivasti villi, vähän viinalle perso ja melkein mihin vaan ylipuhuttavissa. Huomasikohan hän heikkouteni jo silloin? Lopulta hän puhui minut puolelleen lupaamalla pitää minusta huolta. Tämä vetosi minuun, joka 12-vuotiaana oli todennut pärjäävänsä ihan hyvin itse. Olin nukkunut jo tuolloin rappukäytävässä ja uhannut lyödä takaisin äitiäni, jolta sain avokämmentä jäädessäni tupakanpoltosta kiinni. Minulle ei ollut kukaan koskaan sanonut pitävänsä minusta huolta – isäni otti perheensä kanssa minut huolehdittavakseen, kun olin 13, mutta olisin tuolloin kaivannut varmasti vieläkin enemmän kokemusta turvasta ja välittämisestä.
Miehen lupaus pitää huolta piti tavallaan paikkansa. Sain olla hänen luonaan, hänen kanssaan. Hän puhui minulle kauniisti ja kertoi rakastavansa. Alusta asti suhteemme kuitenkin oli sairas ja henkisen vallankäytön ja manipulaation värittämä. Olen löytänyt myöhemmin kirjeitä, joissa pyydän Mieheltä anteeksi tekemisiäni, vaikka tiedän, etten todellakaan tehnyt mitään loukatakseni häntä – päinvastoin yritin jatkuvasti miellyttää häntä kaikin tavoin, että hän ei tarvitsisi viinaa. Jo alusta asti kuvio on siis mennyt niin, että minä olen omalla toiminnallani suorastaan ajanut Miehen juomaan ja kaiken saamani huonon kohtelun olen ansainnut.
Näiden kohta kahdenkymmenen vuoden aikana olen siis yhä tiukemmin kietoutunut tähän kieroutuneeseen ja sairaaseen kuvioon nimeltä ”Elämää läheisriippuvaisena”. Vaikka Mies juo ja kohtelee minua huonosti, suurin ongelma on minun pääni sisällä. Eihän minun (tai kenenkään) tarvitsisi tätä sietää. Ei millään verukkeella tai tekosyyllä. Nyt yritänkin selvittää itselleni, mistä tässä on kyse ja mitä voisin asialle tehdä. Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että Mies pitäisi saada lopettamaan juominen ja sitten kaikki olisi hyvin. Nyt tiedän paremmin. Minä en voi lopettaa Miehen juomista eikä se edes ole minun asiani. Minun tehtäväni on huolehtia itsestäni ja lapsistani. Kuitenkin pelkään, en edes oikein tiedä, että mitä. Pelkään tunteita, omia ja Miehen. Pelkään, että Mies tekee itselleen jotain tai minun elämästäni helvettiä, jos lähden (parempi tuttu, kuin tuntematon helvetti). Yksinoloa en pelkää, mutta paljon muuta kyllä…
…? Vastasin siis asunntoasiaan ja harhauduin pohtimaan henkistä vallankäyttöä. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että oma asuntokaan ei ole ratkaisu, jos en saa päätäni jonkinlaiseen kuosiin.
