Virheitä pelkään. Kipua ja kuolemaa. Syytöksiä. Ilkeyttä. Väkivaltaa. Pimeää, myrskyä, kaaosta, ruumiillisia sairauksia, uusien asioiden opettelua, ihmisten pilkkaa ja töykeyttä, vieraita paikkoja, ihmisiä varmaan ihan yleisesti, ryhmätilanteita livenä, totaalisesti ulkopuoliseksi joutumista. Pelkään, että eräskin psyko ja paatti tulee taas joku päivä kolkutteleen oven taakse, vaik ny vaikuttais, ett on uskottu sana “Ei!”. Kubrikin elokuvia, irtijuoksevia vihaisia koiria, miehiä. Pelkään, etten osaa. Pelkään, että mulle nauretaan. Tulevia, pahenevia bentsorefloja, ja vielä enämpi sitä, mitä sen jälkeen…kui selviän. Ei auta. Voisko pelon kanssa vain elää… Välil tuntuu, että olen naimisissa sen kans kyl. Ja halusin edes väliaikaisen asumuseron. Lopullinen avioero taitaa olla mahdoton. Lähestymiskielto?
youtube.com/watch?v=OWASwBWy … e=youtu.be
kuinkahan monella on tämmönen köntti sängyn liepeillä 
ajattelin winstonia piristää kun tuli mieleen.
Itse pelkään myös tuota täydellistä avuttomuutta, etten itse kykenisi tekemään/päättämään elämästäni paniikin tms tähden. Pelkään kontrollin menettämistä, mutta olen onneksi oppinut kontrolloimaan hiukan vähemmän elämääni.
Pelkään myös tulevaisuutta, tai lähinnä sitä; etten kykene löytämään töitä lähistöltä (työttömyys on yli 16% virallisesti lähistöllä= 1,5h:n ajomatkan sisällä). Myös ympäristön & maailman tulevaisuus hiukan pelottaa; tosin on viljelymaata ja kaivo suvussa, sekä oma tontti.
Eniten pelkään itseäni, impulsiivisuutta paniikkitilanteissa ja kykyä päästä eroon lääkkeistä… Pelkään etten kykene kaikkia negatiivisia tunteita käsittelemään ja menen taka-pakkia… Jollakin tapaa pelkään myös pelkäämistä, koska joudun järjettömään ahdistustilaan mikäli pelko ottaa vallan… Tällöin en kykene rationaaliseen päätöksentekoon. Tällä hetkellä paremmassa kunnossa kuin koskaan(?) aikuisena, joten nämä pelot ovat taka-alalla… Mikäli tulee taantumista, toivon etten enää turvaudu piikkiin! En halua vetää iv:sti enää, se on vuosia merkinnyt itselleni “vanhaa defenssiä” ja jää helposti “päälle”.
Pelkään, etten tietyis hätätilanteis osaa toimia vaan panikoidun, ja toisen ihmisen henki on silloin vaaras. Pelkään isäni taudin etenemistä, pelkään sen raivonpurkauksia. Pelkään, että mul tulee sama tauti, vaikka jos tulee, niin sitten tulee, pelko ei sitä estä! Pelkään kipua ja kuolemaa. Pelkään omaa avuttomuuttani, tai taidan pikemminkin hävetä sitä. Pelkään vanhuutta, sairauksia, sitä avuttomuutta, jota vanhal (tai nuoremmal vaik jonkin tapaturman tai överöinnin tai muun seurauksena) vaik hoidos on. Pelkään sellaista onnettomuutta tai jotain, jonka seurauksena en voisi ilmaista tahtoani (hoitotahto tehtävä kiiruusti!). Pelkään, ettei must ikinä tule rohkeampaa. Pelkään, etten kaikista pyrkimyksistäni huolimati onnistu muuttaan elämääni enkä pääsemään bentsoista irti. Pelkään ihmisjoukkoja - en niinkään/pelkästään jännittämisen (tosin enimmäkseen nyhvään kotosal, elonnpiiri on supistunut viime vuosina kovasti)tai kuten nykyisin sanotaan, sosialisten tilanteiden pelon vuoksi - vaan sitä, mihin koiruuksiin ja kammottavuuksiin ihmisen kenties tarve kuulua joukkoon voi johtaa… Onhan nuita tapahtunut kautta ihmiskunnan historian: pelkään sitä, miten manipuloitavissa ihmisjoukot voivat olla… Joskus ryhmis koetut yhteenkuuluvaisuuden tunteet voivat aikaansaada hyvää tahtoa, hyviä fiiliksiä, onnentunteita. Joskus laukaista aggressiota,vihaa,kaunaa, p a h a a… Pelkään kiinnijäämistä. Pelkään kulkea yksin pimeäl kadul, jossei ole yhtään ihmisiä. Pelkään vihaisia irtiolevia koiria. Susia ja karhuja en pelkää, vaikk jotkut yrittävät peloitella. Jos tulee mettäs vastaan, varmasti olisin kauhuissani, mut se vois olla sitten siinä. En yritä niitä vältellä maal, kyl ne mut haistaa ja kuulee ja todennäköisesti väistävät. Pelkään jääväni yksin, ei lapsia, ei yhteyksiä muuhun kuin lähiomaisiin. Ystävien arvo erittäin suuri senkin takia. Pelkään, että terveydenhuolto menee (entistäkin?) surkeaan (surkeampaan) jamaan, enkä tule saamaan hoitoa, jollei ole pää kainalossa tms. Joskus säikähdän,kun en tiä päivää. Mut nyt se johtunee siitä, että nukun päiväl, valvon yöl; eikä päivil ole kauhiast edes merkitystä. Pelkään, etten ikinä rohkene yrittää uudestaan niitä asioita, jotka ennen olivat tavoitteitani. Sitten pitää keksiä uusia! Pelkään väkivaltaa. Pelkään halveksuntaa, mitätöintiä, ivailua, pilkkaa, kun itsetunto on hyvin heikko. Vaik eihän em.käytös ole hyvää, joten liekö se mun vika… Penskana pelkäsin hirveästi joutuvani kuoleman jälkeen helvettiin, kun tein hirmuisia rikoksia: ajattelin väärin…Noh, tein toki vääriä tekojakin, mut enpä usko, että net olis riittäneet moiseen rangaistukseen… 
. Enää en sellaista pelkää, en pysty uskomaan tuollaisiin asioihin enkä taida halutakaan…(Miksi ikuinen elämä olisi hyvä juttu? Elämä on tässä ja nyt: mun vakaumukseni, jota on vaikea kenenkään horjuttaa.) Pelkään kilpailua. Jos voitan, joku kadehtii; jos häviän, tunnen itseni luuseriksi. Pelkään maailmantilaa tänään, sotia, nälkää, luonnonmuutoksia…Mahtaako nuille voida mitään enää… Pelkään tietokoneen opettelua, virheitä. Ylipäänsä uusien asioiden, aivan vieraiden, opettelua. Siinä lienee taustalla häpeänpelko. Jaa-a, peloista ei ainakaan ole pulaa .
Mulla on käynyt pari “hätätilannetta” ja mä meen totaaliseen adrenaalipuuskaan ja alan toimimaan. Eli pelastan muita, vaikka oman henkeni uhalla. Mutta siis toimin, en lamaannu. Ainakin läheisiä, muita tilanteita ei ole tullut vastaan. Tosin toisessa näistä tilanteissa olis käynyt niin, että yrittäessäni pelastaa kissojani olisin itse kuollut (jollei palokunta olisi saanut tilannetta hallintaan).
Onneksi kukaan ei kuollut, kysessä oli tuhopoltto ja kerrostalo illalla täynnä ihmisiä. Sellanen pistää vituttamaan, et joku tahallaan tekee tollasia paskatemppuja. 
Josta päästäänkin asiaan, että mun pelko on että suurin osa ihmisistä onkin pelkkiä kusipäitä. Jotka ei välitä mistään mitään. Vaikka ei kai se mun ongelma ole. Ei se luullakseni ole edes pelko, vaan totta.
Mä pelkään muutoksia elämässä. Uusia asioita: uusia lääkäreitä, hoitosuhteita. Kaikkea tutusta poikkeavaa. Tosin se menee nopeasti ohi, kun uuteen tottuu, mutta pelottaa tulevaisuus. Miten mulle käy ja saanko jotain hoitoa. Ennen kaikkea pelkään, ettei ole enää paluuta henkisesti terveempään oloon, kun lääkkeet ei tehoa ja lähes kaikkea on kokeiltu.
Se on erittäin hyvä, että lamaantumisen sijaan toimii! Mäkään en lamaannu, mutta mä alan ns. sättäämään, panikoidun, sählään…ei olis pelastuslaitoksella mulle käyttöä 
. Sit on ollu T i l a n t e i, jois ainoastaan tolkuton syljeneritys olis paljastanut pelkoni, onneksi oli huivi kaulas… 
. On se järjetöntä, että jossain todellisessa vaarassa pelko voi pysyä ainakin näkymättömänä, mut sitten vaik jotain asianhoitamista puhelimitse voin pelätä ja siirtää niin kauan ku kehtaan… .
Mahtaak kaikki olla kusipäitä, kuiteskaan… 
. Vaik promillenpuolikas ihmiskunnasta ei olis, oisko siinäki toivoa… 
? Joo pelottaahan se tulevaisuus, vaan ketä ei ??? Ilmottautukoot het paekal jokkaane, jota ei tulevaisuus peloita 
!
Mä koetan hyväksyä sen, että elämäni on paljon muuta ku semmosta ku “pitäis”, eihän se koskaan ole ollut “normaalia”. Mut emmä voi täs yksin olla, onhan muitakin… Mul o menny paljon huonommin…nykyisin on toivoa, vaikkei se tule enää lääkkeestä, sattuneesta syystä . Eikä enää hoidoista, net lopetettiin, siis psykan puolel, kun tuli eläkepäätös… Mut mä olen elos, mä voin tehdä asioita, joista pidän, mul on ystäviä. Tekemisen motiivi ei ole muu kuin helpotuksen saaminen, tai edistyminen: ei muunlainen kunnianhimo, kuin halu oppia… Yksin…
No siis onhan se totta, että hyviä ihmisiä on myös. Suurin osa on kuitenkin oman käsitykseni mukaan kusipäitä. Tai no joo, ehkä suurin osa on neutraaleja, mutta kusipäitä riittää liiaksi silti. Pitää olla onnellinen kai siitäkin vähästä mitä täällä on hyviä/neutraaleja ihmisiä.
Joo eläkkeelle mäkin taidan tässä joutua, eka nyt sellaselle väliaikaiselle. Mitään hoitoa en ole tässä saanut ja keväällä pitäis olla työkunnossa… jotenkin epärealistinen tavoite. Mut katsotaan nyt jos mä jotain apua saisin. Mennyt vaan usko kaikkeen, niin paljon tullut pettymyksiä.
Pelottaa, että elämä oli niiku tässä. Tosin eipä tää ole ollut normaalia koskaan tämä mun elämäni. Et jos nyt menee eri reittejä kun osalla, niin eipä sekään ihmetytä tai jää vaivaamaan. Kunhan en lamaantuis liikaa, niin että kaikki alkaa olla mahdotonta.
Mulla on tuota samaa “vikaa”, että tosipaikan tullen, siis silloin, kun mä olen, ainakin todennäköisesti, ainoa, joka voi pelastaa tilanteen, niin pystyn adrenaliinipuuskassa toimimaan hyvinkin nopeasti ja jopa erittäin rationaalisesti, ilman, että homma menee sähläämiseksi. Ne adrenaliinipuuskat ovat vain hyvin kuluttavia, eli moisen “pyrähdyksen” jälkeen olenkin sitten pitkään todella avuton ja henkisesti heikoilla. Aika yleistähän tuollainen kaiketi on, kun elimistö/pääkoppa menee ihan sekaisin äkillisestä adrenaliinipurkauksesta, mutta mulla nuo laskut ovat muidenkin hormonipurkausten jäljiltä kohtuullisen rankkoja, joten mikseivät sitten adrenaliinilaskutkin :mrgreen: .
Lucrezia, kyllä mäkin pelkään ihmisiä ja toki mua hallitsee, ihan omiin, paskoihin kokemuksiin perustuen, aikamoinen epäluulo ihmisiä, heidän toimiaan ja tarkoitusperiään kohtaan, mutta en mä silti tahdo ajatella, että suurin osa ihmisistä on kusipäitä, vaikka paljon maailmaan vääryyttä mahtuukin. Musta epäluulo ja varovaisuus, vaikka se menisikin väliin suorastaan vainoharhaiselle asteelle, on kuitenkin eri asia, kuin ihmisten pitäminen lähtökohtaisesti kusipäinä .
No mä en oikeastaan epäile ihmisten tarkoitusperiä. Ehkä mä luen liikaa uutisia ihmisten tekemistä paskajutuista. Sitä rupee automaattisesti kelaamaan, että ei vittu tätä… Mutta mä kuitenkin muodostan ihmisestä ykilöllisesti käsitykseni vasta useiden tapaamiskertojen jälkeen, koska ensikerta ei annan riittävästi informaatiota yleensäkkään. Tai toista voi tulkita väärin.
En mä tiedä miksi mä mietin että suurin osa ihmisistä olis kusipäitä. En kuitenkaan ole törmännyt pitkään aikaan uuteen kusipäähän. Ja työpaikallakin niitä oli isossa työyhteisössä lähinnä 4 ihmistä. Pomot lähinnä ja niiden perseennuolijat, koska sitä piirrettä en ihmisessä siedä. Suu täynnä paskaa, mua ainakin hävettäis olla sellanen 
.
Tulevaisuutta pelkään eniten. Sitten tulee perässä sairaudet (+ olen bakteerikammoinen pakko-oireinen…), kuolema, epäonnistuminen, virheet, sosiaaliset tilanteet, ihmiset, yksinäisyys. Pelkään että käyttö lähtee käsistä ja muuttuu pahemmaksi ongelmaksi. Nyt kun on hyvä mahollisuus vielä päättää elämänsä suunta.
Sosiaaliset tilanteet on pelottavimpia.
Nykyään on myös järkyttävä korkeenpaikankammo. Pelkästään liukuportaissa ylöspäin mennessä alkaa huimaamaan. Samoin ahtaat paikat on pelottavia. Tulee pakokauhu, että jään jumiin. Hississä olemista pelkään, jos se vaikka jää jumiin jonnekin kerrosten väliin.
KUOLEMAA pelkään! Ja juuri sitä omaani. Toki myös läheisteni kuolema pelottaa, mutta tällä hetkellä se oma on päällimmäisenä mielessä, kun tuli taas porteilla käytyä 
. Oikeastaan en ymmärrä, mikä siinä niin pirun pelottavaa lopulta on, koska sillä hetkellä, kun olin melkolailla kliinisesti kuollut(sydän pysähdyksissä ja taju tyystin poissa), ei “siellä” ollut mitään, ei sen enempää hyvää, kuin pahaakaan. Ei mitään valoa, jota kohti olisin kulkenut tai muutakaan hömppää . Aika harmittomalta mestalta vaikuttaa, siis ainakin siitä porteilta kurkistaessa :mrgreen: . Jotenkin, jälkeenpäin siis, vain tuli hyvin voimakas fiilis, että ei mun aikani ole vielä. Ei siis sisälly tuohonkaan mitään uskonnollista humpuukia/herätystä, mua ei vain yksinkertaisesti huvita kuolla vielä. No, ehkäpä itsetuhoiset ajatukset pysyvät nyt jonkin aikaa poissa, eikä mieleni tee päihteilläkään aivan tolkuttomasti vähään aikaan, joten ehkä tästä tapauksestakin jotakin hyvää poiki 
. Nyt tosin tuntuu siltä, että olisin mieluummin jättänyt väliin moisen seikkailun .
Pelkään vain tilannetta -when the drugs dont work- ja sen olen myös monta kertaa kokenut ja oppinut elämään pelkoni kanssa .
Ei vaan maailmanlaajuiset kriisit- 3 ww (onneksi olen lääkintämies,eli morffiini & piristeet ei heti lopu) Kuolema ,kuoleman synnit -pääseekö Pietarin porteista sisään , Ebola ja muut sairaudet globaalisti ,läheisten poismeno , talous ,euron romahdus ja ennen kaikkea pystynkö ikinä missään suurkaupungissa asumaan päihteettömänä (vaikka “vanhanliiton” kavereita olisi kylä täynnä ja pystyimistä muualta kuin Martti-kerhoista ja lahko toiminnoista löytäisin ystäviä tässä iässä (35v),jotka olisi samanhenkisiä,mutta kuivilla ja raittiita ,jotka eivät kaikkea luppoaikaa olisi palvomassa 12 askelta.
Suurin pelko on perheelle sattuvat onnettomuudet (kolistelee puuta ,sylkee olan yli ,rukoilee)
Voihan toki listaan lisätä ammatinvalinta kysymyksisstä johtuvia työtapaturmia -
Tuomioineen.
I got no fear ,pelko on bebasta ,jos ei se tapahdu inhon kera Las Vegasissa
Välillä kyllä tuntuu että mä pelkään kertalaakilla enemmmän sun elämää kuin omaa kuolemaa!
^ Onpa se tainnut Arkkitehti itsekin pelätä aikalailla omaa kuolemaansa/elämäänsä katkolle tutistessaan 
. Siinä vaiheessa yleensä “hieman jänskättää” kovempaakin kaveria :mrgreen: .