Pelko ja Suru: pakenemisen ydin?

Me Lopettajat
1

Pakenin luultavasti eniten Surua känniin, viinaan, huuruihin, unohduksiin, muistiani pakoon.
Toinen oli Pelko: pelkäsin myös elämää, pelkäsin Pelkoa, pelkäsin, että jos pelkään. Pelkäsin, että minut huomataan.
Pelkäsin, että paljastun, pelkäsin, että vapautumiseni viinasta paljastaa kuvittelemani totuuden:
että olisin vain ei-mitään, täydellinen nolla, hylkiö, halveksittava, tai vielä pahinta, tavanomaisista
tavanomaisin. Pelkoja, pettymyksiä, surua, suuruutta ja pienuutta. Sopivassa suhteessa kaikki sekaisin.

Suru on tie tulevaan onneen. Sen läpi kulkeminen on raskasta. Siltä piilottelu vaikeaa,
raskastakin. Eräällä tavalla tragikoomista, pelätä surua, vaikka se lyhytaikaisin annoksin
nautittuna aina mahdollistaa vähän onnea takaisin, jostakin.

Ns. negatiivisten tunteiden läpikäymisessä on monta harhaa, joita juoppo, alkoholisti, väärintekijä,
pakenija on omaksunut:

  • negatiivinen tunne voi jäädä päälle → ei ole totta
  • negatiivinen tunne tappaa, tuhoaa → ei ole totta
  • negatiivinen tunne musertaa, lamauttaa → ei ole pohjimmiltaan totta, vain ajaksi
  • negatiivisen tunteen ratkaisu täytyy olla itsemurha, kun tunne on niin kauhea → ei ole totta

Neuvon teitä ottamaan vastaan negatiivisia tuntemuksia paloittain, annoksina. Pitäkää vaikka
hallitun regression 20 minuuttia aina torstai- ja lauantai-iltaisin. Sitten vain toteatte, että
ei enää, riittäköön. Sitten jotain kivaa.

Hyvää vkonloppua ja lauantaita teille kaikille. Olette raittiuden mahdollistajia, olette muutenkin erinomaisia!

2

Niin minäkin pelkäsin ennen sitä että pelkään. Pelkäsin pelottavia tilanteita. Ihan älytöntä. :laughing:

Tunteiden läpikäyminen on raskasta ja juuri tuo, että raittiinakin sitä vielä suojelee itseään. Miltä? Ei oikein tiedä. Kai se on niin, että se oma itse uskaltaa vain pikkuhiljaa tulla sieltä esiin ja ne suojautusmiskeinot jotenkin murentua ympäriltä pala kerrallaan pois.

Mutta jossain kohtaa tosiaan on tärkeää mielestäni se, että itsetutkiskelu ja se menneisyyden tonkiminen kääntyy niin päin, että ei vain mieti niitä juttuja missä on epäonnistunut. Alkaa ymmärtää, että olen vain voinut huonosti, mutta en minä huono ihminen tai arvoton ole. Olen vain toiminut vastoin mitään järkeä ennen. Ollut voimaton toimimaan millään muullakaan tavalla. Että sikäli ne menneisyyden jutut voi saada tavallaan kirjoihin ja kansiin, että ne eivät sieltä kaapeista enää kummittele tähän nykypäivään. Kun kuten täällä on ennenkin pohdittu, niin meissähän on jo se “vastaus” olemassa. Sitä ei voi löytää ulkoapäin, vain sen löytää jokainen omasta sisimmästään. Siinä se kysymys sitten vain onkin, että miten siihen saa yhteyden.

Mutta aikaahan se tosiaan vaatii ja pitkää hermoa. Omaa tilaa ja omaa rauhaa. Kulkea se matka takaisin omaan itseensä, kaikkien niiden matkalla olleiden ohdakkeiden ja routavaurioiden läpielämisen kautta.

Ennen tein sitä, että aamulla kysyttäessä “Hei, mites sulla menee” vastasin kuin jokin robotti olisi sisältäni puhunut, että hienostihan tässä pyyhkii. Elämä hymyilee. Kun aina piti valehdella. Saman päivän iltana nukkumaanmennessä sitä saattoi miettiä, että olisiko omissa hautajaisissani yhtään osanottajaa.

Se oli/on ollut sitä paljon puhuttua kieltämistä. Omien tunteiden kieltämistä, koska niiden julkituominen pelottaa niin hirvittävästi. Pelkää sitä, että torjutaan/nauretaan/hylätään, jos kertoo miltä musta ihan oikeasti tuntuu. Jos nyt ylipäätänsä edes tietää miltä tuntuu. Kai siinä sitten myös addiktilla samaan syssyyn pelottaa se, että siitä omasta päihteestään pitäisi luopua.

Mua on itseäni nyt puhuttanut se, että pitää suostua siihen että tulevalta ei voi vaatia mitään. Siis jos suostun tekemään asioita vain sillä verukkeella, että mun pitää saada jotain siitä palkinnoksi, niin se ei oikein taida elämä sellaista minun omaa vaatimistani totella. Mutta ehkä sellaisesta lapsen vaatimattomuudesta ja tutkivasta mielestä löytää jotain arvokasta? Tajuaa että mullahan on jo tässä tämänhetkisessä todellisuudessa kaikki tarpeellinen ja näin voin lähteä elämään elämääni, sen sijaan että vain suunnittelen tulevaisuutta ja haaveilen sen täyttymyksistä. Lähtökuoppia kaivaa vain entistä syvemmäksi, mutta elämälle ei suostu silti antautumaan ja näin ollen se jääkin kokonaan elämättä.

Elämä itsessään joka tapahtuu tässä ja nyt on se palkinto!

Koska ne pelothan sen elämän ennen esti elämästä. Mutta mitäpäs tässä enää oikein enää pelkäämään? No ehkä juuri sitä jotain kummallista paljastumista. Mutta eikös juuri siinä paljastumisessa ole aina addiktin pelastumisen avain? Siinä että annan ihmisen nähdä minuun. Päästää lähelle ja tuoda niiden pelkojen kanssa kosketuksiin. Sehän se ennen oli se kaikkien hirvittävin ja kauhistuttavin ajatus. Läheisyyden pelko.

Jos ei ikinä pääse kosketuksiin sen totuuden kanssa ja ensin yhteyteen itseensä ja niihin kaikkiin negatiivisiin tunteisiin ja uskaltaa tuoda niitä valoon, niin tuollainen alkaa ihan väkisinkin silloin syömään ihmistä sisältäpäin ja myrkyttää mielen. Katkeroittaa.

Haluaisin, että tuut lähelle ja sitä ja tätä… mutta mitä sä nyt perkele… älä perkele sano tai tee noin! Älä tuu lähemmäs!

3

Hienoja oivalluksia, kiitos niistä!

Todellakin, menneisyyden asioiden loputon pohtiminen ei ole järkevää, kannattaa tosiaan
välttää sitä, että ei jää levy päälle liian pitkäksi aikaa…

Kissat muuten ovat todellisia zen-mestareita, se on totta!

4

Pelko ja suru ovat ihmiselle tarpeellisia tunteita, ja niitä on hyvä osata tuntea silloin kun on tarve. Pelko on keskeisen tärkeää peräti lajimme säilymiselle; sehän liittyy suoraan itsesuojeluvaistoon.
Jonkinlaiset suojamekanismitkin tarvitsemme, koska ilman niitä voimme ajautua pahoihin vaikeuksiin.

Suru on tunne voi kuulua menetykseen, kaipuuseen. Suru on tarpeen jos on vaikkapa menettänyt läheisen. Pahinta olisi jos ei osaisi surra, mutta sisällä olisi vain tyhjä aukko tai joku painava möhkäle. Puhutaan surutyöstä, joka on hyvin tarpeellinen prosessi elämämme jossain vaiheissa.

Tottakai elämältä voi vaatia paljonkin. Voihan vaatia vaikkapa raittiutta, tai parempaa elämää muulla tavoin, tai mitä vaan mitä haluaa.
Kyllä omaan elämäänsä voi vaikuttaa, ja sille kannattaa asettaa tavoitteita jotta ylipäätään viitsii nousta aamulla sängystä ylös.

Liiallinen nykyhetkeen juuttuminen ja apatisoituminen, mihinkään pyrkimättömyys, voi juurikin altistaa masennukselle ja tyhjyyden tunteelle.

Ei nuorena tarvitse juuttua möllöttämään paikoilleen, eikä oikeestaan vanhempanakaan. Elämä on polku jota kuljetaan eteenpäin, eikä kannata jäädä polun laitaan makaamaan. :slight_smile:

5

^ Okei, taisin muotoilla sanani vähän väärin. :wink:

Tarkoitin tuolla siis juuri liikkeellelähtemistä, eikä paikoilleen jäämistä. Mutta liikkeelle lähdetään niin, että huomisesta ei tiedä mitään koska se ei ole vielä täällä. Joten lähdetään etenemään kohti tuntematonta. Tätä nykyhetkeä ihmetellen. Mutta jos suostun lähtemään vain liikkeelle silloin, jos sen pitää ehdottomasti tuoda mulle jotain, niin juuri silloin altistun sille tienposkeen jäämiselle ja masentumiselle. Petyn heti, jos en saakkaan sille asettamiani vaatimuksia täytetyiksi.

Elämän eläminen ja elämän suorittaminen ovat kaksi ihan eri asiaa. Ja elämän elämiseen ei välttämättä paljoa tarvitse. Suorittamiseen sen sijaan saattaa joutua tarvitsemaan vaikka mitä ja kaikkea. :slight_smile:

6

^ Suorittamisellakin on aikansa, mutta se ei ole koko ajan. Joskus, hetkellisesti, tarvitaan hieman suoritushenkeä, ja itse yritän kehittää itsessäni juurikin sitä puolta.

Huomisesta ei voi tietää 100 % varmasti, mutta siihen pitää kuitenkin varautua koska tämän päivän tekomme vaikuttavat huomiseen. Minä aion esimerkiksi olla hankkimatta krapulaa huomiseksi, ja siten tämän illan päätös olla nauttimatta alkoholia vaikuttaa suoraan huomiseen. :slight_smile:

Monet asiat elämässä on myös pitkäjänteistä toimintaa, joissa täytyy huomioida tulevaisuutta koko ajan.

Mulla on aina ollu periaatteena sellanen “asialliset hommat hoidetaan mutta muuten ollaan kuin ellun kana” -chillailu mentaliteetti.
Aion pyrkiä kehittämään itseäni hieman määrätietoisemmaksi.

7

Näkisin asian kaksitahoisena: toisaalta meidän on pyrittävä elämään arkeamme keskittyen
tähän päiväämme, mutta unelmiemme ja haaveittemme osalta meidän kannattaa myös panostaa tulevaisuuteen.
Toinen pitkän harkinnan jälkeen päättää ostaa asunnon ja maksaa 25 vuotta pankille, toinen päättää
ex-tempore lähteä vaeltelemaan Kilimandjarolle ilman etukäteissuunnitelmia.

Eräällä tavalla iskulauseita ei tarvittaisi (tämä päivä, ensimmäiset asiat ensimmäiseksi, päivä
kerrallaan jne), jos meillä ei olisi riippuvuutta vaarantamassa elämäämme. Iskulauseiden perimmäinen
tarkoitus on opettaa meitä omaksumaan uudenlaista tapaa ajatella, olla, suorittaakin, elää.

8

Ensi kesääkin pitää vähän jo ajatella. :smiley: Se ei ole ihan vielä tätä päivää, muttei toisaalta kovin kaukaista tulevaisuuttakaan. Minun pitää esim. saada kesätyöpaikka, ja lisäksi opinnäytetyö-projekti on tarkoitus siirtää kesällä ideasta käytäntöön.

Opiskeluhan on esim. sellaista eteenpäin suuntavaa hommaa, että ajatukset on tämän päivän lisäksi pidettävä lähitulevaisuudessa: ensi viikossa, ensi kuukaudessa, tulevissa suoritteissa jne.
Tässä asiassa koen vahvasti, että suunnitelmallisuus ja aikataulujen noudattaminen helpottaa elämää ja luo vapautunutta fiilistä hommaan. :bulb: Tukee muuten myös päihteettömyyttä, kunhan ei mene liian rennoksi ja löysäksi aikataulut. : ))

Jos aikataulut alkaa repeillä ja hommia jäädä rästiin ja mennä plörinäksi, niin siitä vasta stressi ja itku ja hammasten kiristys seuraakin. Jotkut kaverit aika tiukoilla kun työnteon ja perheestä huolehtimisen ohessa yrittävät sinnitellä…
Huoli omasta jaksamisesta painostaa monia. :neutral_face:

9

Kauniisti ja raa’alla rehellisyydellä kirjoitettu. Oivalluksia onnellisuuteen!

Itse pääsin niistä peloista eroon juurikin vain astumalla kiinni niihin. Ottamalla sen pelon ja kauhun vastaan, menemällä läpi. Huomaamalla, että pelkäsin asioita, jotka olivat jääneet minuun kiinni joskus kauan sitten, eivätkä suostuneet irrottautumaan, ennen kuin katsoin niitä tarpeeksi tarkkaavaisesti ja hyväksyen. Enää en pelkää. En ole yksin, enkä hylkää itseäni, silloin sitä ei voi kukaan muukaan minulle tehdä.

Suru taas on arvokas tunne. Juuri kuten luonnehdit Grape - parantava. Jostakin taisin lukea, että kun kaikki tunteet pyöräytetään mössöksi kuin värikartan värit, niin lopputulos on surua. Suru on portti, se mahdollistaa myötätunnon, rakkauden, anteeksiannon. Pettymykset ja menetyksen tunteet on uskallettava kokea ja hyväksyä. Itse väistelin niitä viimeiseen asti, kunnes suru muuttui vihaksi ja peloksi, joka hallitsi elämääni.

Minun oli vaikea hyväksyä surua itsessäni, paljon helpompi oli vihata tai vaikkapa taistella. Nykyään otan pienenkin palan surua kiitollisuudella vastaan, se on kuin monen prosessin viimeisin vaihe, vaihe ennen irrottautumista ja mielenrauhaa.

Negatiiviset tunteet haittaavat mielestäni elämää vain silloin, kun niihin jää kiinni. Kun ne ovat vain käymässä kylässä ja poistuvat kuin energia-aallot, ne eivät aiheuta mitään ongelmaa. Vasta kun jumitun pelkoon, tuomitsemiseen, katkeruuteen, vihaan… Enkä kykene päästämään irti, vaan vellon taisteluajatuksissa, itseäni ja toisia syytellen, stressihormonit hyrräten, silloin olen ongelmissa. Tunteiden hallinta on mielestäni sitä, että ei yritä hallita mitään, vaan antaa kaiken olla, mennä ja tulla, ja hyväksyy rehellisesti ne kaikki emootiot mitä itsessä milloinkin aaltoilee, kuitenkin ilman että alkaa niiden mukaan mitenkään toimia. Hyväksyen, että tunteet ovat MINUN, lähtöisin itsestäni, eivätkä aiheudu esim. kenestäkään toista ihmisestä. Näin minä sen ajattelen, ja näin olen päässyt sinuiksi tunteideni kanssa, vaikka pitkään se vei aikaa, ja vieläkin on paljon opeteltavaa ja harjoiteltavaa.

Ikzu, tuo eteneminen kohti tuntematonta hyvää on jotenkin armollinen ajatus. Oleminen ja tekeminen on joskus vaikea erottaa toisistaan. Kun ne ovat harmoniassa, elämä on aika tasapainoista ja antoisaa :slight_smile:

10

^ Tuosta taistelusta on itselläkin raittiina pitkät pätkät kokemusta. No mitä sillä taistelulla sitten on hakenut? Mitä varten olen taistellut? No itseäni varten joo varmasti, mutta ihan pohjimmiltaan sekin on ollut suojautumiskeino. Tai sellainen valtava panssari ja kilpi oman itseni edessä, jolla olen piilottanut kaikki ne negatiiviset tunteeni, kuten masennuksen, surun, pelon ja häpeän. Arvottomuudenkin. Minusta on voinut saada sellaisen kuvan, että tuossapas se vasta on vahva kaveri, kun ihan jumankautsi on nyt ilman viinaakin ollut monta vuotta ja kääntänyt elämässään selkeästi suunnan.

Mutta todellisuudessa se on vain ollut se valtava taistelumoodi joka minussa on ollut päällä. Selviytymiskeino omien tunteiden pakenemiseen, vaikka hirvittävään kuntorääkkiin salilla ja lenkkipolulla hikoillen. Ja ei pidä käsittää väärin. Kuntoilu ja urheilu on minulle todella rakas asia, mutta sekin voi mennä pahasti, pahasti yli.

Tommy Hellsten mainitsee, että todellista vahvuutta on se, että uskaltaa olla heikko. Koska ihan jokainenhan meistä ihmisistä on pohjimmiltaan heikko ja haavoittuva. Hän käyttää sitten tätä “vahvuuteen sairastumista” esimerkkinään siitä, mikä on vääränlaista vahvuutta. Eli juuri se kun ei ole saanut tilaa omille tunteilleen, niin tällainen selviytysmismoodi lyö päälle, että “minähän perkele selviän ihan mistä tahansa ja näytän koko maailmalle, että näin asia on”. Todellisuudessa siinä kuitenkin edelleen paetaan niitä omia käsittelemättömiä tunteita.

Että nyt mäkin vähän ymmärrän tuota grapen, surun tragikoomista pakenemista. Koska sitähän se on, mutta valitettavasti niin moni sitä niin turhaan “joutuu” tekemään.

Ja on todellakin ollut paljon helpompaa vain vihata ja olla päästämästä siitä vihastaan irti, sekä syyttää muita. Katkeroitua ja tuntee jopa sääliä itseä kohtaan, sen sijaan että menisi niitä omia pelkoja ja häpeän tunteitaan päin.

Se kai pelottaa mennä sitä suremisen tietä. Pelottaa lähteä sille matkalle, koska sille matkalle lähtiessä tulee samalle ottaneeksi sen riskin, että joutuu olemaan yksin ja ihmiset ei ehkä pidäkkään enää. Saattavat jopa hylätä. Mutta väliaikaisesta vaiheesta taitaakin vain olla kyse ja sellainen riski on vain otettava. :open_mouth:

Sitä “vastausta” ei voi löytää sillä vanhalla ajattelumoodilla.

11

Vahvuus on myös joustavuutta, taipuisuutta. Paksu jäykkä puun runko voi katketa myrskyssä, mutta ohut ja taipuisa verso vain taipuu tuulessa ja nousee myrskyn jälkeen takaisin pystyyn.

Rohkeus ei ole pelottomuutta, vaan pelon tuntemista ja sen voittamista.

Mutta…

mitä te surette :question:

12

Menetettyjä vuosia…

13

Menetettyjä vuosia on minulla enemmän kuin sinulla ikää. Näin ainakin äkimmiltään muistaisin… Ikäsi ja elämäntilanteesi siis.
Auttaisko sinua sama mikä sai oloni tuntumaan alavirekausina paremmalta? Ensinnäkin se, että hyväksyy elämänsä tietynlaisina, ei-lineaarisina jaksoina joihin kuului/kuuluu tietyt ihmiset ja tapahtumat toisiinsa kytkeytyneinä? Toiseksi se, että ikinä ei tiedä miten asiat olisivat menneet jos olisivat menneet toisella tavalla. Henkilökohtaisesti olisin ehkä jossain firmassa keskitason johtopallilla (tai korkeammallakin), omakotitalon omistaja vaimoineen ja perheineen. Kaikki nämä olivat näpeissä, mutta jotenkin joku tökki silloinkin. Enkä tarkoita juomiseni aiheuttamia kriisejä vaan sitä perusongelmaa joka dokaamiseni aiheutti. Jotenkin olen aina tuntenut vastenmielisyyttä “normaaliin” elämään. Ja toiselle polulle ajauduinkin! Ehkä jopa onnekseni- kuka tietää? Tarkoittaa sitä, että pelkkä ajatuskin kaavautumisesta kauhistuttaa!!! Aika pitkäveteistä touhua - loppujen lopuksi. Näenhän vastaavanlaista ympärilläni. Eikä todellakaan käy kateeksi. Varmempaa elämäähän se toki on. Oli miten oli, kellon viisareita voi kääntää loputtomiin takaisin. Kuitenkaan paluuta menneeseen ei ole. Eikä tarvikaan olla. Olihan rankimmissakin ajoissa myös hyvätkin puolensa - tuskin niitä muuten olisin niin kauan harrastanutkaan.
Jos pystyt konkretisoimaan ne asiat joiden menetys tuntuu kaikkein pahimmalta tai jopa korvaamattomalta niin ehkä nekin suhteutuvat. Kuolemantapaukset ovat sitten asia erikseen. On mulla joitain menetyksiä näidenkin kautta, mutta ne ovat helpompia hyväksyä. Ehkä siksi, etten itse ollut millään lailla vaikuttamassa tapahtumiin.
Myönnän, että aihe on vaikea ja laaja enkä oikein saa näppituntumaa fiiliksiisi. Omalta osaltani yritän saada epävakaat tilanteet hallintaan hokemalla ja sisäistämällä omaa signatuuriani. Tai Paksun Kirjan sanomaa käänteisessä muodossa, eli: “Kaikella on aikansa”. Tsemppiä. :wink: